Helsinkiläiset saivat nopeasti tiedon Alexander Graham Bellin uudesta keksinnöstä, puhelimesta, joka uutisoitiin maailmalla näyttävästi vuonna 1876. Helmikuussa 1876 Bell oli patentoinut puhelimen Yhdysvalloissa, ja jo saman vuoden marraskuussa Suomen Virallinen Lehti ja Uusi Suometar tiesivät kertoa ”puhuvasta eli haastelevasta sähkölennättimestä”. Tieto saatiin todennäköisesti ruotsalaisista sanomalehdistä, jotka jo paria kuukautta aikaisemmin olivat tienneet kertoa tästä uudesta mullistavasta keksinnöstä.
Vuotta myöhemmin marraskuussa 1877 helsinkiläinen metallitehtailija Johan Nissinen otti myyntiin näitä ”Bellin telefoneja” Annankatu 28:ssa sijaitsevaan myymäläänsä ja rakensi muutaman kymmenen metrin mittaisen puhelinlinjan myymälästään konttorilleen. Nissinen ei suinkaan ollut ainoa helsinkiläinen, joka myi puhelimia. Myös John Stenberg ja Joh. Wallman olivat ottaneet myymälöihinsä uusia ”puheaparaatteja”, vaikka niiden käytön laajuudesta ja merkityksestä ei vielä ollutkaan selvyyttä. Innovaation omaksuminen oli hämmästyttävän nopeaa, mutta sen leviäminen tapahtui kuitenkin selvästi hitaammin ja koki jopa taka-askeleita.
Suomen puhelintoimen isäksi kutsuttu Daniel Johannes Wadén aloitti puhelinkoneiden valtakunnallisen myynnin talvella 1878, mutta jo samana keväänä hänen myyntiorganisaationsa hajosi, kun tavara ei mennyt kaupaksi. Uudet keksinnöt, lähinnä mikrofoni, paransivat merkittävästi kuuluvuuden laatua, ja Wadéninkin liiketoimet saivat uutta vauhtia. Hän haki Helsingin maistraatilta toimilupaa 1880, mutta maistraatti, joka oli haluton ratkaisemaan asiaa sen uutuuden vuoksi, epäsi anomuksen.
Helsingin puhelinlaitos syntyy
Wadén ei tästä lannistunut vaan muodosti yhdessä Bell-yhtiön edustajien kanssa konsortion, joka haki senaatilta uutta lupaa. Tämä kyllä puolsi sitä, mutta siirsi sen normaaliin virkakäsittelyyn kenraalikuvernööri Fjodor Heidenille ja ministerivaltiosihteeri Theodor Bruunille, joka esitteli anomuksen Aleksanteri III:lle. Keisari-suuriruhtinas myönsi toimiluvan tammikuussa 1882, ja senaatti ilmoitti tästä Wadénille 31. tammikuuta 1882. Päivää pidetään Helsingin puhelinlaitoksen syntymäpäivänä.
Kuukautta myöhemmin Helsingin maistraatti myönsi Wadénille luvan vetää rakennusten katoille puhelinjohtoja. Keskus asennettiin Kiseleffin uuden kivitalon viidenteen kerrokseen nykyisen Mannerheimintien ja Lönnrotinkadun kulmaan. Ensimmäinen linja avattiin Kaivopuiston ravintolasta Oopperakellariin toukokuussa 1882. Wadén anoi senaatilta toimilupia myös useisiin muihin kaupunkeihin ja saikin ne saman vuoden lopulla.
Keväällä 1883 Bell-yhtiö myi osuutensa, ja Wadén kumppaneineen perusti Helsingin Puhelinosakeyhtiön, jonka uudet säännöt vahvistettiin kesäkuussa 1883. Kuten monille uusille aloille, myös puhelinmarkkinoille tuli pian kilpailijoita. Vuonna 1886 Fridolf Zetterman ja tämän kumppanien perustama Helsingin Yleinen Puhelinosakeyhtiö muodosti Wadénin yhtiölle vakavan uhan, mutta koska kilpailija kuitenkin lähti liikkeelle sen verran pitkältä takamatkalta, se ei saavuttanut Helsingin Puhelinosakeyhtiön asiakasmääriä. Yhtiöt yrittivät ostaa toinen toistaan, ja kilpailu asiakkaista ja liittymien määrästä muuttui ankaraksi. Lopulta tammikuussa 1889 Wadénin yhtiö fuusioi itseensä Helsingin Yleisen Puhelinosakeyhtiön. Tämän jälkeen kesäkuussa 1891 perustettiin Helsingin Puhelinyhdistys, jossa Wadénin yhtiö käytti huomattavan suurta päätösvaltaa. Erikoinen käytäntö päättyi vuonna 1901, jolloin Puhelinyhdistys osti Puhelinosakeyhtiön osakkeet. Wadén oli valmis luopumaan puhelintoimesta, sillä hän oli perustanut vuonna 1894 Etelä-Suomen Kaukopuhelinyhtiön, joka nimensä mukaisesti otti haltuunsa kaukopuheluiden välittämisen.
Kiseleffin uuden talon toimitilat kävivät nopeasti ahtaiksi, kun yhtiö sai runsaasti lisää uusia asiakkaita. Uusi puhelinkeskus, joka sijaitsi kunnallisneuvos Grönqvistin suuressa kivitalossa Pohjoisesplanadin varrella, otettiin käyttöön kesällä 1888, mutta pian oltiin samassa tilanteessa, eli toimitilat kävivät taas pieniksi.
Helsinki teollistui nopeasti, kaupungin väkiluku kasvoi ja uusia asuinalueita kaavoitettiin. Kasvu havainnollistuu hyvin myös puhelinliittymien lukumäärän avulla: vuonna 1890 Puhelinyhdistyksellä oli noin 1 600 ja kymmenen vuotta myöhemmin jo 3 800 liittymää. Koska puhelinkeskuksissa käytettiin käsivälitteisiä pienehköjä niin sanottuja multippelipöytiä, tulivat toimitilojen seinät nopeasti vastaan.
Muutamat luvut osoittavat erinomaisesti, kuinka nopeasti Helsingin puhelintoimi laajeni vuosina 1900–1918. Kun vuonna 1900 puhelinliittymiä oli ollut alle 4 000, oli niiden määrä kasvanut vuoteen 1918 mennessä lähes 12 000:een. Vastaavasti kun ilmajohtoja oli vuonna 1900 ollut noin kahdeksan kilometriä, niin vuonna 1918 niitä oli yli 72 kilometriä. Maakaapeleita oli puolestaan 1903 vain noin kolme kilometriä, ja vuonna 1918 jo lähes 70 kilometriä. Dramaattisimmin kasvu näkyy käsin välitettyjen puheluiden määrässä, joka vuonna 1902 oli 9,5 miljoonaa kappaletta ja vuonna 1917 hieman alle 41 miljoonaa kappaletta.
Artikkeli on toimitettu Jyrki Paaskosken teoksesta Sodan ja rauhan kaupunki – Helsingin historia 1863–1939. Helsinki, Docendo 2026.
