Taantuva merikartano
Saari nimettiin myöhemmin Kuninkaankartanonsaareksi. Alun perin tarkoituksena oli rakentaa saarelle linna, mutta siitä luovuttiin ja tilalle tuli puinen turvekattoinen suurehko päärakennus ja vähitellen muita talousrakennuksia. Vaikkei kartano ollut kivinen, se oli vahvasti aseistettu, maavallien takana ja mikä tärkeintä, voimakkaasti virtaavan veden ympäröimä. Sen sijainti korkeiden mäkien alapuolella oli kuitenkin heikkous. Vihollinen pystyi ylhäältä käsin pommittamaan saarta, vaikka sen ajan tykit eivät vielä olleet erityisen tehokkaita. Etelän suunnasta kuninkaankartanoa suojasi sokkeloinen saaristo. Kartanon vouteina toimivat Erik Spåre, Hans Larsson Björnram, Erik Svensson (kuoli 1561) ja Antti Korppi (Korp). Kuuntele Kirjastokaistassa podcast Kuka oli Antti Korppi?(Linkki johtaa ulkoiseen palveluun)
Helsingin Kuninkaankartanon tuotanto perustui maatalouteen ja kalastukseen. Kartanossa tarvittiin siksi erikokoisia aluksia tuotteiden kuljetukseen ja kalanpyyntiin. Vouti Erik Svenssonin vuonna 1560 tekemän inventaarion Skepp, håp och båter med thez takel mukaan kartanon laivastoon kuului jahteja, haapioita ja veneitä eri tarkoituksiin. Asiakirjan otsikossa vouti käyttää sanaa skepp mutta itse luettelossa sanaa jakt. Yleensä skepp tarkoitti kolmimastoista alusta, jakt yksimastoista. Alustyyppien nimet olivat sekavia ja vaihtelivat jopa samassa asiakirjassa. Käsitteet vakiintuivat vasta seuraavalla vuosisadalla. Helsingin 1500-luvun laivoja on jo käsitelty artikkelissa Millaisia olivat varhaisen Helsingin laivat, mutta tämä artikkeli perustuu uusiin täydentäviin lähteisiin ja paneutuu erityisesti Helsingin Kuninkaankartanon laivoihin ja pienaluksiin.
Kolme laivaa
Kartanon suurin alus oli voudin mukaan vanha jahti (Gambla jagten). Sillä ei ollut tämän kummempaa nimeä. Sen varustuksena mainitaan ankkurit (2 kpl), tavanomainen köysistö (tåg), nostimet (kårdel) sekä varppausköysi (warp). Nostimella nostetiin ja laskettiin isopurjeen raakapuu. Varppausköyttä käytettiin aluksen liikutteluun vinssatessa sitä aluksen omalla ankkurilla. Ankkuri vietiin veneellä haluttuun paikkaan ja alettiin vinssata. Varppausta tarvittiin, kun tuulta ei ollut. Purjeista, jotka kaikki olivat suorakaiteen muotoisia raakapurjeita, vouti mainitsee isopurjeen (storsegel), fokan sekä tankopurjeen (stångsegel). Viime mainittu oli isomaston ylempi purje eli märssypurje, jonka raakapuuna oli tanko. Isopurjeessa ja fokassa oli lisäksi nyöreillä litsatut purjelisukkeet eli bonetit (bonett). Ne avattiin avotuulella (myötätuulella), jolloin saatiin lisää purjepinta-alaa. Vastaavasti kun purjepinta-alaa haluttiin vähentää kovemmassa tuulessa, bonetit olivat kiinni. Varustukseen kuului myös vanha laivavene (esping). Se oli yhteysalus, pelastusvene, ja sitä käytettiin varppauksessa. Vanha jahti lienee ollut kaksimastoinen, koska sen varustuksessa ei mainita mesaania eli takimmaista purjetta, joka oli omassa mastossaan.
Sekä köysistä että purjeista mainitaan niiden kunto. Ne olivat ankkureita, nostinta ja tavanomaista köysistöä lukuun ottamatta kuluneita ja käytettyjä (brukat, sliten tai half sliten). Tuon ajan alusten runkojen elinkaari ei ollut pitkä mutta takilan osilla oli pidempi elinkaari, koska niitä kierrätettiin laivasta toiseen. Takilan osia saatiin myös haaksirikkoaluksista ja niitä ajelehti rannoille. Myös laivaveneet siirtyivät aluksesta toiseen. Siksi sekin oli ”vanha”.
Uusi jahti (Nye jagten) oli inventaarin mukaan kolme vuotta vanha ja siinä oli sama varustus kuin vanhassa jahdissa. Purjeista mainitaan kuitenkin myös mesaani (mysane). Tässä jahdissa oli siis varmuudella kolme mastoa, mesaani-, iso- ja fokkamasto. Isopurjeessa ja fokassa oli niin ikään bonetit. Kartanon ”jahdit” ovat juuri niitä, joita Kustaa Vaasa kirjeissään Helsinkiin halusi (ks. artikkeli Millaisia olivat varhaisen Helsingin laivat?). Alus oli tyypiltään holkki, jota Etelä-Euroopassa kutsutaan myös karakiksi.
Kartanon laivastoon kuului kolmaskin alus, joka on voudin kirjanpidossa myös nimeltään Nye jakten. Alusten yksilöinti on tämän takia tutkijalle välillä vaikeaa, ja voi kysyä, miten aikalaiset itse nämä erottivat toisistaan. Uusi jahti nro 2 oli vasta runkovalmis ja vailla varustusta. Tämä alus oli suurempi kuin toinen Nye jakten. Erik Svensson sanoo siitä: Nye jatken, större, byggd år 1559 och är utan alla redskap.
Voudintilien avulla voidaan arvioida, kuinka kauan laivan rakentaminen Helsingissä kesti. Uusi jahti nro 2 oli vasta runkovalmis vuonna 1560. Sitä rakensi laivanrakentaja, jolle maksettiin äyri päivältä. Hän oli tehnyt töitä yhteensä 128 päivää eli noin nelisen kuukautta, jolloin kokonaispalkkaa kertyi 16 markkaa. (1 markka = 8 äyriä). Laivoissa tarvittiin myös rautaosia. Ne olivat erittäin arvokkaita. Saman lähteen mukaan sepälle (grovsmed) maksettiin 2 markkaa jahdin rautaosien (alle handa redskap) takomisesta. Laivoja rakennettiin läheisellä Pornaistenniemellä.
Koska laivanrakentajia oli vain yksi, oli kyseessä runkovalmiin jahdin varustelu, jonka pystyi tekemään yksikin mies. Jos kyseessä olisi ollut varsinainen rakennustyö, olisi veistäjiä tarvittu enemmän. Lisäksi sepän takomat osat viittaavat aluksen heloitukseen ja viimeistelyvaiheeseen: peräsinsaranat, kiinnikkeet, koukut ja muut vahvikkeet asennettiin alukseen. Varusteluvaihe oli pitkä ja vei kustannuksia. Runkovalmis alus ei ollut vielä valmis. Kun edellä mainitut rakennusajat lasketaan yhteen, valmistui kolmimastoinen laiva kolmessa vuodessa ja noin neljässä kuukaudessa (128 päivää).
Muonaa ja matkustajia
Kartanon laivojen toimintasäde kattoi koko Suomenlahden, ja niillä olisi voinut liikkua Itämerelläkin. Niillä käytiin kuitenkin pääasiassa matkoilla Tallinnaan, Narvaan, Nevanlinnaan (Nyen), Viipuriin ja varsinkin Tukholmaan, jonne merkantilistisen kauppapolitiikan mukaan kuului mennä suurin tavaravirta. Kuninkaankartanoiden tehtävänä oli Tukholman kaupungin, linnan ja Skeppsholmenin laivatelakan elintarvike- ja materiaalihuolto.
Mitä Helsinkiin tulleissa ja sieltä lähteneissä laivoissa sitten kuljetettiin? Seuraavassa on tietoa myös muiden kuin kartanon omien alusten matkoista. Tileissä nimittäin kerrotaan yleensä aina vain perämies eikä sitä, mikä laiva oli kyseessä. Kartanon tuotteita kuljettivat kartanon omat ja ulkopuoliset alukset. Tukholmaan vietiin verotavaroina kerättyjä maataloustuotteita ja kartanon omaa tuotantoa. Lauttasaarelainen Lars Larsson oli erikoistunut Tukholman reitille (ks. artikkeli Lauttasaaren Lasse). Myös matkustajaliikennettä oli. Virkamiehiä, tietoa ja rahaa liikkui meritse. Maitse niitä ei käytännössä voinut tai kannattanut Tukholmaan kuljettaa. Vuonna 1558 alivouti Antti Korppi matkusti Tukholmaan mukanaan tiliasiakirja (juuri niitä voudintilejä, joihin tämäkin artikkeli perustuu) ja veroina kerättyä rahaa (men sin räkenskap och penning lefvereringar). Laivurille ei tässä tapauksessa maksettu yhtään enempää (vaan vähemmän) kuin laivurille, joka teki saman matkan voilastissa. Kuninkaankartanon varoista maksettiin myös ulkopuolisten laivureiden rahtimaksuja. Viipurilainen skeppare Simon Kork sai rahtimaksua 8 markkaa siitä hyvästä, että oli kuljettanut ”Venäjän tavaraa” (rydze gods) Helsingistä Nyeniin ja sieltä takaisin Viipuriin. Venäjän tavaralla tarkoitettiin hylkeenrasvaa, hamppua, rautaa, turkiksi, nahkoja ja karkeatekoisia (niini)mattoja. Tallinnan liikenne oli tärkeässä osassa 1560-luvulla Narvan saarron aikoihin, jolloin Ruotsin laivasto oli Tallinnassa ja Helsingissä (ks. artikkeli Narvan saarto (1561–1581), Suomenlahti ja Helsinki). Laivaston muonaa käytiin hakemassa kartanon makasiineista. Vuonna 1561 Ruotsin sotalaivoja oli amiraali Hans Kylen komennossa Tallinnassa, josta tultiin hakemaan muonaa Helsingistä.
Pienveneitä
Kartanon lähivesien aluksiin kuului skäriebåt, saaristolaisvene takiloineen ja varusteineen. Senkin sanottiin olevan vanha. Kyseessä oli perinteinen talonpoikaisvene, jossa oli näihin aikoihin raakapurjetakila. Vasta 1700-luvulla talonpoikaisveneisiin tuli kahvelipurjeet. Muita inventaariossa mainittuja veneitä olivat haapiot (håp), nuottaveneet ja turskaveneet. Kaikkia oli kaksi ja niiden varustus vanhaa tai sitä ei ollut ollenkaan. Aluksia ei tarkemmin tässäkään kuvailla, koska se oli kirjanpidon kannalta tarpeetonta – vaikka se tutkijan kannalta olisi mitä kiinnostavinta. Perinteinen haapio koverrettiin haavasta. Alus oli kevyt ja kannettava mutta ei merikelpoinen. Sillä liikuttiin kartanon kaislikkoisissa, matalissa rantavesissä. Nuottavene ei voinut olla ihan pieni, koska sillä käytiin Sipoon Massbyssä nuotanvedossa. Nuottamiehiä oli kartanon palveluksessa vain viisi.
Kartanolla oli myös turskavene, mutta mikä sitten teki veneestä turskaveneen? Turskaa kalastettiin Pohjan pitäjässä, joten veneen piti olla sen verran merikelpoinen, että se soveltui ainakin saaristopurjehdukseen. Turskaveneessä oli mahdollisesti sumppu, sillä kotimatka Pohjasta kartanoon oli pitkä. Turskavenettä käyttivät omat miehet, torskfiskare tai torskare. Heillä oli turskanpyynnin erityisosaamista. He tiesivät, mistä, milloin ja miten turskaa sai. Suurista turskasaaliista päätellen he osasivat työnsä.
Lähteet
Helsingin kartanon ja voutikunnan tilikirja 1558–1561. KA 3095–3197. Kansallisarkisto, Helsinki.
Aalto, Seppo. Sotakaupunki. Helsingin Vanhankaupungin historia 1550–1639. Helsinki 2012.
Glete, Jan. Swedish Naval Administration 1521–1721. Resource Flows and Organisational Capabilities. Leiden/Boston 2010
Huhtamies, Mikko. Hyökkäys rannikolle. Uusimaa viholliskohteena ja sodan tukialueena 1570–luvulla. Historiallinen Aikakauskirja 120:2 (2022).
Huhtamies, Mikko. Seitsemäs vyöhyke – Pohjoista merihistoriaa (1200-1600). Siltala Helsinki 2022.
Suolahti, Eino E. Vantaan Helsinki. Teoksessa Helsingin kaupungin historia I osa. Helsinki 1950.
Tawastjerna, Werner. Pohjoismainen viisikolmattavuotinen sota. Vuosien 1570 ja 1590 välinen aika I. Historiallisia tutkimuksia. Helsinki 1919.
