Kaupungin merisaarto oli tavanomainen osa sodankäyntiä jo keskiajalla. Maasodassa sitä vastasi kaupungin tai linnan piiritys. Siinä kohde pyrittiin tuhoamaan ryöstämällä ja polttamalla ympäröivä maaseutu. Merisaarrossa kohteena olivat kaupungin tuonti ja vienti. Saartamalla kaupunki estettiin sen kaupankäynti ja elintarvikkeiden saanti. Kyse saattoi olla myös vain yhden elintärkeän tuotteen, kuten suolan, saannin estämisestä. Ilman suolaa ruoka, etenkin kala, pilaantui nopeasti. Siksi kalaa myös kuivattiin, koska siinä ei tarvittu suolaa.
Euroopan kauppamerenkulkua ja tavaran toimituksia haittaavan saarron jatkaminen edellytti Ruotsilta kuitenkin diplomatiaa. Saarron aikana hallinneet Eerik XIV (hallitsi 1560–1568) ja Juhana III (1568–1592) yrittivät saada Euroopan hallitsijat myötämielisiksi Ruotsin ulkopolitiikalle. Juhanan diplomaatteja kierteli Euroopan hoveissa, ja lähettiläs Paolo Ferrari tapasi paavinkin. Ulkomaiden lähettiläitä tuli Tukholmaan. Suurimpia merivaltoja Ruotsi ei kuitenkaan uskaltanut uhmata vaan pyrki liittoutumaan niiden kanssa. Eerik XIV:n geopoliittisena tavoitteena oli luoda dynastinen allianssi Englannin kanssa, jolloin Narvan kauppa olisi ollut Ruotsin ja Englannin monopolina.
Juhana III puolestaan suunnitteli 1570-luvulla laivastoyhteistyötä maailman ensimmäisen globaalin supervallan Espanjan kanssa. Espanjan lähettiläs, kapteeni Francisco de Eraso, tuli Tukholmaan. Kummastakaan suunnitelmasta ei kuitenkaan tullut mitään. Ruotsin ulkopolitiikka oli hapuilevaa ja epärealistista. De Erasokin poistettiin maasta, koska hän oli alkanut suhteeseen Kustaa Vaasan tyttären prinsessa Cecilian kanssa. Suhdetta pidettiin sopimattomana, koska prinsessa oli leski.
Narvan saarron aikana kansainvälinen kiinnostus Suomenlahtea kohtaan kasvoi. Siihen asti suhteellisen tuntematonta merialuetta alettiin kartoittaa. Vuonna 1570 julkaistiin antwerpeniläisen kartografin Abraham Orteliuksen Theatrum Orbis Terrarum -atlas (karttakirja), jossa oli myös Itämeri ja Skandinavia omana lehtenään. Englantilainen laivastoupseeri ja merikartoittaja William Borough – joka muuten oli tunnetun kaapparin ja maailmanympäripurjehtijan Sir Francis Draken miehistöä – julkaisi vuonna 1580 Itämeren oloissa harvinaisen portolaanikartan (satamasta satamaan -kartta), joka kuvaa reitin Lontoosta Narvaan. Kartta kuvaa vain navigoinnin kannalta oleelliset rannikko-osuudet.
Suomen puoleinen rikkonainen rannikko oli kartoissa kuitenkin kuvattu vielä hyvin puutteellisesti, jos ollenkaan. Vuonna 1584 julkaistiin ensimmäiset Suomenlahtea kuvaavat, hollantilaisen merikartoittajan Lucas Waghenaerin kartat. Niiden tärkein merkitys oli Suomenlahden tulo merialueena yleiseen eurooppalaiseen tietoisuuteen, sillä navigoinnin kannalta niillä ei juuri ollut merkitystä. Samana vuonna ilmestyi myös Orteliuksen Liivinmaan kartta, jossa Suomenlahtikin on kuvattuna.
Myös kauppa Suomenlahdelta maailmalle oli 1580-luvulla poikkeuksellisen vilkasta. Laivanrakennustarvikkeita kuljettavia laivoja Juutinrauman läpi lähti paljon Suomestakin. Jopa Helsingistä lähti Stjärnan-laiva puutavaralastissa Espanjaan, josta se toi suolaa.
Suomenlahden ohella Helsingin strateginen merkitys kasvoi. Kaupunki oli saartolaivaston tukikohta. Tavallaan tämä jo ennakoi tulevaa: 1700-luvulla Helsinki-Viapori oli saaristolaivaston tukikohta. Saarron aikana suuri osa Ruotsin avomerilaivastosta käytti Helsinkiä satamanaan. Tilitietojen mukaan vuonna 1571 Helsingissä olevat kahdeksantoista muonitusta saanutta laivaa olivat nimeltään Råbocken, Calmar Falken, Finske Mempnon, Duvan, Calmar Barken, Brommaren, Nyköping Barken, Blå Duvan, Enhöringen, Lybska Hiorten, Wiborgz Morian, Roosen, Stålnebben, Westerviks Barken, Finske Mempnon, Stor Rödhunden, Flygande Serpenten.
Laivoista ei tiedetä paljoa muuta kuin nimet, joista tosin osasta ilmenee aluksen rakennuspaikka. Yhtään kuvaa niistä ei ole. Tiedot ovat voudintilien varassa. Niiden mukaan alukset saivat muonituksensa Helsingin kuninkaankartanon makasiineista, joihin sitä maaseudulta toimitettiin. Laivojen perämiehet tai laivapäälliköt hakivat muonaa kuittia vastaan. Ilman kuitteja emme tietäisi näistä laivoista mitään. Niissä mainitaan saatu muona, sen määrä sekä muonituksesta vastannut aluksen päällikkö.
Laivojen huolto edellytti talonpojilta päivätöitä, kuten tavaran kuljetuksia telakoille ja laivojen korjauksia. Laivasto satapäisine miehistöineen kulutti paljon provianttia eli muonaa. Laivaston miesmäärän arvioidaan ylittäneen Helsingin asukasmäärän. Sotalaivat saivat muonatäydennystä Helsingistä kaksi kertaa purjehduskauden aikana: ensimmäisen kerran toukokuussa, kun alukset lähtivät merelle ja seuraavan kerran kesä-heinäkuussa.
Alusten toiminta-aika merellä oli siis noin pari kuukautta. Muonaa jaettiin laivoille myös talvella. Tämä viittaa siihen, että miehet oli majoitettu laivoihin talvella ns. laivamieslinnaleiriin. Linnaleirit kuluttivat väestön voimavaroja, ja sotilaiden käytös oli välillä omavaltaista. Vuodelta 1572 toimitettiin yhdeksälle alukselle ruista, kauraa, papuja, humalaa, voita, silakkaa, suolaa sekä sian- ja lampaanlihaa. Laivaston ruoka oli monipuolista. Esimerkiksi tärkeintä muonan osaa eli ruista tuli aluksille yhteensä 66 tynnyriä. Se vastasi yli kolmenkymmenen (33) talon vuotuista veroa rukiin osalta. Lisäksi tulivat muut yllä luetellut laivoille toimitetut veroparselit (elintarvikkeet tai muut ”veroesineet”, joina verot maksettiin). Kansainvälisen kauppasaarron vaikutukset näkyivät näin helsinkiläisten ja Helsingin pitäjän ihmisten elämässä.
Helsingistä katsoen sota oli tavallaan kaukana meren takana, mutta se näkyi monin tavoin jokapäiväisessä elämässä Uudenmaan rannikolla. Geopoliittisesti tärkeä Liivinmaa tuli 1570-luvulla laajan eurooppalaisen kiinnostuksen kohteeksi. Osoituksena tästä ovat näihin aikoihin ilmestyneet Suomenlahden ja Liivinmaan kartat, kuten tämä alankomaalaisen kartografi Abraham Orteliuksen "Livonia nova descriptio" vuodelta 1574. Suomen etelärannikko on kartalla latinankielisellä nimellä Finlandiae ducatus regni Suecie membrum eli "Suomen ruhtinaskunta, Ruotsin kuningaskunnan osa".
Sen sijaan Helsinki, joka kartan julkaisuvuonna oli ollut olemassa jo 24 vuotta, ei kartalla ole. Tämä kertoo siitä, miten vähäpätöinen ja heikosti tunnettu kaupunki Helsinki vielä pitkään oli ja miten hitaasti tieto välittyi kartantekijöille. Suomenlahden pohjoisrannan keskiaikainen keskus Raasepori (Reisenborch) sen sijaan on kartalla, samoin alueellinen keskus Turku. Suomenlahdella tärkeä Viipuri on taas kartan rajauksen ulkopuolella. Kartta on tarkkuudeltaan heikkotasoinen. Suomen rannikkoa ei ole kartassa yritettykään piirtää tarkasti. Saaristo on korvattu luonnosmaisesti piirretyillä niemillä. Suomenlahti on kartassa nimeltään Sinus posterior Liuoniae eli perimmäinen Liivinmaan lahti. Ensimmäinen on Riianlahti (Sinus magnus Livoniae). Suomenlahden nimeäminen tällä tavoin Liivinmaan näkökulmasta kertoo siitä, että kartan pääkohde oli Liivinmaa.
Liivinmaata kartta kuvaa yksityiskohtaisesti. Rannikolle on merkitty tärkeä keskiaikainen salmi, Wolfsund. Idempänä näkyy saksalaisen ritarikunnan pohjoisin tukikohta, Tolsburgin linna. Narvan linjan laivoille se oli tärkeä rannikon kiintopiste. Viron läntiset saaret on merkitty oikeaan paikka mutta niiden muodot ovat tuulesta temmattuja ja esimerkiksi navigoinnin kannalta tärkeä mutta pieni Osmussaari (Odensholm) on esitetty liian suurena. Saarten nimet ovat myös vääntyneet. Esimerkiksi Naisaari (Nargö) on Morgedra ja Hiidenmaa (Dagö) on muodossa Dagederod. Tässä näkynee kielimuurin vaikutus: kartan tekijä on kuullut nimet virheellisesti tai eri muodossa. Peipsijärvessä kerrotaan olevan runsaasti kalaa.
Kartasta ilmenee, että Liivinmaa oli tiheästi asutettu. Tärkeimmät kaupungit ja luostarit ovat Narva, Tallinna, Paadise, Haapsalu, Pärnu sekä suurkaupunki Riika. Kaupungistuminen oli edennyt paljon pidemmälle kuin Suomen puolella. Metsiä oli kartan mukaan vain Liivinmaan itäosissa. Jos tämä pitää paikkansa, on tieto kiinnostava ja kertoo kovasta puunkulutuksesta rannikkoalueella. Rannikolla rakennettiin laivoja ja tarvittiin polttopuuta kaupungeissa, kartanoissa, ruukeissa ja ainakin Hiidenmaan Kõpun majakassa.
Kartassa on myös muutama merenkulkuun liittyvä detalji. Kuurinmaan pohjoiskärjessä olevan Domesnäsin eli nykyisen Kolgan niemen kohdalla ulottuu kauaksi merelle vaarallinen vedenalainen riutta. Siitä länteen kerrotaan meren olevan erittäin syvä ja vaarallinen. Nämä merialueet olivat todellisuudessakin vaarallisia. Karttateknisesti tekijä on yrittänyt sinisen värisävyillä kuvata meren syvyyttä, siten, että vaalean sininen on syvää ja tumma matalaa. Tumman sinistä on rantojen tuntumassa.
Preussin rannikolla kerättiin meripihkaa (hic succinum colligitur). Itämeren länsiosassa ovat Pieni ja Suuri Karlsö, toisin aivan väärässä paikassa Gotlannin eteläpuolella, vaikka todellisuudessa ne ovat saaren länsipuolella. Niiden kehutaan olevan navigoinnin kannalta erinomaisia kalliosaaria kiintopisteinä (scopuli nauigantibus formidabiles). Väärän sijoitukseen näyttää vaikuttaneen kartan rajaus: saaret eivät ole mahtuneet Gotlannin länsipuolelle. Gotlannin länsirannalla on merenkulkijoiden tähystämä kiintopiste Östergarn (kartassa Estergarde).
Lähteet ja kirjallisuus
Glete, Jan: Swedish Naval Administration 1521–1721. Resource Flows and Organisational Capabilities. Leiden. Brill 2009.
Huhtamies, Mikko: Seitsemäs vyöhyke – pohjoista merihistoriaa (1200–1600). Helsinki. Siltala 2022.
Seppälä, Suvianne: Viljana, nahkoina, kapakalana. Talonpoikien maksamat kruununverot Suomessa vuosina 1539–1609. Bibliotheca Historica 125. Helsinki. SKS 2009.
Suolahti, Eino E: Vantaan Helsinki. Teoksessa Helsingin kaupungin historia I osa. Helsingin kaupunki 1950.
Voudintilit KA 3321:16-, KA 3331: 19–20v.