Ruotsi, Venetsia ja kaleerit 1500-luvulla
Pitkillä ja kapeilla, airoilla ja purjeilla liikkuneilla aluksilla on Pohjolassa aina viikinkiaikaan ulottuva historia takanaan. Keskiajan Suomenlahden ledung-laivastot olivat soutulaivastoja. Varsinainen välimerentyyppinen sotakaleeri, soutamalla ja purjein liikkunut tykeillä aseistettu alus, yleistyi Itämerellä vasta 1500-luvulla. Kaleerilla oli keskeinen rooli Ruotsin merisodissa vielä 1700-luvun lopullakin, soutualuksen pitkän historian loppuvaiheessa. Viaporin suojissa oli soutulaivasto vielä 1800-luvun alussakin, viimeisenä maailmassa.
Piispa ja kartografi Olaus Magnuksen mukaan Kustaa Vaasa otti kaleerit käyttöön 1540-luvulla, kun hän alkoi varustaa saaristolaivastoa moskoviitteja (Venäjää) vastaan. Kustaa Vaasalla oli parhaimmillaan yli 30 kaleeria. Hän myös puuttui kaleerien rakentamiseen antaen kirjeissään ohjeita teknisistä yksityiskohdista. Aluksien avomerikelpoisuutta, liikkuvuutta ja tulivoimaa lisättiin. Muutostöiden teknisiä yksityiskohtia koskevat tiedot ovat niukat ja hajanaiset, mutta ne viittaavat siihen, että kuningas halusi modernisoida kaleerejaan käyttäen esikuvanaan Välimerellä tapahtunutta kehitystä. Merisota muuttui Välimerellä osana ns. sotalaitoksen vallankumousta (military revolution) heijastuen Pohjolaankin. Muutoksen aikaansai tuliaseiden tulo sodankäyntiin.
Edellä sanottu muutos koski myös soutulaivastoa. Kaleerista ja varsinkin sen raskaasta versiosta (gallea grossa) tuli Välimerellä keskeinen sota-alus 1500-luvulla. Uusi renessanssikaleeri poikkesi täysin antiikin ajan edeltäjästään. Niissä ei ollut soutajia triremien tapaan kolmessa kerroksessa vaan ainoastaan yhdessä. Uusien kaleerien takila koostui pelkän suorakaiteen muotoisen raakapurjeen sijaan viistomuotoisesta latinalaispurjeesta ja etupurjeesta. Kaleerit varustettiin tykeillä.
Tykistö mullisti maasodan ohella merisodankin. Kaleeri muuttui kuljetusaluksesta taktiseksi sota-alukseksi. Kaleerien tuli- ja soutuvoimaa lisättiin ja liikkuvuutta parannettiin. Raskas kaleeri ja sen kahden- tai kolmensadan miehen vahvuinen soutumiehistö pystyivät kuljettamaan riittävän määrän tykkejä, joilla kaleeri kykeni taistelemaan uusia tulivoimaisia purjealuksia ja moderneja satamabastioneja vastaan. Myös soutualusten purjehdusominaisuuksia parannettiin liikkuvuuden ja manööverikyvyn lisäämiseksi.
Tuloksena oli tehokas ja tulivoimainen ja jo melko paljon sotalaivaa muistuttava galleazza, renessanssiajan sotakaleeri. Sen partaille oli asennettu pienehköjä tykkejä, nikhakoja, joilla se pystyi ampumaan ”kevyen kaliiberin” täyslaidallisia. Laitatykistö oli tarpeen mm. merirosvojen entrausyritysten varalta. Galleazza kehitettiin Venetsiassa, jonka kuuluisasta telakasta Arsenalesta tuli Välimeren johtava kaleeritekniikan keskus. Kaleerien rakentaminen perustui Arsenalella standardisoituihin osiin ja hyvin organisoituun tuotantoon, jossa niitä valmistui sarjoina. Kaleeri pystyttiin kokoamaan Venetsiassa ja Genovassa erinomaisen nopeasti, vain muutamassa kuukaudessa, ja takiloimaan ja lastaamaan parissa tunnissa, mistä jo Olaus Magnuskin oli perillä. Asiasta liikkui myös rakentamisnopeutta selvästi liioittelevia kuvauksia.
Kustaa Vaasa halusi rakentaa myös omat kaleerinsa uuden mallin mukaisesti. Hän halusi mm. parantaa kaleeriensa soututehoa lisäämällä soutajien määrää ja muuttamalla penkkijärjestelyjä. Kuningas alkoi varustaa kaleerilaivastoaan samaan aikaan kun Välimerellä tehtiin kaleereihin merkittäviä muutoksia. Arsenale oli muutenkin juuri noihin aikoihin huomion keskipisteenä kahdesta syystä. Telakka-alue, omana aikanaan maailman suurin, laajeni ja siellä toimi aikansa johtava kaleerimestari Vittorio Fausto.
Kaleeritiedon leviämiskanavat 1500-luvulla
Miten kaleereja koskeva tekninen tieto sitten levisi Pohjolaan? Asiaa valaisevat lähteet ovat niukat, mutta ne osoittavat, että kaleeritekninen tietotaito levisi 1500-luvulla Ruotsiinkin. Se siirtyi pääasiassa kolmea väylää pitkin.
Tärkein teknologian siirtoväylä 1500-luvun Ruotsissa oli ulkomaisten asiantuntijoiden värväys. Vaasa-kauden ”innovaatiokeskus” oli kuninkaan kanslia, jonne rekrytoitiin ulkomailta eri alojen asiantuntijoita. Kustaa Vaasa hankki palvelukseensa laivanrakentajia Danzigista, mutta tuliko Ruotsiin kaleerimestareita Välimereltä asti? Olaus Magnuksen mukaan kuningas rekrytoi palvelukseensa ”anteliaalla korvauksella” venetsialaisia mestareita. Jos ajatellaan yksinkertaisinta mahdollista selitystä, niin rakennusmestarin kutsuminen Ruotsiin oli helpoin tapa opettaa kaleerien rakentamista.
Vaasa-kauden Ruotsissa työskenteli italialaisia rakennusmestareita linnojen parissa ja italiainen renessanssin fortifikaatio-oppi levisi heidän välityksellään Pohjolaan. Käkisalmessa vaikutti mm. Johan Babtista Brezzilesi vuonna 1586, ja valtakunnassa työskenteli myös muita italialaisia rakennusmestareita. Heidän välityksellään Ruotsiin levisi myös tietoa uusista kaleereista, sillä olivathan kaleereihin Välimerellä tehdyt tekniset muutokset sidoksissa tykistön kehityksen kautta myös linnoitusarkkitehtuuriin. Suomessa italialaisten laivanrakentajien tiedetään kuitenkin työskennelleen vasta nuoremman Vaasa-kauden lopussa. Turun laivakartanossa rakennettiin tiettävästi galeijoita 1619 italialaisen Hieronymus Strossin johdolla.
Asiantuntijoiden värväys ulkomailta oli osa Vaasa-kaudella ja varsinkin Kustaa Vaasan aikana tavallista asiansa osaavan väestön siirtoa, jossa myös innovaatioiden leviämisellä oli osansa. Kuningas siirsi Turusta ja Tammisaaresta porvareita Helsinkiin ja kehäsahan rakentajia Pohjanlahden yli Suomeen. Telakkatyöntekijöitä siirrettiin liikkuvien telakoiden mukaan. Myös venetsialaisten laivanrakennusmestareiden siirto Tukholmasta Suomeen sopisi tähän yleiskuvaan.
Juhana III:n valtakaudella (k. 1592) kulttuurivaihtoa ja teknologian siirtoa tapahtui myös diplomatian sekä ulkomaisten ja kotimaisten lähetystöjen välityksellä. Juhana III:n aikana Ruotsilla oli hyvät suhteet merkittävään kaleerivaltioon Espanjaan. Juhanalla ja Filip II:lla oli myös lyhytaikaisesti yhteistyötä laivastopolitiikan alalla. Hänen tarkoituksenaan oli antaa Ruotsin laivoja Espanjan käyttöön sodassa Alankomaita vastaan. Yhteistyö jäi kuitenkin lyhytaikaiseksi. Juhanan kaleerilaivasto käsitti noin 30 alusta. Venetsialla, Espanjalla ja Turkilla oli n. 75–150 kaleeria.
Tietoa innovaatioista, ja miksei myös kaleereista, levisi niin ikään kaupan välityksellä. Venetsian kaukokauppa oli vastatuulessa atlanttisen kilpailun sekä Turkin aikaansaaman Levantin kaupan katkeamisen takia. Tasavalta etsi kaupallisia kontakteja yhä kauempaa. Tässä vaiheessa sen kaupallinen toiminta ulottui ensi kertaa myös Puolaan ja Ruotsiin. Kaupan suuntautumista pohjoiseen lisäsi osaltaan myös puuvarojen väheneminen tasavallan omalla alueella. Se jopa lähetti tutkimusretkikuntia Afrikan sekä Norjan rannikoille. Näiden tarkoituksena oli etsiä kauppareittiä itään, ja Venetsian tasavalta suunnitteli jopa kanavaa Punaisellemerelle. Ruotsilla oli dynastinen ja kulttuurinen yhteys Puolaan vallanperijä Sigismund Vaasan kautta ja tätä kautta kaupallinen yhteys Venetsiaan. Juhanan vaimo Katarina Jagellonica oli milanolaista Sforza-sukua.
Neljäs teknisen tiedon leviämisväylä Vaasa-kaudella olivat painotuotteet. Renessanssin aikana Euroopassa otettiin käyttöön uusi merkittävä tekninen innovaatio, tekniset piirustukset, kaaviot, selostukset ja mallit. Italialainen linnoitusteoreettinen kirjallisuus levisi myös Ruotsiin. Kaleerinrakennukseen liittyviä ohjekirjoja (partison de fondo) alettiin julkaista 1400-luvun lopulla. Kustaa Vaasan kirjeenvaihdosta ilmenee, että teknisten seikkojen havainnollistamiseen käytettiin piirustuksia, malleja ja karttaluonnoksia. Hollantilaista laivanrakentajaansa, mestari Adriania hän kertoo neuvoneensa sapluunojen (skamplunor) avulla. Vielä 1500-luvulla ruotsalaiset eivät tiettävästi tehneet itse opintomatkoja Välimerelle hankkiakseen kaleeriteknistä tietoa.
Aktiivinen henkilökohtainen tiedonhankinta protestanttisesta Ruotsista katoliseen Italiaan oli vähäistä, koska suurin osa opintomatkoista suuntautui Saksan pohjoisosien protestanttisiin yliopistoihin kuten Wittenbergiin. Yksi Italiassa oleskellut ja vieläpä luonnontieteellisesti ja teknisesti orientoitunut ruotsalainen kuitenkin löytyy. Hän oli Johan Skytte, joka vietti vuosia mm. Napolissa. Se miten paljon tämän tekniikasta kiinnostuneen ja kuninkaan kansliassa vaikuttaneen oppineen kautta tuli kaleereihin liittyvää tietoa, jää kuitenkin hämärän peittoon. Varmaa on, että hän Italiassa ollessaan näki kaleereja ja varmaan myös liikkui niillä ja osasi tämän perusteella myös neuvoa niiden rakentamisessa palattuaan kotimaahansa.
Pietari Suuri tuo kaleerit uudelleen Suomenlahdelle
Suurvaltakaudella kaleereja ei käytetty, ja ne menettivät merkityksenä yli sadaksi vuodeksi. Vaasa-kaudella hankitun tietotaidon traditio katkesi, kun Ruotsin kaleerilaivasto rappeutui 1500-luvun lopulla. Kaleerit ilmestyivät uudelleen Itämerelle 1700-luvun alussa. Tällä kertaa aloitteentekijänä olivat venäläiset.
Pietari Suuri perusti vuonna 1703 nimeään kantavan kaupungin ja sen yhteyteen laivastoaseman Kronstadtiin. Venäjän itämerenlaivaston ytimenä olivat kaleerit. Euroopan-kiertomatkaltaan tsaari toi Venäjälle 750 eri alojen asiantuntijaa.
Lähteet
Glete, Jan: Vasatidens galärflottor. Teoksessa Norman, Hans (red.) Skärgårdsflottan. Uppbyggnad, militär användning och förankring i det svenska samhället 1700–1824. Falun 2000.
Huhtamies, Mikko. Labyrinth of War – Archipelago fleets and society in early modern Gulf of Finland (1520–1809). International Journal of Maritime History Vol 26. No 3 (August 2014).
Huhtamies, Mikko. Kelluvat armeijat. Saaristolaivastot 1700-luvun Suomenlahdella. Historiallinen Aikakauskirja 2/2011.
Huhtamies, Mikko. Olaus Magnus ja kaleerit. Erään kartografisen yksityiskohdan kulttuurimaantieteellis-historiallinen konteksti. Terra. Maantieteellinen aikakauskirja. 2011: 123: 1.
Huhtamies, Mikko. Pohjolan Atlantis. Uskomattomia ideoita Itämerellä. John Nurmisen Säätiö 2014.
Konstam, Angus. Renaissance War Galley 1470–1590. Oxford 2002.
Lane, Frederic C. Venice. A Maritime Republic. Baltimore 1973.
Norman, Hans (red.) Skärgårdsflottan. Uppbygnad, militär användning och förankring i det svenska samhället 1700–1824. Falun: Historisk media.
