Kaupungin merisaarto oli tavanomainen osa sodankäyntiä jo keskiajalla. Maasodassa sitä vastasi kaupungin tai linnan piiritys. Siinä kohde pyrittiin tuhoamaan ryöstämällä ja polttamalla ympäröivä maaseutu. Merisaarrossa kohteena olivat kaupungin tuonti ja vienti. Saartamalla kaupunki estettiin sen kaupankäynti ja elintarvikkeiden saanti. Kyse saattoi olla myös vain yhden elintärkeän tuotteen, kuten suolan, saannin estämisestä. Ilman suolaa ruoka, etenkin kala pilaantui nopeasti. Siksi kalaa myös kuivattiin, koska siinä ei tarvittu suolaa.
Euroopan kauppamerenkulkua ja tavaran toimituksia haittaavan saarron jatkaminen edellytti Ruotsilta kuitenkin diplomatiaa. Saarron aikana hallinneet Eerik XIV (hallitsi 1560–1568) ja Juhana III (1568–1592) yrittivät saada Euroopan hallitsijat myötämielisiksi Ruotsin ulkopolitiikalle. Juhanan diplomaatteja kierteli Euroopan hoveissa ja lähettiläs Paolo Ferrari tapasi paavinkin. Ulkomaiden lähettiläitä tuli Tukholmaan. Suurimpia merivaltoja Ruotsi ei kuitenkaan uskaltanut uhmata, vaan pyrki liittoutumaan niiden kanssa. Eerik XIV:n geopoliittisena tavoitteena oli luoda dynastinen allianssi Englannin kanssa, jolloin Narvan kauppa olisi ollut Ruotsin ja Englannin monopolina. Juhana III puolestaan suunnitteli 1570-luvulla laivastoyhteistyötä maailman ensimmäisen globaalin supervallan, Espanjan, kanssa. Espanjan lähettiläs, kapteeni Francisco de Eraso, tuli Tukholmaan. Kummastakaan suunnitelmasta ei kuitenkaan tullut mitään. Ruotsin ulkopolitiikka oli hapuilevaa ja epärealistista. De Erasokin poistettiin maasta, koska hän oli alkanut suhteeseen Kustaa Vaasan tyttären prinsessa Cecilian kanssa. Suhdetta pidettiin sopimattomana, koska prinsessa oli leski.
Narvan saarron aikana kansainvälinen kiinnostus Suomenlahtea kohtaan kasvoi. Siihen asti suhteellisen tuntematonta merialuetta alettiin kartoittaa. Vuonna 1570 julkaistiin antwerpeniläisen kartografin Abraham Orteliuksen Theatrum Orbis Terrarum -atlas (karttakirja), jossa oli myös Itämeri ja Skandinavia omana lehtenään. Englantilainen laivastoupseeri ja merikartoittaja William Borough – joka muuten oli tunnetun kaapparin ja maailmanympäripurjehtijan Sir Francis Draken miehistöä – julkaisi vuonna 1580 Itämeren oloissa harvinaisen portolaanikartan (satamasta satamaan -kartta), joka kuvaa reitin Lontoosta Narvaa. Kartta kuvaa vain navigoinnin kannalta oleelliset rannikko-osuudet. Suomen puoleinen rikkonainen rannikko oli kartoissa kuitenkin vielä hyvin puutteellisesti jos ollenkaan kuvattu. Vuonna 1584 julkaistiin ensimmäiset Suomenlahtea kuvaavat, hollantilaisen merikartoittajan Lucas Waghenaerin kartat. Niiden tärkein merkitys oli Suomenlahden tulo merialueena yleiseen eurooppalaiseen tietoisuuteen, sillä navigoinnin kannalta niillä ei juuri ollut merkitystä. Samana vuonna ilmestyi myös Orteliuksen Liivinmaan kartta, jossa Suomenlahtikin kuvattuna.
Myös kauppa Suomenlahdelta maailmalle oli 1580-luvulla poikkeuksellisen vilkasta. Laivanrakennustarvikkeita kuljettavia laivoja Juutinrauman läpi lähti paljon Suomestakin. Jopa Helsingistä lähti Stjärnan -laiva puutavaralastissa Espanjaan, josta se toi suolaa. Suomenlahden ohella Helsingin strateginen merkitys kasvoi. Kaupunki oli saartolaivaston tukikohta. Tavallaan tämä jo ennakoi tulevaa: 1700–luvulla Helsinki-Viapori oli saaristolaivaston tukikohta. Saarron aikana suuri osa Ruotsin avomerilaivastosta käytti Helsinkiä satamanaan. Tilitietojen mukaan vuonna 1571 Helsingissä olevat kahdeksantoista muonitusta saanutta laivaa olivat nimeltään Råbocken, Calmar Falken, Finske Mempnon, Duvan, Calmar Barken, Brommaren, Nyköping Barken, Blå Duvan, Enhöringen, Lybska Hiorten, Wiborgz Morian, Roosen, Stålnebben, Westerviks Barken, Finske Mempnon, Stor Rödhunden, Flygande Serpenten. Laivoista ei tiedetä paljoa muuta kuin nimet, joista tosin osasta ilmenee, kuten näkyy, aluksen rakennuspaikka. Yhtään kuvaa niistä ei ole. Tiedot ovat voudintilien varassa. Niiden mukaan alukset saivat muonituksensa Helsingin kuninkaankartanon makasiineista, joihin sitä maaseudulta toimitettiin. Laivojen perämiehet tai laivapäälliköt hakivat sitä kuittia vastaan. Ilman kuitteja emme tietäisi näistä laivoista mitään. Niissä mainitaan saatu muona, sen määrä sekä muonituksesta vastannut aluksen päällikkö.
Laivojen huolto edellytti talonpojilta päivätöitä, kuten tavaran kuljetuksia telakoille ja laivojen korjauksia. Laivasto satapäisine miehistöineen kulutti paljon provianttia eli muonaa. Sen yhteenlaskettu miesmäärä on arvioituna ylittänyt Helsingin asukasmäärän. Sotalaivat saivat muonatäydennystä Helsingistä kaksi kertaa purjehduskauden aikana. Ensimmäisen kerran toukokuussa, kun alukset lähtivät merelle ja seuraavan kerran kesä-heinäkuussa. Alusten toiminta-aika merellä oli siis noin pari kuukautta. Muonaa jaettiin laivoille myös talvella. Tämä viittaa siihen, että miehet oli majoitettu laivoihin talvella ns. laivamieslinnaleiriin. Linnaleirit kuluttivat väestön voimavaroja ja sotilaiden käytös oli välillä omavaltaista. Vuodelta 1572 toimitettiin yhdeksälle alukselle ruista, kauraa, papuja, humalaa, voita, silakkaa, suolaa, sian- ja lampaanlihaa. Laivaston ruoka oli monipuolista. Kun tarkasteluun otetaan pelkästään tärkein muonan osa eli ruis, tuli sitä aluksille yhteensä 66 tynnyriä. Se vastasi yli kolmenkymmenen (33) talon vuotuista veroa siis pelkästään rukiin osalta. Ja rukiin lisäsi tulivat muut ylläluetellut laivoille toimitetut veroparselit (elintarvikkeet tai muut ”veroesineet”, joina verot maksettiin). Kansainvälisen kauppasaarron vaikutukset näkyivät näin helsinkiläisten ja Helsingin pitäjän ihmisten elämässä.
Lähteet ja kirjallisuus
Glete, Jan. Swedish Naval Administration 1521–1721. Resource Flows and Organisational Capabilities.
Huhtamies, Mikko. Seitsemäs vyöhyke – Pohjoista merihistoriaa (1200–1600).
Seppälä, Suvianne. Viljana, nahkoina, kapakalana. Talonpoikien maksamat kruununverot Suomessa vuosina 1539–1609. Bibliotheca Historica 125. SKS 2009.
Suolahti, Eino E. Vantaan Helsinki. Teoksessa Helsingin kaupungin historia I osa.
Voudintilit KA 3321:16-, KA 3331: 19–20v.