Hyppää pääsisältöön

Itä-Pasila – Kaupunkia kahdessa tasossa

Pienteollisuus- ja varastoalueen paikalle 1970-luvulla rakennettu Itä-Pasila edusti uudentyyppistä, kokeellista kaupunkirakentamista. Sen erikoisuutena oli jakaa liikenne eri tasoille siten, että katutaso jätettiin autoille ja jalankulkuväylät nostettiin betonikannen päälle katuverkon yläpuolelle. Alueelle on tunnusomaista myös massiivinen betonielementtirakentaminen.

Betoninen megastruktuuri

Itä-Pasilaa ryhdyttiin suunnittelemaan tekniikkaa ja tehokkuutta arvostaen. Alueella aikaisemmin olleet puiset varastorakennukset purettiin ja tilalle rakennettiin erikorkuisia betonielementtitaloja.

Kaupunginosan suunnittelun taustalla oli niin kutsuttu megastruktuurimalli, jonka soveltaminen oli kansainvälinen ilmiö 1960-luvulla. Tarkoituksena oli muodostaa yhdyskuntarakenteesta, -tekniikasta ja rakennussuunnittelusta laaja kokonaisuus. Yksittäisten rakennuskohteiden sijaan suunniteltiin kerralla kokonaista yhtenäisen filosofian varaan rakentuvaa tulevaisuuden kaupunginosaa. Rakentamisessa hyödynnettiin uusinta elementtitekniikkaa, jossa tehtaissa valmistetuista suurista betonielementeistä nousi nopeasti taloja.

Suunnittelijansa Reijo Jallinojan mukaan Itä-Pasilasta piti tulla ”avantgardistinen utopia”, mutta lopputulos oli monelta osin toisenlainen kuin arkkitehti oli toivonut. Taloudellisista syistä rakentamisessa tingittiin alkuperäisistä, kunnianhimoisemmista tavoitteista. Rakennuksista tuli harmaita ja tasapäisiä ja varsinkin toimistotaloista alun perin ajateltua massiivisempia, betonibrutalismia.

1970-luvun kuluessa hahmottuva Itä-Pasila sai aikanaan osakseen varsin tylyä arvostelua. Korkea palvelutaso saavutettiin, mutta ei tavoiteltua runsasvirikkeistä suurkaupunki-ilmapiiriä: iltaisin ja viikonloppuisin alue oli melko autio virastokeskittymä. Itä-Pasilaan oli rakennettu runsaasti toimitilaa, ja monet Helsingin keskustassa hajallaan sijainneet virastot ja yritykset muuttivat Itä-Pasilaan. Tämän on myös arveltu säästäneen keskustan vanhaa kaupunkirakennetta purkamiselta.

Itä-Pasilan erikoisuus on laaja kaksitasoinen kaupunkirakenne, jossa jalankulku on korotettu betonikannella katuverkon yläpuolelle. Tällä tavalla kävelijöille pyrittiin luomaan aktiivinen, luova ja liikenteen haitoilta suojeltu ympäristö – toisaalta kokematon kulkija voi helposti eksyä ramppien, siltojen ja toisiaan muistuttavien rakennusten keskellä. Alkuperäiseen suunnitelmaan kuului Pasilan alueen rakentaminen liikenteen keskipisteeksi, jopa päärautatieaseman siirtoa sinne suunnitelttin. Lisäksi metrolle piti rakentaa Pasilan kautta kulkeva linja, mutta se ei toteutunut. Kuitenki lähijuna-, raitiovaunu- ja bussiliikenteen ansiosta Itä-Pasilasta tuli helposti saavutettava, vaikkei alkuperäisen suuren suunnitelman mukainen.

Alueen suunnittelu perustui aikansa uskoon autoliikenteen määrän jatkuvasta kasvusta, joka ei kuitenkaan toteutunut. Suunniteltu moottoriliikenneväylä rakennettiinkin lopulta puistoksi. Puistot ja katuja reunustavat puut ovatkin muuttaneet alueen betonista ilmettä vehreämmäksi.

Puutalo betonin keskellä

Valtavien betonielementtitalojen keskellä yksi rakennus Itä-Pasilassa kiinnittää ohikulkijan huomion. Veturitorilla seisoo Rauhanasema - Pasilan vanha rautatieasema, jota on historiansa aikana siirretty jo kahteen otteeseen. Vuonna 1915 valmistunut rakennus toimi ensin asemana Karjalassa, josta se siirrettiin Helsinkiin vuonna 1923.

1980-luvulla Pasilan seutu oli jälleen mylläyksen kohteena, kun VR halusi rakennuttaa uuden, modernin aseman. Vanhasta rakennuksesta järjestettiin tarjouskilpailu, jonka voitti yllättäen Suomen Rauhanliitto. Asemarakennus siirrettiin yhteistyönä Museoviraston kanssa kokonaisena rekan lavetilla kiskojen varresta nykyiselle paikalleen vuonna 1984 josta lähtien vanhalla juna-asema on toiminut suomalaisen rauhanliikkeen toimipisteenä. Sen viereinen pieni puistoaluekin nimettiin – pitkän valtuustokeskustelun päätteeksi – Arndt Pekurisen puistoksi tunnetun suomalaisen aseistakieltäytyjän mukaan.

Kirjallisuutta:

  • Herranen, Timo: Kaupunkisuunnittelu ja asuminen. Teoksessa Turpeinen, Oiva – Herranen, Timo – Hoffman, Kai: Helsingin historia vuodesta 1945. Osa 1. Helsingin kaupunki 1997. 193–197.