Hyppää pääsisältöön

Viaporin suurtyömaa ja sen rakentajat

Viapori oli 1700-luvulla Pohjois-Euroopan suurimpia työmaita, jossa vilkkaimman rakennuskauden aikana (1748–1756) työskenteli 6000–8000 sotamiestä ja pakkotyövankia. Määrä ylitti kirkkaasti Helsingin asukasmäärän.

Viaporin linnoitus ja telakka louhittiin lihasvoiman ja ruudin avulla lähes asumattomalle saarelle. Elias Martinin Viaporin telakan rakennustyömaata esittävässä maalauksessa on kuuma, mahdollisesti heinäkuun iltapäivä. Aurinko paistaa työmaalle lännestä. On tehty jo pitkä päivä, koska työt alkoivat aamuvarhaisella kun oli vielä viileää. Miehet hakkaavat kalliota, kantavat kivenlohkareita tai kuljettavat niitä kottikärryillä. Työ oli raskasta ihmisille ja elämille, mutta erityisesti – jos maalausta on uskominen – se oli vaarallista. Minkäänlaista työturvallisuutta ei ollut. Telakkatyömaan rakennustelineet ovat hyvin hataran näköisiä. Tuntuu kuin taiteilija olisi erityisesti halunnut kuvata juuri työmaan tätä puolta. Telineet ovat ohuita, pitkiä riukuja, joiden päässä on lavat ja niillä useampia ihmisiä. Siitä kuinka paljon rakentajia Viaporissa kuoli tapaturmiin, ei ole tietoa. Kuvan perusteella voisi olettaa, että tapaturmia oli hyvin paljon. Niistä ei ole olemassa edes summittaisia lukuja, mutta jos henkilön kohdalla lukee työkyvytön on kyse joko vanhuudesta tai ruumiinvammasta. Tapaturmia ei kirjattu ylös historiantutkijoita varten vaan eläkkeiden ja vapautusten takia, jolloin tapaturman laatu ilmoitettiin ylimalkaisesti jos olleenkaan.

Sotamiehet ja irtolaiset olivat kruunulle ilmaista työvoimaa, jota ilman linnoitusta ei olisi voitu rakentaa. Sotamiehiä oli Viaporissa kahta ryhmää. Suurin osa oli ruotusotamiehiä, jotka viljelivät maaseudulla pientä ruotutorppaansa. Toinen ryhmä oli värvätyt, eli armeijaan palkkaa vastaan pestautuneet. Leskikuningattaren henkivartiorykmentti oli tällainen värvätyistä koostunut joukko-osasto Viaporissa. Oman ryhmänsä muodostivat pakkotyöhön määrätyt vangit ja irtolaiset. Irtolaiseksi päätyi asia tutkineen Tuula Rekolan mukaan maaherran kuulustelun ja päätöksen seurauksena. Ei tarvinnut olla rikollinen vaan ainoastaan työtä vaille ja ”pahantapainen”. Pahantapaisuus voitiin tietysti määritellä monin tavoin. Viaporin rakennustyömaa aloitti pakkotyön rangaistusmuotona, koska ennen sitä sopivia työmaita tai laitoksia ei ollut. Vuonna 1804 perustettiin pakkotyövankeja varten Viaporiin erityinen työlaitos. Irtolaisnaisia oli määrätty Viaporiinkin mutta pääosa heistä passitettiin 1730-luvulla perustettuun Turun kehruuhuoneeseen. Töihin määrättiin myös romaneja (Zigenare), joita oli pakkotyöhön määrättyjen joukossa suhteellisesti paljon. Armeijaan oli perinteisesti pestautunut paljon romaneja, koska sitä kautta pääsi ns. laillisen suojelun piriin, mikä suojasi irtolaisuudelta. Vuonna 1805 annettiin romanien rekrytointikielto, jonka seurauksena heitä erotettiin armeijasta ja määrättiin työlaitokseen. Rangaistusvankeja oli vähemmän kuin sotamiehiä, esimerkiksi vuonna 1805 oli vankeja Sampsa Hatakan mukaan 239, kun koko linnoituksen väestö oli noihin aikoihin noin 4500 ihmistä. Myös lapsityövoimaa käytettiin mm. köydenpunontaradoilla ja kaupungin ”plantaaseilla” eli viljelyksillä. Komendantti Augustin Ehrensvärdillä oli lapsityövoimaa käyttävä tupakkaplantaasi Herttoniemen kartanonsa yhteydessä. Nykyisin paikalla on siirtolapuutarha, joka näkyy vasemmalla Kulosaaren ja Herttoniemen välissä kun metrolla ajaa itään.

Viapori veti paljon valtakunnan sotavoimaa. Vuonna 1750 oli Ruotsin armeijan sotilaista 37 prosenttia määrätty työkomennuksiin eri puolille valtakuntaa ja heistä suurin osa oli Viaporissa. Näin suuri äkillinen maahanmuutto ja tuhansien sotamiesten majoittaminen tuotti kruunulle ja pikkukaupunki Helsingille suuria logistisia ongelmia.  Joukkoja majoitettiin ahtaisiin parakkeihin, joista ensimmäiset valmistuivat heti töiden alettua 1748 Ullanlinnaan ja Siltasaareen ja sen jälkeen Länsi-Mustasaareen vuosina 1757–61. Nämä eivät riittäneet ja sotilaita majoitettiin myös kaupunkilaisten luokse – eräänlainen urbaani versio linnaleiristä – tai maaseudulle perinteisen linnaleirin tapaan. Kesäkausina ruotusotamiehiä asui teltoissa. Vangit ja irtolaiset majoitettiin linnoituksen vankilaan. Siviilien ja sotilaiden läheinen vuorovaikutus militarisoi Helsinkiä, joka alkoi kehittyä sotilaskaupungiksi.

Ruotusotamiehet ja värvätyt olivat kruunulle tärkeä ja tavallaan ilmainen mutta myös osaava ja pysyvä työvoimareservi. Ruotusotamiehet olivat kurinalaista ja luotettavaa työvoimaa. Louhinnan ohella sotamiehiä käytettiin metsätöissä, sillä kivilinnoituksessa ja sen telakalla tarvittiin paljon puutavaraa. Myös käsityöläisiä tarvittiin Viaporin kaupunkimaisessa yhteisössä. Aikakauden maantieteilijä Daniel Djurberg laskikin Viaporin yhdeksi Suomen kaupungeista. Brittitutkija J. E. O. Screenin perinpohjaisen tutkimuksen mukaan Viaporissa olleen leskikuningattaren henkivartiorykmentin miehissä oli useita eri ammatteja, mutta erityisen paljon suutareita, puuseppiä, seppiä ja räätäleitä. Ammattien kirjo oli suuri: mukana oli mm. tanssinopettaja, hatuntekijä ja tarjoilija

Työ linnoitustyömaalla oli vaarallista. Suurin uhka olivat taudit, jotka levisivät ahtaissa oloissa, mutta myös tapaturmia sattui. Niiden kokonaismäärää ei tiedä kukaan, sillä niitä ei systemaattisesti kirjattu ylös. Tapaturmista on kuitenkin hajatietoja, joista voi päätellä millaisia onnettomuuksia työmaalla sattui ja millaisia vammoja aiheutui. Historiantutkija Heikki Vuorimies on selvitellyt kuolleisuutta Viaporin linnoitustyömaalla. Yksi ruumiillisen työn aiheuttama vaiva ilmenee selvästi, nimittäin tyrä. Se johtui siitä että miehet joutuivat nostamaan raskaita taakkoja ilman mekaanisia apuvälineitä. Tyrä oli esimodernin ajan työväestön tyyppivaiva. Muita vammoja aiheuttivat räjäytyksissä lennelleet kivenlohkareet. Keuruulainen sotamies Matti Crantz loukkaantui räjäytystöiden yhteydessä. Muuramelainen Perttu Ståhlfot jäi kaatuvan muurin alle bastioni Stiernstedtin sortuessa ja vammautui niin paljon, ettei enää kyennyt palvelukseen, kertoo Heikki Vuorimies tutkimuksessaan. Vaikuttaa siltä, että räjäytystyöt olivat sen verran uusi asia, ettei niitä ei vielä hallittu, sillä eihän vastaavaa työmaata ennen valtakunnassa ollut. Yhtään tapausta, jossa syynä olisi ollut putoaminen rakennustelineeltä, ei mainita, mikä ei tarkoita, etteikö niitä olisi ollut. Tapaturmia ei kirjattu ylös historiantutkijoita varten vaan eläkkeiden ja vapautuksen takia, jolloin tapaturman laatu ilmoitettiin ylimalkaisesti jos ollenkaan.

Kirjallisuutta

 

Aalto, Seppo, Gustafsson, Sofia ja Granqvist, Juha-Matti 2020. Linnoituskaupunki. Helsinki ja Viapori 1721-1808. Minerva. Helsinki.

Djurberg, Daniel 1804/1999. Geografia alkavillen. Esko M. Laine (toim.) SKS.

Ericson, Lars 2004. Svenska knektar. Indelta soldater, ryttare och båtsmän I krig och fred. Historisk Media.

Hatakka, Sampsa 2012. Viaporin väestö kustavilaisella ajalla 1772–1807. Teoksessa Sophie Holm & Magdalena af Hällström (toim.), Viapori-Suomenlinna. Linnoitus, lähiseutu ja maailma. Piirteitä Suomenlinnan historiasta VIII. Juhlakirja yliopistonlehtori Panu Pulmalle. Helsinki.

Maaniitty, Elina 2012. ”Kuolleisuus Viaporissa Leskikuningattaren Henkirykmentissä 1742–1808”, Hippokrates, Suomen Lääketieteen Historian Seuran vuosikirja.

Niemelä, Jari 1990. Tuntematon ruotusotamies. Ruotsinajan lopun ruotuarmeijan miehistön sosiaalinen ja taloudellinen asema Satakunnassa. SHS. Historiallisia tutkimuksia 157.

Pulma, Panu 1985. Fattigvård i frihetenstidens Finland. En undersökning om förhållandet mellan centralmakt och lokalsamhälle. SHS Historiallisia tutkimuksia 129. Helsinki.

Rekola, Tuula 2012. ”Joutilaat” Viaporiin! Irtolaisuuskuulustelut Uudenmaan ja Hämeen lääninkansliassa 1805-1806. Teoksessa Sophie Holm & Magdalena af Hällström (toim.), Viapori-Suomenlinna. Linnoitus, lähiseutu ja maailma. Piirteitä Suomenlinnan historiasta VIII. Juhlakirja yliopistonlehtori Panu Pulmalle. Helsinki 2012.

Screen, J. E. O. 2010, The Queen Dowager´s Life Regiment in Finland 1772–1808.  Studia Historica 81. Helsinki.

Vuorimies, Heikki 1999. ’Tauti, tapaturma vai kuolema? Havaintoja keskisuomalaisten terveydentilasta Loviisan ja Viaporin linnoittamistöissä’. Teoksessa Vanhuus, vaivat, erilaiset. Toim. Heikki Roiko-Jokela. Jyväskylän historiallinen arkisto vol. 4., Jyväskylä.