Kaatopaikka takapihalla tai rantavedessä
Jätteitä sai heittää paikkoihin, jossa sitä ei ollut erikseen kielletty. Matalia rantoja täytettiin jätteellä tarkoituksella. Kluuvinlahden rannalla nykyisen Esplanadin puiston tienoilla oli 1700-luvulla kaupungin yleinen käymälä ja kaatopaikka. Sitä ei voinut ollut aistimatta, sillä veden laskiessa lahteen upotettu jäte paljastui eläinten raatoja myöten. 1810-luvun alussa Kluuvinlahden pohjukkaa alettiin täyttää nykyisen ravintola Kappelin luoteispuolelta mm. risuilla ja puurakennusten purkujätteellä. Työ oli hidasta, sillä soinen maa nielaisi täyttöjätteet ja kuoppa saattoi täyttyä vedellä. Myös monet muut Helsingin rannat Hakaniemestä Arabianrantaan, Länsisatamassa ja Laajasalossa on täytetty jätteillä.
1800-luvulla jätteiden käsittelyä alettiin valvoa paremmin ja sakon uhalla. Tyhjät tontitkin vähenivät. Jätteitä alettiin kuljettaa kaupungin ulkopuolelle. Kaupunkilaisten jätteitä kuljetettiin kaatopaikoille silloisen Helsingin maalaiskunnan alueille Vallilaan, Kamppiin, Greijuksen eli Reijolan tilalle nykyisessä Laaksossa, Reijolankadun liepeillä ja Hietaniemeen. Sieltä lannoitteeksi soveltuva jäte kuljettiin maatiloille. 1800-luvun lopulla tautiepidemioiden myötä jätettä alettiin kuljettaa myös proomuilla Uudenmaan rannikon maatiloille – olihan jäte enimmäkseen lannoitteeksi kelpaavaa.
Ostaisitko sianruokaa puhtaanapitolaitokselta?
Kaupunki otti jätteenkäsittelyn hoitaakseen vasta vuonna 1891. Aluksi tehtävää hoitivat rinnan myös yksityiset yrittäjät, mutta vuonna 1930 jo 80 % kaupungin taloista kuului puhtaanapitolaitoksen toimintapiiriin. Myös jätteiden säilytystä alettiin säännellä. Vuonna 1895 jätteiden keruu maakuoppiin kiellettiin. Säiliöiden piti olla betonia tai sementtiä. Vuonna 1904 jätteitä alettiin kerätä tynnyreihin.
Ympäristörikoksiakin tapahtui. Jätteet piti kuljettaa Vallilan kaatopaikalle öisin, klo 24–05, mutta usein kuormat kaadettiin Pitkänsillan ja Pikkusillan välisen tien vierille nykyisessä Siltasaaressa. 1900-luvun alussa kaupunki joutui palkkaamaan vartijoita, jotka vahtivat, ettei ulosmenoteiden varsille kaadettu jätteitä.
Edelleen suurin osa jätteestä oli eloperäistä ainetta, joka kelpasi lannoitteeksi. Kaupunkilaisten jätteitä kuljetettiin rautateitse ja proomuilla maaseudulle tai Malmin uudelle, 1904 avatulle kaatopaikalle. Jo 1918 alettiin kerätä erikseen keittiötähteitä. Niillä arvioitiin ruokittavan 250 sikaa, mutta ruoantähteiden joukossa olevat sian ruoaksi sopimattomat roskat pakottivat lajittelemaan keittiötähteet ennen kuin puhtaanapitolaitos saattoi myydä ne sianruoaksi.
Asutuksen tiivistyessä myös Malmin kaatopaikka hajuineen alkoi olla häiriöksi lähiseudun asukkaille. Tilapäisinä kaatopaikkoina käytettiin muun muassa Munkkinientä, Talin kartanon metsää, Herttoniemen rautatierakennustyömaata Viikin kartanon kohdalla, Viikin kartanon peltoaluetta ja yksityisiä tiloja. Malmin kaatopaikka oli silti käytössä vuoteen 1940, jolloin sen toiminta valitusten vuoksi lopetettiin maaherran päätöksellä. Uusia kaatopaikkoja oli jo otettu käyttöön.
Kaupunki laajenee ja kaatopaikat täyttyvät
Vuonna 1938 Pikku-Huopalahden koillisranta otettiin käyttöön uutena kaatopaikkana. Se oli jo perustettaessa liian lähellä asutusta. Muun muassa Taka-Töölössä hajuhaitat olivat niin merkittäviä, ettei ikkunoita voinut pitää auki. Hajusta valitti myös Tilkan sairaalan henkilökunta. Kaatopaikka lakkautettiin lopulta vuonna 1949. Sitä ennen vuonna 1944 uusi kaatopaikka Tuomarinkylän kartanon mailla otettiin käyttöön.
Valtion Rautatiet ja kaupunki sopivat kaatopaikan perustamisesta VR:n omistamalle suoalueelle Pasilan aseman pohjoispuolelle vuonna 1949. Siellä muun muassa poltettiin autonrenkaita. Pasilan kaatopaikka toimi vuoteen 1963 asti. Suuren alueliitoksen myötä kaatopaikkakysymys koski laajempaa aluetta. Malmilla Pukinmäentien ja Helsingintien risteyksessä oleva Långin kuoppa sai kaatopaikan hoitajan. Itäisiä alueita varten oli kaatopaikka hoitajineen Viikissä Herttoniemeen johtavan tien varressa. Se lopetettiin vuonna 1953, jolloin korvaavaksi kaatopaikaksi tuli Vartiokylän vanha hiekanottopaikka Myllypurossa. Vartiokylän kaatopaikka lakkautettiin vuonna 1962, koska sinne ei mahtunut enempää jätettä.
Helsinki oli luovuttanut jo ennen sotia Oulunkylän kunnalle omistamansa maa-alueen nykyisen Tuusulanväylän ja Suursuontien risteyksessä kaatopaikkana käytettäväksi. Se samoin kuin Haagan kauppalan mukana Helsingille siirtynyt kaatopaikka lopetettiin vuonna 1950, koska Pasilan kaatopaikalle oli hyvät yhteydet. Vuonna 1963 avattiin Iso-Huopalahden kaatopaikka Mätäojan suistossa. Tilapäiseksi suunniteltu kaatopaikka levisi ajan myötä ehkä jopa 40 hehtaarin alueelle. Korkeimmillaan 25 metrin korkuinen jätemäki vajosi 1980-luvulla parikymmentä senttiä vuodessa. Nykyisin alue on maisemoitu puistoksi.
1950-luvulta lähtien jätteiden määrä kasvoi ja niiden laatu muuttui. Ruoka- ja puutarhajätteitä kertyi enemmän, kun elintaso nousi ja ruokahävikkiä syntyi enemmän. Suurempi muutos oli kertakäyttötuotteiden ja muovijalosteiden yleistyminen. Niiden myötä yhä pienempi osa jätteestä oli maatuvaa. 1950- ja 1960-luvuilla uusiin rakennuksiin rakennettiin jätteenpolttouuneja rottien ja hajuhaittojen poistamiseksi. Roskanpoltto aiheutti kuitenkin savu- ja nokihaittoja. Roskanpoltto kaupunkialueella loppui 1970-luvulla.
Kyläsaaren jätteenpolttolaitoksessa sen sijaan poltettiin vuosittain 50 000–100 000 tonnia jätettä vuosina 1961–1983. Jätteen poltosta syntynyt energia käytettiin sähkön ja kaukolämmön tuottamiseen, ja kuonakasat pantiin polttolaitoksen välittömään läheisyyteen Arabianrantaan. Polttolaitos suljettiin terveydenhoitolain nojalla vuonna 1983, koska lähiympäristön asukkaat olivat tehneet lukuisia valituksia savukaasuista.
Ongelmajätteitä ja pilaantuneita maita
Kun Vuosaari liitettiin Helsinkiin 1966, Helsinki alkoi käyttää myös sen kaatopaikkaa. Vuosina 1979–1987 se oli Helsingin ainoa kaatopaikka. Vastuu jätteenkäsittelystä siirtyi seudulliselle Pääkaupunkiseudun yhteistyövaliokunnalle, nykyisen Helsingin seudun ympäristö -liikelaitoskuntayhtymän edeltäjälle, vuonna 1983. Vuodesta 1987 suurin osa helsinkiläisten jätteistä on kuljetettu Espoon ja Kirkkonummen rajalla sijaitsevalle Ämmässuon kaatopaikalle, josta on 35 vuodessa tullut Pohjoismaiden suurin jätteenkäsittelykeskus.
Kaatopaikoille vietiin myös ongelmajätteitä kuten maaleja ja öljyjalosteita. Vasta vuonna 1979 laissa säädeltiin ongelmajätteiden käsittelystä. Riihimäelle valmistui ongelmajätteiden käsittelylaitos vuonna 1984. Tilastoja jätteenkäsittelypaikoille päätyneestä jätteestä on kerätty Helsingissä 1960-luvulta lähtien. Lisääntynyt ympäristötietoisuus ja paremmat edellytykset jätteiden lajittelulle ovat vähentäneet kerätyn sekajätteen määrää 2020-luvulle tultaessa. Jätteen kokonaismäärä kasvaa silti edelleen.
Virallisen tai epävirallisen kaatopaikkojen ympäristöhaitat huomataan usein vasta silloin, kun aluetta haluttaisiin käyttää muuhun tarkoitukseen. Hietaranta, Helsingin ensimmäinen virallinen uimaranta, avattiin vuonna 1930 vanhalle joutomaalle, jota oli käytetty epävirallisena kaatopaikkana. Vaikka sinne oli tuotu edellisenä kesänä proomulla hiekkaa Pihlajasaaresta, ensimmäisenä kesänä moni auringonpalvoja satutti itsensä lasinsiruihin. Seuraavana vuonna hiekkaa tuotiin lisää, ja ongelma poistui.
Rantoja täytettiin jätemaalla ja osin jäteilläkin vielä 1960-luvulla, mutta vähitellen katsottiin, että muita ratkaisuja on löydettävä. Yhdyskuntajätteestä oli syntynyt myös täyttömäkiä, Vuosaaren huippu ja Talinhuippu. Muita täyttömäkiä, Paloheinän huippua, Malminkartanon huippua, Kivikonhuippua, Kontulan mäkeä ja Alppikylän huippua täytettiin rakentamisesta yli jääneellä maa-aineksella, joka sekin oli tavallaan jätettä. Se ei kuitenkaan aiheuttanut ympäristöhaittoja, toisin kuin mäkien täyttäminen yhdyskuntajätteellä.
Uusin Helsinkiin rakennetuista täyttömäistä on Myllypurossa sijaitseva Alakiventien täyttömäki, jonka avajaisia vietettiin vuonna 2017. Paikalla oli aiemmin kaatopaikka, aiemmin mainittu Vartiokylän kaatopaikka, jonka alueelle rakennettiin 1970-luvulla kerrostaloja. Kaatopaikan päälle rakennettujen talojen asukkaat altistuivat vaarallisille aineille. Yhdyskuntajätteen lisäksi alueelle oli viety margariinitehtaan puhdistusjätettä ja kaasulaitoksen rikkijätettä. Jo kaatopaikan toiminta-aikana jäteöljyä valui kaatopaikalta ojia pitkin Marjaniemen uimarannalle asti. 2000-luvun alussa kerrostalot purettiin ja saastunut maa-aines kapseloitiin mäen sisään.
Lähteitä ja kirjallisuutta
Rottien torjunnasta vuonna 1901: Kaupunginvaltuusto – 27 Kaupunginhallituksen mietinnöt 1901 (40. Utskottsbetänkande angående stadens utgifts- ochinkomstförslag för år 1902.); Helsingin kaupunginarkisto: http://yksa.fi/100211/149028579736600(Linkki johtaa ulkoiseen palveluun) / Viitattu 11.3.2022
Hietarannasta: Mikko-Olavi Seppälä: Suruton kaupunki. WSOY 2016.
Heikkinen, Markku: Helsinki Aleksanterinkatu 2010. Historiallisen ajan (1640–) kaupunkialueella tehdyn kaukojäähdytys- ja kaukolämmitysputkistojen kaivamisen arkeologinen valvontakertomus 2010.
Hae muita kulttuuriympäristön tutkimusraportteja: https://www.kyppi.fi/palveluikkuna/raportti/read/asp/r_default.aspx(Linkki johtaa ulkoiseen palveluun)
Helsingin Seudun ympäristön (HSY) jätehuoltotilasto kertoo jätteen määrän muutoksista viimeisten 15 vuoden aikana
