Talouden suuria linjoja

Suomen talouden on sanottu eläneen metsistään, etenkin niiden viennistä. Trendi alkoi jo Ruotsin vallan aikana. Uudenmaan metsissä riitti hakattavaa, ja esimerkiksi Tallinnassa kysyntä rakennustavaralle ja polttopuulle oli kyltymätöntä. Helsingistä kasvoikin melko nopeasti perustamisensa jälkeen Ruotsin valtakunnan tärkein puutavaran vientisatama. Puutuotteiden myynti oli paikallisille talonpojille elinehto: huonoina satovuosina tuloilla ostettiin viljaa. Lisäksi elintärkeä tuontitavara oli suola, jota tarvittiin ruuan säilöntäaineeksi.

1600-luvulla tervasta muodostui Suomen alueen tärkein vientituote, joka koitui myös Helsingin kasvun kohtaloksi. Tervan vienti ulkomaille oli tiukasti kruunun ja vauraimpien porvarien omistaman kauppakomppanian kontrollissa, ja vain muutamat Helsingin suurkauppiaista kykenivät osallistumaan "Pohjolan mustan kullan" kauppaan. Vaikka tervan myynti oli Helsingin taloudelle elintärkeää, oli kaupunki heikossa asemassa moneen muuhun Ruotsin kaupunkiin verrattuna. Helsingin lähiseutujen tuotanto- ja sisävesikuljetuskapasiteetti ei pärjännyt esimerkiksi Viipurille. Vähitellen tämä ongelma näivetti paitsi Helsingin tervakaupan, myös  muutakin taloutta.

Ruotsi pyrki luomaan Helsingistä ulkomaankauppansa itäisen pääkaupungin, mutta kaupungista muodostui lopulta enemmänkin tärkeä sotasatama.  Helsinki oli tärkeä yhteyssatama ja logistiikkakeskus kruunun sotajoukoille monissa 1500- ja 1600-lukujen sodissa. 1700-luvulle tultaessa tämän taloudelliset vaikutukset kuitenkin moninkertaistuivat: ensin Ruotsin armeijan omat joukot tuhosivat poltetun maan taktiikkaa noudattaen koko kaupungin Suuren Pohjan sodan aikana 1700-luvun alussa. Venäläiset rakensivat savuaville raunioille linnoituksen ja pienehkön kauppapaikan. Helsinki saatiin takaisin venäläisten miehityskauden eli ns. isonvihan jälkeen, mutta venäläiset valloittivat Helsingin uudelleen hattujen sodassa 1740-luvulla. Miehityskauden eli pikkuvihan jälkeen kaupunki palautettiin Ruotsille ja rakennettiin uudelleen. Tämän jälkeen aloitetun Viaporin eli nykyisen Suomenlinnan linnoituksen rakentaminen oli merkittävä, kenties Ruotsin siihenastisen historian suurin ponnistus, joka säteili laajasti koko kaupungin talouteen. Se lisäsi entisestään kysyntää erityisesti osaaville käsityöläisille ja työvoimalle myös laajemmalta Helsingin seudulta.

Helsingistä tehtiin vuonna 1812 Venäjän alaisen Suomen suuriruhtinaskunnan pääkaupunki. Merkittävä hallinnollinen asema loi pohjaa uudenlaiselle taloudelliselle toimeliaisuudelle. Kaupunki suunniteltiin ja pystytettiin käytännössä tyhjästä, sillä Helsinki oli palanut liki maan tasalle vuonna 1808, eikä vanha pieni ruotsalainen satamakaupunki ollut asemakaavaltaan sopiva uuden autonomisen suuriruhtinaskunnan pääkaupungiksi. Sekä näyttäviä julkisia että yksityisiä rakennushankkeita riitti. Turun akatemian siirto Helsinkiin (nykyinen Helsingin yliopisto) ja Teknillisen korkeakoulun (nykyisin osa Aalto-yliopistoa) perustaminen toivat kaupunkiin valtavasti tietotaitoa ja tieteellis-teknistä sivistystä. Hyväpalkkaisten virkamiesten määrän kasvu tiesi myös lisää töitä palvelu- ja käsityöammateissa toimiville helsinkiläisille. 

1800-luvulla elinkeinoelämä piristyi myös sivistys-, virkistys- ja kulttuurielämän saralla. Muutoksen sytykkeenä oli erityisesti yliopiston siirtyminen Helsinkiin ja venäläinen turismi. Ylioppilaselämä oli opiskelijajoukon pienestä koosta huolimatta vilkasta ja auttoi osaltaan kaupungin ravintolakulttuurin kehittymistä. Kaupungissa oli vuosisadan puolivälissä jo 14 hotellia, tunnetuimpana Seurahuone, josta muodostui myös päättäjien ja teollisuusmiesten epävirallinen vallan linnake.

Vallanpitäjien läsnäolo houkuttelee useimmiten myös pääomaa. Sen saatavuus paransi sittemmin Helsingissä yritystoiminnan ja teollisuuden edellytyksiä. Kasvavan pääkaupungin ja Pietarin läheisyyden tarjoamat bisnesmahdollisuudet toivat Helsinkiin yritteliäitä ihmisiä myös ulkomailta, erityisesti Venäjältä ja Saksasta. Monet Helsingin merkittävistä yrityksistä ja tehtaista olivat ulkomaalaistaustaisten henkilöiden perustamia, kuten Sinebrychoffin panimo Bulevardilla. 

Suomen ensimmäinen rautatieyhteys rakennettiin Helsingin ja Hämeenlinnan välille 1860-luvulla, ja seuraavalla vuosikymmenellä rata johdettiin Helsingistä Pietariin. Rautatien tulo pääkaupunkiin mahdollisti myöhemmin entistä raskaamman teollisuuden syntymisen ja kauppasataman roolin kasvun entistä suuremmaksi. Pääoman hallinnointi vaati uudenlaisia instituutioita, jotka keskittyivät Helsinkiin. Pääkaupungista alkoi muodostua Suomen rahoituslaitosten keskus.

Suomen pankki perustettiin itseoikeutetusti maan pääkaupunkiin, ja Helsingissä perustettiin myös maan ensimmäinen yksityinen liikepankki. Pankkien ja vakuutuslaitosten konttorit alkoivat levitä Helsingistä muualle maahan. Pankkien harjoittama lainoitus ja vakuutustoiminta olivat käytännössä edellytyksiä merkittävän teollistumisen aallon käynnistymiselle Suomessa. Valtakunnan osakekaupan keskus syntyi myös Helsinkiin, kun arvopaperipörssi avattiin Fabianinkadulla vuonna 1912.

.

Helsinkiin alkoi muodostua merkittävää teollista elinkeinoelämää myöhemmin kuin esimerkiksi Tampereelle. Hitaammasta alusta huolimatta pääkaupungista kasvoi erityisesti maailmansotien välisenä aikana maan johtava teollisuuskaupunki niin tuotannon kuin työntekijöiden määrälläkin mitattuna.

Vähitellen väestönkasvu, pääoman kertyminen alueelle, logistiikan kehittyminen, elinkeinoelämää rajoittavan lainsäädännön höllentyminen ja uudet yritysideat olivat teollisuuden kasvun edellytyksiä. Keisari Aleksanteri II:n uudistukset olivat tässä tärkeässä asemassa, mistä "vapauttajatsaarin" patsas Senaatintorin keskellä on selkeä osoitus.

Erityisesti panostus logistiikkaan oli tärkeää. Rautatien ja uusien satamien rakentaminen paitsi mahdollisti raskaamman teollisuuden keskittymistä Helsinkiin, myös korosti entisestään kaupungin merkitystä kauppasatamana. 1800-luvun viimeisinä vuosikymmeninä puutavara olikin jälleen Helsingin tärkein vientituote, kun sisämaan sahojen tuotteita oli helppo kuljettaa pääkaupunkiin ja sieltä ulkomaille.

Vielä tärkeämpi Helsinki oli kuitenkin tuontisatamana, joiden vertailussa se oli Suomen suurin. 1890-luvulle tultaessa Helsinki oli noussut maan suurimmaksi teollisuuskaupungiksi, ja 1900-luvun aikana kaupunkiin alkoi keskittyä maan suurimpia teollisuusyrityksiä. Näitä olivat esimerkiksi Valtionrautateiden konepaja ja Valtion metallitehtaat (myöh. Valmet).

Metalliteollisuuden ohella erityisen merkittäviä teollisuuden aloja Helsingissä olivat elintarvike- ja graafinen teollisuus. Viimeksi mainittua selittää julkishallinnon, yliopiston, sanomalehtien toimitusten ja kustannustalojen määrä kaupungissa, sillä ne kaikki tarvitsivat kirjapainoja ja näiden tukitoimintaa.

Elintarviketeollisuudessa merkittäviä toimijoita olivat esimerkiksi Sörnäisten teurastamo, Töölön sokeritehdas, Sinebrychoffin panimo ja Fazerin makeistehdas. Aiempi asema käsityöläisten kaupunkina jatkui myös vaate- ja tekstiiliteollisuudessa, jota oli vielä 1950-luvulle asti Helsingissä merkittävästi. Toinen esimerkki käsityöperinteen siirtymisestä teolliseen mittakaavaan oli suuri Arabian posliinitehdas.

1950-luvun lopulle saakka Helsinki oli teollisuuden, kaupan ja rahoitustoiminnan keskus. Viimeistään 70-luvun aikana tämä erityisasema katosi kahden ensiksi mainitun osalta. Toisen maailmansodan päättyessä viidennes koko maan teollisista työpaikoista sijaitsi Helsingissä. Teollisuuden työntekijöiden määrän romahdus oli kuitenkin vielä voimakkaampi ja tapahtui aiemmin kuin muualla Suomessa. Koneellistuminen vähensi työvoiman tarvetta. Toisaalta uusia suuremmilla laitteilla varustettuja teollisuuslaitoksia oli vaikea saada mahdutettua Helsinkiin, ja ne siirtyivät muille paikkakunnille, etenkin Vantaalle ja Espooseen.

Teollisuuden roolin pienentyessä työvoimaa siirtyi erityisesti palvelualoille. Tätä siirtymää selittää erityisesti määrätietoinen hyvinvointivaltion rakentaminen. Kun vastuu tähän liittyvien palveluiden järjestämisestä oli kunnilla, muodostui Helsingin kaupungista itsestään valtava työnantaja – tätä kirjoitettaessa Suomen suurin. Kaupungin palkkalistoilla on miltei 40 000 henkilöä, joista suurin osa kasvatus- ja terveydenhoitoalalla. Näiden kunnallisten peruspalvelujen lisäksi kysyntä kasvoi monenlaisille yksityisen sektorin tarjoamille palveluille, sillä elintason noustessa väestöllä oli entistä enemmän ostovoimaa. Ja kysyntää riitti erityisesti suurissa kaupungeissa.

Palvelutalouden noususta huolimatta yksi Helsingin taloushistorian merkittävä ammattiryhmä on kuitenkin kokenut katoa: käsityöläiset. Massatuotannon aikana ja kuluttajien ostovoiman myötä monet käyttöesineet ovat muuttuneet kertakäyttötavaraksi, eikä esimerkiksi suutareille, räätäleille tai puusepille ole ollut enää modernissa taloudessa suurta kysyntää.

Toinen huomattava sotien jälkeinen muutos Helsingin talouselämässä on koskenut kauppaa. Tiivis korttelikaupunki oli perinteisesti pienten erikoisliikkeiden ja myymälöiden täyttämää. Kaupan keskittyminen ja henkilökohtaisen palvelun korvaaminen valintamyymälöillä on muuttanut Helsingin kaupallista kaupunkikuvaa merkittävästi. Erityisesti 80-luvulta lähtien vähittäiskauppa on keskittynyt Helsingissä suuriin ostoskeskuksiin, joita on rakennettu liikenteen solmukohtiin ja myös kauemmas vanhan kaupallisen keskustan ulkopuolelle.

Teollisuuden työpaikkojen vähenemisessä Helsingissä on ollut kyse osin tietoisesta alue- ja elinkeinopolitiikasta. Valtion harjoittaman aluepolitiikan tavoitteena on ollut pääkaupunkiseudun painoarvon pienentäminen, jottei koko maan talous olisi Helsingistä riippuvainen. Kunnat taas ovat tukeneet tai olleet tukematta teollisuutta itse tekemillään elinkeinopoliittisilla ratkaisuillaan, esimerkiksi kaavoituksen avulla.

Pääkaupunkiseudun muut kunnat, kuten Espoo ja Vantaa, olivat Helsinkiin verrattuna pitkän aikaa erittäin väljästi rakennettuja alueita, joilla oli tarjota yrityksille laajoja ja edullisia liiketontteja, toisin kuin tiiviimmällä Helsingillä, jossa sotien jälkeen ei esimerkiksi ole juuri kaavoitettu suuria maa-alueita teollisuudelle. Toisaalta teollisuuden työpaikkojen väheneminen ei myöskään aiheuttanut Helsingille taloudellisesti suuria ongelmia – verotuloja kun tuovat yhtä lailla palvelualojen työntekijät ja yritykset.

Monien, erityisesti kansainvälisillä markkinoilla toimivien suuryritysten pääkonttorit sijaitsevat silti yhä Helsingissä, vaikka näiden varsinainen tuotanto tapahtuisikin muualla. Trendi on pitkälti seurausta jo 1800-luvulla alkaneesta finanssipalveluiden keskittymisestä pääkaupunkiin. Tämä on johtanut toistuviin keskusteluihin esimerkiksi siitä, mikä Helsingin todellinen merkitys Suomen bruttokansantuotteelle on. Samoin koko maan talouden kannalta keskeiset työmarkkinatoimijat pitävät päämajaansa Helsingissä.

Samalla Helsinki on pyrkinyt, erityisesti 90-luvulta alkaen ja yhdessä naapurikuntiensa kanssa, profiloitumaan kansainvälisenä metropolina. EU-jäsenyys, kansainvälistymisen trendi ja teknologinen kehitys alkoivat ohjata Helsingin elinkeinopolitiikkaa. Entinen metallipajojen kaupunki määritti 90-luvun lamavuosina strategiakseen juuri kaupungin kansainvälisyyden korostamisen sekä huipputeknologiaan ja korkean jalostusasteen teollisuuteen panostamisen. Korkeakoulujen vetovoiman ja ICT-alojen merkityksen korostaminen ovat olleet Helsingin uuden vuosituhannen talouden suuntaviivoja.