Markkinat kuninkaan asetuksella
Myöhäiskeskiajalta lähtien Ruotsin valtakunnassa maalaiset määrättiin myymään satonsa, saaliinsa ja käsityönsä kaupungeissa. Kaupankäyntiä auttaakseen kuninkaat antoivat kaupungeille oikeuksia järjestää markkinoita tiettyinä päivinä, usein kaksi kertaa vuodessa.
Helsingin kaupungilla on vuodesta 1594 ollut kuninkaan asetuksella annettu lupa järjestää markkinat. Tällainen asetus antoi oikeuden järjestää markkinat sekä määräsi, milloin markkinat on pidettävä ja kenellä oli oikeus niissä ostaa ja myydä. Helsingin ensimmäinen markkinapäivä oli Perttulin päivä 24.8., kansanperinteen mukaan syksyn ensimmäinen päivä. Vuonna 1639 Helsinki sai uuden asetuksen, joka määräsi Helsingissä pidettävän loppiais- ja juhannusmarkkinat 6.1. ja 24.6. Helsingissä loppiaismarkkinoita ei enää pidetty vuoden 1680 jälkeen, mutta tilalle tulivat kuitenkin Paavalin markkinat 25. tammikuuta. Pikkuvihan aikana (1742–1743) miehitetyssä ja kaltoin kohdellussa kaupungissa ei järjestetty markkinoita, mutta heti sen jälkeen vuonna 1743 sai kaupunki jälleen uuden asetuksen, joka määräsi Helsingissä pidettäväksi talvi- ja syysmarkkinat sekä asetti näille markkinapäivät: Paavalin päivän 25. tammikuuta ja Mikkelin päivän 29. syyskuuta. Vuonna 1819 syksyn markkinat siirrettiin mikkelinpäivästä lokakuun alkuun, ja siinä ne ovat pysyneet meidän päiviimme asti.
Syysmarkkinoiden myyjät saapuivat kaupunkiin meren yli veneineen. Heitä tuli niin maaseudulta, lähikaupungeista kuin saaristostakin aina Ahvenanmaata ja Viroa myöten. He möivät kaikenlaista, mutta kaikkein tärkeimpänä oli suolattu kala ja toiseksi tärkeimpänä suolattu liha. Kaupunkilaiset täydensivät ruokavarastojaan ennen talven eristäytymistä – loppusyksystä ja alkutalvesta ennen kuin hanget ja jäät kantoivat, oli kaupunkiin vaikea kulkea sohjossa ja mudassa. Aikaisin keväällä ja myöhään syksyllä oli vaarallista purjehtia myrskyjen ja jäiden takia, mutta lopputalvella kaupunkiin pääsi jäiden yli kulkemalla. Tämän lisäksi katsottiin kalojen olevan parhaimmillaan syksyllä, koska ne olivat ehtineet kevään ja kesän aikana syödä itsensä paksuiksi.
Markkinoiden muuttuminen
Markkinat olivat jo 1700-luvun lopulla menettäneet merkitystään kaupankäynnissä, koska kansalle annettiin jatkuvasti isompia vapauksia ostaa ja myydä muuallakin kuin juuri markkinoilla. Vuonna 1859 maalaiset saivat täyden oikeuden myydä maataloustuotteita ilman että toivat ne kaupunkiin markkinoille. Mutta vielä 1800-luvun lopussa markkinat olivat kansalle tärkeitä, sillä ihmiset vertasivat siellä tavaroiden hintoja ja saivat näin käsityksen markkinahinnasta, eli siitä, mitä ihmiset olivat valmiita eri tavaroista ja laaduista maksamaan – olkoonkin, että markkinoilla hinnat usein olivat korkeammat kuin muuten, eli niissä oli markkinalisä. Suolasilakkaa myytiin 1800-luvun lopulla vuosittain 15 000–20 000 tynnyrillistä.
Markkinoilla myytiin kaikenlaista, kuten muun muassa suolakalaa ja -lihaa, voita, juustoja, piparjuurta, pellavaa, hamppua, humalaa, talia, ruokoa, koreja ja nahkatuotteita sekä eläviä eläimiä, varsinkin hevosia. Markkinoilla myytiin myös herkkuja ja niin sanottuja markkinalahjoja: rinkeleitä, hedelmiä, pähkinöitä, karamelleja, kortteja, koruja, helyjä, leikkikaluja, kankaita, mattoja sekä koriste-esineitä ja astioita lasista ja posliinista. Tämän lisäksi markkinoiden aikaan järjestettiin esityksiä ja huvituksia: kaupungilla saattoi nähdä posetiivareita, nuorallakävelijöitä, notkeusakrobaatteja, karuselleja, keinuja, hevosnäytöksiä, eläintenkesyttäjiä, vahakabinetteja, ampumaratoja sekä musiikkiesityksiä. Markkinoilla juotiin myös paljon olutta ja viinaa. Eri tavaroita myytiin eri puolilla kaupunkia: ruoka- ja taloustavaroita Kauppatorilla, lihaa ja leipomotuotteita kauppahalleissa, markkinaherkkuja, -lahjoja ja huvituksia Senaatintorilla sekä hevoskauppaa ja -näytöksiä Kampin kentällä.
Maalaisten vuonna 1859 saama täysi vapaus ostaa ja myydä johti siihen, että oppineisto, lehdistö sekä yhteiskunnan päättäjät alkoivat ajaa markkinoiden kieltämistä vanhentuneena ja turhana perinteenä. Tätä mielipidettä vahvisti säätyläisillä yleinen ylenkatse rahvaan tuhlailevaa käytöstä kohtaan, siis sitä kohtaan, että rahvas saattoi käyttää rahaa nautintoihin ja huvituksiin, mikä sääty-yhteiskunnassa oli perinteisesti ollut vain säätyläisille sopivaa. Niinpä ylempiluokkaiset puhuivat ja kirjoittivat markkinoista ja varsinkin niiden huvituksista halveksivaan sävyyn: lehtien markkinaraporteissa kirjoitettiin ”tarpeettomasta kansanjuhlasta” tai ”käyskentely- ja töllistelypäivistä” joissa oli ”vähän tavaraa ja korkeat hinnat”. Markkinoilla tapahtuva juopottelu ja juopottelua seuraavat tappelut kuuluivat myös usein kritisoitaviin asioihin.
1800-luvun loppu oli kuitenkin markkinoiden kulta-aikaa, sillä metsäteollisuuden kasvu toi rahaa maaseudulle ja maalaisten taskuihin, minkä ansiosta markkinoiden kävijämäärät ja viihdepuoli alati kasvoivat, vaikka samaan aikaan kävijämäärään suhteutettu ruoka-aineiden myynti laski. Markkinoiden merkitys siis laski poliittisesti ja taloustieteellisesti katsoen, mutta sosiaalisesti se nousi. Kaupunkilaiset odottivat kalastajaveneiden tuloa, veneiden mastojen metsää satamassa ja markkinahumua. Markkinoilla niin kaupunkilaiset kuin maalaisetkin tapasivat sukulaisia, ystäviä ja tuttuja, tekivät kauppoja ja solmivat sopimuksia, kuulivat uutisia ja näkivät uutuuksia, sekä tietenkin huvittelivat.
Syysmarkkinoista silakkamarkkinat
Vuonna 1891 antoi kuvernööri ehdotuksen Helsingin kaupunginvaltuustolle, jossa ehdotettiin syysmarkkinoiden lopettamista. Markkinat ehdotettiin lopetettavaksi, koska ne nähtiin taloudellisesti turhina ja niiden katsottiin aiheuttavan epäjärjestystä ja tuhlailua takia. Kaupunginvaltuusto päätyi kuitenkin asian käsiteltyään sille kannalle, että kaupunki pitäisi vuosittaiset syysmarkkinat mutta kieltäisi kaiken muun tavaran myynnin markkinoilla, paitsi suolakalan. Näin tehtiin, ja Helsingin syysmarkkinoista tuli vuodesta 1892 lähtien yleisimmän myydyn suolakalan mukaan silakkamarkkinat. Markkinoiden uusi kutsumanimi vakiintui muutaman vuosikymmenen sisään.
Markkinoille tulevien kalastajaveneiden määrä, kuten myös myynnissä olevan kalan määrä, on vaihdellut suuresti. Veneitä markkinoilla oli 1900-luvun alussa keskimäärin noin viisikymmentä, 1930-luvulla noin sata ja 1950-luvulla taas noin sata. Toisen maailmansodan aikaan on vallinnut merenkulkukielto, joten markkinat häiriintyivät ja niitä pidettiin vaihtelevasti sodan aikaan. Suolakalan maine pula-ajan ruokana johti siihen, että 1970- ja 1980-luvuilla oli markkinoilla enää alle kaksikymmentä venettä. 1970-luvun lopulla Esplanadin alueen kauppiaat ottivat markkinoiden järjestämisen osakseen ja saivat perinteen hiipumisen pysäytettyä. 1990-luvulta näihin päiviin on markkinoilla ollut keskimäärin viidestätoista kolmeenkymmeneen venettä.
Köyhien ruokaa ja herrasväen herkkua
Silakkamarkkinoiden suosio on ollut huipussaan kriisikausien aikana, esimerkiksi ensimmäisen maailmansodan ja 1930-luvun laman aikaan, sillä suolakala oli halpaa ja säilyvää sekä verrattain helposti saatavilla. Pääministeri Harri Holkerin laman edellä heittämä letkautus vuonna 1990, että ihmisten tulisi vaihtaa sisäfilee silakkaan, oli jatkoa pitkälle perinteelle. Silakkamarkkinoiden luonne on kuitenkin 1990-luvun alun jälkeen muuttunut siinä missä silakan mainekin. Enää ei silakoita myydä silakkamarkkinoilla kokonaisina isoja määriä halpana ja runsaana rahvaanruokana, vaan sitä markkinoidaan hienona makuelämyksenä ja myydään valmiiksi maustettuna pienissä purkeissa, joista parhaat markkinoiden makutuomaristo palkitsee. Markkinoiden hupiohjelma sisältää nykyisellään parhaan silakkatuotteen kilpailun lisäksi muun muassa puheohjelmaa, merellistä haitarimusiikkia, lavatansseja sekä soudun ja patikkamatkan.
Silakkamarkkinoiden tulevaisuus on kuitenkin epävarma. Silakan maine pula-ajan ruokana kummittelee taustalla, ja suomalaiset syövät alati vähemmän silakkaa. Suurin osa pyynnistä päätyykin kalajauhoksi eli rehuksi, jolla ruokitaan muun muassa lohia kasvattamoissa. Itämeren silakan pyynti on myös pitkään ollut kestämättömän suurta, mistä syystä silakkakannat ovat vaarassa romahtaa. Ylikalastus on myös johtanut silakoiden yleiseen pienentymiseen, joka osaltaan vähentää ihmisten halua syödä niitä. Tämän lisäksi Itämeren silakat keräävät itseensä runsaasti ympäristömyrkkyjä, kuten dioksiinia, elohopeaa ja PFAS-yhdisteitä, eikä niitä siksi suositella syötäväksi liian usein. Silakkamarkkinoiden historia on kuitenkin sisältänyt aiemminkin notkahduksia, katkovuosia ja markkinoiden muuttumista, joten ehkä itse markkinat jossain muodossa jatkuvatkin, vaikka sieltä ei silakkaa saisikaan?
Lähteet ja kirjallisuus
Seitola, Leena, Niklander, Kristina & Grönros, Jarmo: Helsingin silakkamarkkinat, s. 104–105. Helsingin kaupunginkanslian tiedotustoimisto, 1996.
Silakkamarkkinat saivat alkunsa Mikkelinpäivän markkinoina Helsingin Satama. Arkistoitu 14.10.2013.
