Hyppää pääsisältöön

Kaupungin eläimet

Helsingissä on kautta aikain eletty lähellä luontoa ja sen eläimiä, mutta suhtautuminen niihin on vaihdellut. Vuosisatoja villieläimiä metsästettiin niin ankarasti, että niiden näkeminen lähelläkään kaupunkia oli 1800-luvun jälkipuolella harvinaista. Asenteet kehittyivät kuitenkin vähitellen luontoa suojeleviksi, ja villieläimiä alettiin pitää viehättävinä kaupunkimiljöössäkin. Osan kaupunkieläinlajeista ihminen on itse tuonut Helsinkiin, osa on tullut omin avuin – eikä aina toivotusti. Ihmisen ympäristöä muokkaava toiminta vaikuttaa kaupunkiluontoon ja eri eläinlajien menestykseen sekä tahallisesti että tahattomasti.

Rahasta rakkaaksi citykurreksi

Orava oli vuosisatoja Suomen tärkein riistaeläin. Sana raha tarkoitti alun perin oravannahkaa, mikä kertoo sen turkin arvosta. Oravia vainottiin myös vahinkoeläiminä, koska ne ryöväävät pikkulintujen pesiä. Vilkkaan metsästyksen vuoksi oravat olivat ennen arkoja.

Helsingissä villi orava oli 1800-luvulla niin harvinainen, että havainnoista kirjoitettiin lehdissä. Häkeissä niitä näki useammin, koska helposti kesyyntyviä oravia pyydystettiin eläteiksi. Helsinkiläisten suhde luontoon muuttui ajan myötä, ja 1930-luvulla Seurasaaren ja Hietaniemen hautausmaan oravat kesytettiin ruokkimalla.

Sittemmin oravat kotiutuivat kaupungin puistoihin ja tulivat vähän liiankin pelottomiksi. Hietaniemessä orava saattoi hypätä hautapaaden päältä ihmisen olkapäälle tai kiivetä lahjetta pitkin ylös. Oravien ja lintujen ruokkiminen on paikoitellen kielletty siitä aiheutuvien ei-toivottujen lieveilmiöiden takia. 

Nykyään Helsingissä ollaan pörröhännistä niin ylpeitä, että orava valittiin 1996 kaupungin nimikkoeläimeksi.

 

Susijahti Töölössä

Susia ja karhujakin liikkui pari–kolmesataa vuotta sitten usein Helsingin liepeillä, ja ne tappoivat kaupunkilaisten lehmiä ja lampaita. Siksi susijahteja järjestettiin 1700-luvulla muun muassa Töölössä, jossa karja kävi laitumella. Vielä 1800-luvulla saattoi talviyönä kaupunkia kohti matkaava reki saada peräänsä ulvovan susilauman. Petoja pelättiin, vihattiin ja vainottiin. Helsingin seudulla viimeinen susi ammuttiin Laajasalossa 1882.

Raamatun oppi, jonka mukaan Jumala loi ihmisen omaksi kuvakseen ja asetti hänet koko muun luomakunnan yläpuolelle, on saanut ihmisen suhtautumaan muihin eläimiin esineellistävästi ja epäempaattisesti. Asiaan on myös vaikuttanut mekanistinen maailmankuva, jossa eläin on rinnastettu koneeseen eikä tuntevaan elävään yksilöön. Villieläimiä ja niiden pentuja, kuten karhun- tai sudenpentuja, saatettiin vielä 50 vuotta sitten pyydystää ja kesyttää lemmikiksi. Vuosisatojen ajan markkinoilla ja sirkuksissa pidettiin esityksiä, joissa villieläimet pantiin tekemään niille epäluonteenomaisia temppuja. Eläinten kouluttamiseen liittyi alistamista ja väkivaltaa eikä niiden oloissa muutenkaan ollut kehumista.

Ennen eläinsuojelulain muutosta 1970-luvulla villieläimen pitäminen lemmikkinä oli sallittua. Katso esimerkiksi Ylen Elävä arkisto: Ennen eläinsuojelulain muutosta saattoi ketunpojastakin tulla lemmikki.

Riistalinnusta "pullasorsaksi"

Vuoteen 1908 asti Helsingissä sai metsästää vapaasti puistojen ulkopuolella. Töölönlahden ja Kallion rannoilla kulki metsämiehiä ja nuoria poikia pyssyineen tähtäilemässä jokseenkin kaikkia villieläimiä. Vesilintuja ammuttiin jopa Rautatientorilla, jonka paikalla vielä 1870-luvulla lainehti lammikko. Herkullisina pidettyjen vesilintujen lisäksi pyydettiin 1800-luvulla myös metsoja, teeriä, pyitä ja tilhiä.

Kaupunkien säätyläisten asenteet muuttuivat 1800-luvun lopulla: joitakin eläimiä alettiin pitää kauniina ja suojeltavina ja niiden metsästystä paheksuttiin. Jotta luontoa suojeleva mieliala leviäisi kaikkiin kansanosiin, kesytettiin 1930-luvulla talviruokinnalla sinisorsa, joka on luonnostaan arka muuttolintu. Nykyisin Helsingissä, erityisesti Töölönlahdella, talvehtii ihmisten ilona tuhansia sorsia. Pyssymiesten kaikottua myös lokit, varikset ja monet muut linnut ovat uskaltaneet asettua kaupunkiin.

Satakielen konsertti

Kansa piti ennen vanhaan pikkulintuja hyödyttöminä, ja vain erikoisimmat lajit saivat edes nimen. Kaupunkien säätyläisistä linnut olivat kauniita: kodeissa kanarialinnut sirkuttivat häkissä ja seinillä oli lintumaalauksia. Jo 1800-luvulla oli lintuharrastajia ja koulupojat keräilivät innokkaasti linnunmunia, mistä oli linnuille vahinkoa. Eläinsuojelutyö alkoikin Suomessa Kevätyhdistyksestä, jonka Zachris Topelius perusti 1870 opettaakseen lapset suojelemaan pikkulintuja ja niiden myötä kaikkia heikkoja ja kaltoin kohdeltuja eläimiä.

Erityisesti ihailtiin runoilijain ylistämää satakieltä. Kaisaniemen puistoon tuli 1870-luvulla tuhansia kaupunkilaisia kuuntelemaan sen laulua alkukesän iltoina. Yleisö osoitti linnulle suosiotaan, ja lehdissä kiiteltiin satakielen konsertteja. Satakielet katosivat Kaisaniemestä, kun puistosta raivattiin 1890-luvulla lintujen suosimat tiheiköt. Nykyään satakielen laulun voi jälleen kuulla kesäyönä Töölönlahdella.

Lue lisää Töölönlahden linnustosta: Helsingin lintutieteellinen yhdistys Tringa: Raportti Töölönlahden linnustosta 2021

Siili – eksoottinen piikkipallo

Siilit ovat nykyään kaikille tuttuja, puutarhan hämärissä tassuttelevia herttaisia otuksia. Vielä 1800-luvulla suurin osa suomalaisista ei tuntenut siiliä. Siili on ihmisen tuoma ei-haitallinen vieraslaji, joka ei kuulu Suomen alkuperäiseen eläimistöön. Somina ja erikoisina pidettyjä siilejä alettiin tuoda Virosta eläteiksi 1800-luvun jälkipuolella. Siilejä myytiin myös hyötyeläiminä, koska niiden uskottiin hävittävän hiiriä, rottia ja käärmeitä. Karanneet elätit kotiutuivat Suomen luontoon.

Helsingissä oli siilejä elätteinä jo 1870-luvulla, jolloin karkulaisista alettiin ilmoitella sanomalehdissä. Silti vielä vuonna 1916 erään helsinkiläisen palvelustytön kerrotaan pelästyneen pahanpäiväisesti löytäessään pihalta rikkalaatikon alta hirvittävän luonnonoikun, joka osoittautui siiliksi. Eläin päätyi ehjin nahoin Korkeasaareen monien lajitoveriensa tavoin. Yhtä hyvin ei käynyt kaikkien siilien, vaan niitä tapettiin maaseudulla outoina hirmuina vielä 1930-luvulla.

Lue lisää siilistä ja sen nimityksistä Kielikello-lehden artikkelista.

Kartanoiden lakoista kaupunkien kujertajaksi

Villi kalliokyyhky kesytettiin tuhansia vuosia sitten. Ensin nopeasti lisääntyvää lintua kasvatettiin ruoaksi, mutta pian huomattiin sen kyky löytää kotiin hyvinkin kaukaa. Kirjekyyhky oli vuosituhansia nopein keino välittää viestejä, ja kyyhkykilpailuja järjestetään vieläkin. Kyyhkyset olivat ihmisistä somia ja koristeellisia, ja niitä kasvatettiin linnojen ja kartanoiden puutarhoissa tornimaisissa kyyhkyslakoissa. Kesykyyhkystä jalostettiin 1800-luvulla parisataa mitä erikoisimman näköistä rotua.

Myös Suomen kartanoissa oli kyyhkyslakkoja, joista karanneet linnut kotiutuivat 1880-luvulla kaupunkien kaduille ja toreille. Ne ovat menestyneet hyvin ihmisten lähellä ja lisääntyneet runsaasti. Mutta koska pulujen on uskottu levittävän tauteja ja ne pesivät taloissa liaten seiniä, Helsingin puluparvia on 1930-luvulta lähtien pidetty ongelmana ja lintuja on yritetty vähentää. Pulujen kuten muidenkin luonnonvaraisten eläinten populaatiot vaihtelevat luonnollisesti monista syistä ilmankin ihmisen puuttumista asiaan.

Citykanit ja -huuhkajat

Helsinkiin syntyi citykanien populaatio 1980-luvulla, kun joku oli hylännyt luontoon lemmikkikaneja todennäköisesti Kyläsaaren silloisilla joutomailla. Kanit sopeutuivat ja lisääntyivät tehokkaasti, ja yhteen aikaan niitä oli joka paikassa. Ihminen onkin alkanut pyydystää niitä muun muassa Korkeasaaren kissapetojen ravinnoksi, mutta citypedot ja virustaudit ovat ajoittain vähentäneet citykanien määrää huomattavasti.

Citykanien runsaslukuisuus toi Helsinkiin huuhkajia 2000-luvulla ja useilla keskeisillä paikoilla oli huuhkajan pesä. Pesiminen onnistui jopa kauppakeskus Forumin katolla, ja uusi cityhuuhkajien sukupolvi nousi siivilleen. Mutta nykyarkkitehtuurin suosimat laajat kiiltävät lasipinnat koituivat linnuille kohtalokkaiksi, sillä ne kohtasivat monesti loppunsa törmättyään niihin.

 

 

Rotta – älykäs selviytyjä

Rotta on saanut roiston roolin eläinten historiassa. Rotat jyrsivät tiensä ihmisen ruokavarastoihin, syövät osansa ja likaavat loput pilalle. Lisäksi niiden uskotaan levittävän tauteja. Mustarotta (Rattus rattus) levisi Eurooppaan 1300-luvulla samoihin aikoihin kuin miljoonia ihmisiä surmannut ruttoepidemia, ja pitkään uskottiin mustarotan kirppujen levittävän ruttoa.

Helsinkiin mustarotta lienee tullut jo 1500-luvulla laivojen mukana, ja laivat toivat isorotankin (Rattus norvegicus) 1800-luvun alussa. Kaatopaikat ja avotunkiot tarjosivat rotille ja muille kaikkiruokaisille eläimille helppoa ravintoa. Kylmää paremmin sietävä ja sopeutuvaisempi isorotta syrjäytti mustarotan Helsingissä 1920-luvulla. Kaupungin tai yksityisten toimijoiden maksamat tapporahat saivat pojat vielä 1960-luvulla metsästämään rottia, ja kyseinen toiminta oli sosiaalisesti hyväksyttyä ja aikuisten kannustamaa.

Nykyään rottia myrkytetään taloyhtiöiden pihoilla ja kaupungin puistoissa, mutta vaarana on tuolloin myrkkyjen kulkeutuminen ravintoketjussa vaikkapa uhanalaisiin eläimiin. Asiaan liittyy myös eläinsuojelullisia seikkoja, sillä vieraisiin ruokiin varovaisesti suhtautuviin rottiin käytetään elimistöön kertyvää, hitaasti vaikuttavaa myrkkyä. Holtiton lintujen ruokkiminen, roskaaminen ja biojätteen heivaaminen sekajäteastiaan tarjoaa rotille loputtomasti ravintoa, kuten myös vessanpöntöstä alas huuhdotut ruuantähteet. Ihminen voi omalla toiminnallaan ehkäistä ei-toivottujen lajien liiallista runsastumista.

Lue lisää:

Kadonneet eläimet: Pahamaineinen mustarotta (Yle)

Kirput eivät ilmeisesti olleetkaan mustan surman varsinaisia levittäjiä (Tiedebasaari)