Mitä keskiaika Helsingin seudulla tarkoittaa?
Keskiajalla tarkoitetaan hieman eri ajanjaksoja alueesta riippuen. Yksi tapa määritellä keskiaika on kulttuurihistoriallinen. Keskiaika alkaa siitä, kun Rooman valtakunta omaksuu kristinuskon (ja pian hajoaa). Rooman vallan perijäksi muodostuu kulttuurisessa mielessä latinankielinen, Rooman paavin johtama kirkko, joka säilyttää lähes kiistattoman valta-asemansa yli tuhannen vuoden ajan. Keskiaika päättyy 1500-luvun alussa reformaatioon, jolloin laajat alueet etenkin Pohjois-Euroopassa erottautuvat omiksi protestanttisiksi kirkoikseen. Tämä määritelmä sopii hyvin myös Suomeen, siis että keskiajalla tarkoitetaan sitä ajanjaksoa, kun Suomi oli osa latinalaista, Roomasta johdettua kirkkoa.
Toisin kuin Italiassa, kristinusko ei saavuta Suomessa merkittävää jalansijaa ennen 1000-lukua. Tämän jälkeen on arkeologisesssa aineistossa löydettävissä jonkin verran esimerkiksi ristejä ja muita kristinuskoon viittaavia esineitä. Perinteisen käsityksen mukaan Ruotsin kuningaskunta teki Suomeen kolme ristiretkeä, joiden ansiosta alue liitettiin osaksi sekä kristikuntaa että Ruotsin valtakuntaa. Uudempi tutkimus on osoittanut, että nämä retket, sikäli kuin niitä edes oli juuri kolme, eivät olleet sellaisia ristiretkiä kuin on kuviteltu. Jälkikäteen haluttiin Suomen valloitus perustella "sivistämisellä" ja "kristillistämisellä", ja sen vuoksi kehiteltiin myytti ristiretkistä. On todennäköisempää, että kyse oli moniulotteisesta taloudellisten, kulttuuristen ja poliittisten valtatavoitteiden yhdistelmästä.
Suomen asutushistoriasta on kirjoitettu paljon. Erityisesti viime vuosisadan puolella kysymys oli myös mitä suurimmissa määrin poliittinen: käytiin taistelua siitä "kenelle" Suomi kuuluu, ruotsinkielisille vai suomenkielisille. Siksi oli tärkeää myös selvittää, milloin mikäkin ryhmä oli alueelle tullut ja miten maa oli kenellekin päätynyt. Tämä vastakkainasettelu on jäänyt nykyaikana taaemmalle, etenkin kun uudempi tutkimus on muun muassa siitepölyanalyysein pystynyt osoittamaan, ettei Uudenmaan rannikko olekaan ollut sellainen asutustyhjiö, kuin aiemmassa tutkimuksessa kuviteltiin. Näin aikaisempi käsitys siitä, että rannikko olisi ollut keskiajan alussa lähes asumaton ja sinne olisi tullut ruotsalaisia uudisasukkaita, ei pidä paikkaansa.
On kuitenkin aivan selvää, että Skandinaviassa oli ensimmäisen vuosituhannen lopulla enemmän väestöä kuin alue pystyi elättämään. Tämän vuoksi monet lähtivät etsimään uusia asuinalueita sekä myös ryöstö- eli viikinkiretkille. Nämä retket ja uudisasutus suuntautuivat niin länteen (Brittein saarille, Islantiin, Grönlantiin) kuin itään (Suomeen, Baltiaan, Venäjän joille). 1300-luvun puolivälissä musta surma lopetti Ruotsin voimakkaan väestönkasvun ja uudisasukkaiden virran Ruotsista Uudellemaalle. Ruotsalaiset olivat keskittyneet karjanhoitoon, kalastukseen ja peltoviljelyyn. Hämäläisten kiinteä asutus levittäytyi ruotsalaisten kanssa samanaikaisesti rannikolle, mutta syntyneet asutuskeskittymät etenkin pitäjän länsiosassa ja itäpuolella sulautuivat sittemmin niitä ympäröivään ruotsalaisasutukseen. Alueen väestö oli liki täysin ruotsinkielistä. Kieliraja syntyi tulevan kirkkopitäjän pohjoisosaan noin 20 km rannikolta sisämaahan päin.
Hengellinen ja maallinen valta
Pysyvä ruotsalaisasutus toi mukanaan kirkon ja maallisen vallan ihmisten elämään. Ennen Helsingin kaupungin perustamista vuonna 1550 seudulla oli ollut jo kaksi vuosisataa alueellista hallintoa huolehtimassa talonpoikien hengellisestä täyttymyksestä, oikeuden täytäntöönpanosta sekä verojen maksusta. Alueellisesti nämä kaksi hallinnon alaa olivat liki yhteneviä ja asiakirjoissa näistä pitäjistä puhuttiin Helsingana tai Helsingenä.
Keskiaikainen kirkkopitäjä oli nykyisen läntisen ja eteläisen Suomen kattaneen Turun hiippakunnan osa, jonka omistuksilla ja verotuotoilla ylläpidettiin paikallista hengellistä toimintaa eli pitäjän kirkkoa ja kirkkoherraa. Helsingin kirkkopitäjä (joka koostui nykyisistä Helsingistä, Vantaasta, Nurmijärvestä ja osasta Tuusulaa) muodostui 1300-luvun lopulla ja sai oman Pyhän Laurin kirkkonsa. Tätä ennen alue oli kuulunut kirkollisissa asioissa Porvoon ja Porvoon alaisen Sipoon kappeliseurakunnan alaisuuteen.
Maallisissa asioissa Helsinki taas muodosti viimeistään 1400-luvun alussa oman hallintopitäjän, joka oli osa laajempaa Porvoon voutikuntaa. Hallintopitäjät olivat kruunun luomuksia, joiden alaisuudessa olevat asuvat talonpojat maksoivat maaveroa ja joilla oli yhteisiä asioita ja suhteita kruunuun hoitava nimismies.
Pitäjä kehittyy
Pitäjän keskiaikainen talouselämä perustui pitkälti ruotsalaisten mukanaan tuomaan karjatalouteen ja entistä tehokkaampaan peltoviljelyyn. Perinteinen kaskeaminen ja kalastaminen säilyivät myös pitkään merkittävinä elinkeinoina peltoviljelyn rinnalla. Ruotsalainen asutus keskittyi rannikolle ja Helsingin seudulle mahdollisesti osin juuri maanviljelystekniikan takia. Rannikkoseudulla maa oli pehmeämpää ja ruotsalaisten käyttämä kaariaura kykeni kyntämään peltoja, toisin kuin sisämaassa, jossa hämäläisten käyttämä tehokkaampi aura puri kovaankin saveen.
Helsingin pitäjän kautta kulki monta erityisen merkittävää kulkuväylää. Itä–länsisuuntainen Suuri rantatie eli Kuninkaantie kulki Turusta Helsingin kautta Viipuriin. Sisämaahan kulkua helpottivat Vantaanjoki ja sen juoksua myötäillyt tie. Rannikon suuntainen laivaväylä ja erityisesti laivaväylä Viroon saivat aikaan sen, että keskiajan lopulla Helsingin seudulle oli muodostunut merkittävä varakkaiden talonpoikien, pappien ja nimismiesten harjoittaman kaupan keskus.
Helsingin pitäjä oli Viipurin ja Pohjan jälkeen Suomen kolmanneksi tärkein talonpoikaispurjehduspaikka. Talonpoikien olisi pitänyt käydä kauppaa 1300-luvun lopulla perustetussa Porvoossa, jolla oli kaupunkioikeudet, mutta parin sadan asukkaan Porvoon oli vaikea kilpailla suuremman Tallinnan markkinoiden kanssa. Helsingistä vietiin turkiksia, puutavaraa, tervaa, kaloja ja eläimiä, ja pitäjään tuotiin etenkin suolaa ja viljaa. Helsinki oli myös Uudenmaan tärkein karjanhoitoalue. Kaupan avulla pitäjästä kehittyi Suomen ja Uudenmaan vauraimpia, jossa oli Helsingin kaupungin perustamisen aikoihin 2600–3600 asukasta.
Historiallinen aika alkaa
Keskiajalta ovat peräisin myös ensimmäiset asiakirjalähteet Helsingin historiasta. Vanhin säilynyt asiakirja, jossa Helsingin kirkkopitäjä mainitaan, on vuodelta 1401, jolloin erään asiakirjan mukaan paikalliset miehet lahjoittivat Helsingin Pyhän Laurentiuksen kirkolle maata Rekolasta.
Varhaisimmat maininnat nykyiseen Helsinkiin kuuluvilta alueilta ovat käräjätuomioita vuodelta 1417. Näissä mainitaan Koskelan ja Viikin kylät, joiden maille myös tuleva kuninkaankartano perustettaisiin. Lähteet käräjiltä liittyivät kalastusoikeuksiin: kahta virolaista munkkia Padisten luostarista syytettiin "seisomisesta Forsbyn [Koskelan] maalla" ja luvattomasta kalastuksesta; he olivat "haavineet kaloja kosken Forsbyn puoleisessa vedessä", mihin heillä ei ollut oikeutta.
Helsingissä liikkui virolaisia munkkeja, koska he olivat saaneet Ruotsin kuninkaalta jo 1300-luvulla Porvoon ja sen seurakuntien pappien nimitysoikeuden. Luostari oli saanut Uudeltamaalta myös ostoilla ja lahjoituksilla haltuunsa suuret määrät maatiloja, joita ruskeakaapuiset maallikkoveljet sitten hoitivat. Näistä keskiaikaisista munkkiveljistä jäi Helsinkiin muistoksi myös paikannimiä: Munkkisaari ja Munkkiniemi.
Kirjallisuutta
Salminen, Tapio. Vantaan ja Helsingin pitäjän keskiaika. Vantaan kaupunki, 2013.
Haggren, Georg; Halinen, Petri; Lavento, Mika; Raninen, Sami ja Wessman, Anna. Muinaisuutemme jäljet. Suomen esi- ja varhaishistoria kivikaudelta keskiajalle. Gaudeamus, 2016.
