Aateliskartano Ruotsin-aikana
Kumpula oli kylä Helsingin pitäjässä ainakin jo 1460-luvulla, jolloin asiakirjoissa puhuttiin Gumtecktin kylästä. Nimi saattaa tulla siitä, että joku Gudmund-niminen mies oli raivannut paikalle peltoa ja rakentanut talonsa, vanhan ruotsin kielen sana täkt tarkoittaa nimittäin raiviota tai uudispeltoa. Joka tapauksessa kylä lienee syntynyt vuoden 1400 kieppeillä nykyiseen Vallilan laaksoon ja sen pohjoispuoliselle mäelle.
Vuonna 1481 kumpulalainen Olav Lydiksson aateloitiin ja hän sai rälssioikeudet omistamiinsa maihin. Yhdestä kylän taloista tuli näin Gumtäcktin kartano, aateliskartano, jonka omistaja veronmaksun sijasta palveli kuningasta ratsumiehenä. Olavin ja hänen leskensä Kerstinin jälkeen kartanolla oli useita omistajia, jotka eivät asuneet kartanossa itse vaan antoivat vuokraajien hoitaa tilaa. Eräässä vaiheessa kartano päätyi Ruotsin valtakunnan mahtimiehen Arvid Tavastin haltuun. Hän toimi muun muassa valtakunnan maajoukkojen ylipäällikkönä ja Savonlinnan sekä Viipurin ja Narvan linnojen päällikkönä. Hänkään ei asunut Kumpulassa, vaan hänellä oli useita kartanoita Hämeessä.
Arvid Tavastin kuoltua vuonna 1599 kartanolla oli taas useita eri omistajia, kunnes vuonna 1682 sen sai tullitarkastaja Augustin Larssonin, aateloituna Svanströmin, tytär Anna Svanström. Hän oli pitkään aikaan ensimmäinen, joka muutti kartanoon asumaan. Hänen lapsensa kunnostivat huonokuntoisen kartanon ja myivät sen eversti Johan Cederspårrelle. Tämä ei ajan upseerien tapaan ollut kovin säästäväinen, joten vuonna 1733 Helsingin kirkkoherra Johan Forssåhl sai kartanon hallintaansa everstin velkojen panttina. Kirkkoherralla oli pieni poika Petter, joka vietti siellä ison osan varhaislapsuuttaan, kunnes hänen isänsä myi kartanon ja perhe muutti Ruotsiin. Aikuisena Petter Forsskåhl niitti mainetta yhtenä ensimmäisistä suomalaisista tiedemiehistä. Hän kirjoitti vapaudesta, osallistui tutkimusmatkalle Lähi-itään ja keräsi kasveja.
Kirkkoherra Forsskåhlin jälkeen kartanon panttioikeus siirtyi eteenpäin ja pian omistusoikeuskin, kun sen osti Ruotsissa asuva luutnantti Samuel Enhielm. Kartano päätyi taas panttioikeudella helsinkiläisen suurkauppias Jakob Johan Teschen hallintaan, joka perusti Sörnäisten rantaan tiiliruukin Viaporin rakentamista palvelemaan. Teschen jälkeen kartano oli taas monen eri miehen hallinnassa, kunnes vuonna 1774 helsinkiläinen suurkauppias Johan Sederholm osti panttioikeuden ja kolme vuotta myöhemmin omistusoikeuden kartanoon – aateliton Sederholm sai kuninkaalta erioikeuden omistaa säteritilan.
Kylä
Kylän muut talot olivat tavallisia talonpoikaistaloja. Vuonna 1569 kuningas Juhana III määräsi ne hiljattain perustetulle Helsingin kaupungille, kaupunkilaisten horjuvaa taloutta kohentamaan. Kuningas sääti itse asiassa kaikki Kumpulan ja Koskelan kylien talot kaupungille, mutta Kumpulan kartano olikin Arvid Tavastin rälssimaata, jota ei voitu ottaa häneltä pois. Kyliä ei liitetty itse kaupunkiin, vaan talonpojat alkoivat maksaa veronsa kruunun sijasta kaupungille. Lisäksi kaupunkilaiset saivat käyttää kylän maita omiin tarpeisiinsa, kuten hakea puutavaraa kylän metsistä ja heinää kylän niityiltä ja laiduntaa siellä lehmiään.
Ajat olivat ankaria 1500-luvun lopulla ja 1600-luvun alussa. Talonpoikia rasittivat sotaväenotot, sotaväen huolto ja kuljetukset sekä myös venäläisten hyökkäykset 1570-luvulla, puhumattakaan aika ajoin toistuvista katovuosista ja kulkutaudeista. Niinpä Gumtäcktin kylän talot autioituivat 1600-luvun alussa kokonaan. Ajan mittaan talot ja tilat otettiin taas käyttöön. Isojako oli 1700-luvulla tehty maareformi, jossa eri talojen maat erotettiin selkeästi toisistaan. Isojaon kartoissa näkyy kolme kaupungin omistamaa taloa osapuilleen nykyisen Kumpulanportin kohdalla.
Kumpulan kartanon maat olivat kaupungin omistamien Kumpulan kylän maiden itäpuolella. Rajat vaihtelivat hieman aikojen mittaan, mutta yleensä ottaen Kumpulan kartanon alue ulottui etelässä nykyiselle Junatielle ja Itäväylän alkuun. Siitä pohjoiseen maiden raja kulki suunnilleen nykyistä Hämeentietä Paavalinkirkon kieppeille, ja Vallilan laaksossa kartanolle kuului suuri niitty nykyisen siirtolapuutarhan kohdalla, kartoissa Storängen tai Strandängen nimeltään – merenranta ei ollut kaukana, ehkä jossain Kyläsaarenkujan kohdalla. Kylän ja kartanon maiden raja kulki Vallilan laakson poikki ja siitä se kiemurteli kohti luodetta aina Åggelbyn eli Oulunkylän rajalle. Itäpuolella oli vielä Forsbyn eli Koskelan kylä, siis nykyiset Koskela ja Vanhakaupunki, jotka olivat osa Helsingin kaupunkia.
Kumpulan kylä kuului Helsingin maalaiskuntaan, mutta kaupunki omisti sen maat. Kumpulan kylän etelä- ja länsiraja kulki merestä puroa pitkin Sörnäisten järveen nykyisin Vallilan eteläosassa ja siitä Töölön järveen nykyisen Keski-Pasilan kohdalla ja edelleen pohjoiseen Huopalahden järveen, nykyisen Pohjois-Pasilan ratapihan kohdalla. Kylän ja maatilan keskus oli edelleen nykyisessä Kumpulanportin kohdalla. Kumpulan kartano oli nykyisellä paikallaan sen itä- ja yläpuolella.
Kumtähden tai Kumpulan kartano
Vuonna 1809 Suomesta tuli osa Venäjää ja vuonna 1812 Helsingistä tuli Suomen suuriruhtinaanmaan pääkaupunki. Kaupunki alkoi kasvaa, ensin hitaasti ja vuosikymmenien mittaan aina nopeammin. Kartano oli Johan Sederholmin ja sitten hänen poikansa hallussa, kunnes vuonna sen osti 1839 Carl Gustaf Nordenskiöld, joka möi sen seuraavana vuonna Johan Gabriel von Bonsdorffille.
von Bonsdorff rakensi ensi töikseen kartanoon uuden päärakennuksen, ja se on edelleen paikallaan, saman näköisenä. Hän lienee rakennuttanut myös muut kartanon pihapiirin keltaiset kivirakennukset. Hän oli senaatin kamreeri, mutta erosi vuonna 1844 virastaan ja eli kartanonomistajana, Kumpulan peltoja viljellen. Hän sai erotessaan valtioneuvoksen arvonimen ja toimi edelleen monissa julkisissa tehtävissä. Hänellä oli paljon ystäviä, muiden muassa taidemaalari Magnus von Wright, joka retkeili Kumpulan ja Vanhankaupunginlahden mailla ja rannoilla, piirustusvehkeet mukanaan. von Wright on kuuluisa lintumaalauksistaan, ja niistä monet perustuvat hänen Kumpulassa tekemiinsä havaintoihin. Hän piirsi ja maalasi myös kuvan itse kartanosta ja kuvan Vanhankaupunginkosken myllystä patoineen.
Suomen (silloin) ainoa yliopisto muutti Turusta Helsinkiin vuonna 1828. Yliopiston opiskelijat viettivät keväisin Floran päivän juhlaa toukokuun kolmantenatoista päivänä. He saivat siihen hyvän paikan kaupungin ulkopuolelta, Kumpulan kartanon mailta, Helsingistä pohjoiseen vievän maantien laidasta. Siellä oli niitty, joka sai nyt nimekseen Gumtäkts äng, suomeksi Kumtähden niitty tai Toukoniitty, nykyään Hämeentien ja Kustaa Vaasan tien kiilassa. Siellä ylioppilaat juhlivat ainakin vuosina 1831 ja 1833 sekä vuonna 1848, jolloin laulettiin ensimmäisen kerran Johan Ludvig Runebergin kirjoittama Maamme-laulu, toki ruotsiksi ja nimellä Vårt Land. Vuonna 1948 sinne pystytettiin muistomerkki vuoden 1848 juhlan ja Maamme-laulun kunniaksi ja sen ympärille rakennettiin puisto. Nykyään puiston nimenä on virallisesti Kumtähdenkenttä.
Johan Gabriel von Bonsdorff luovutti vuonna 1860 Kumpulan pojalleen Hjalmarille ja asettui itse nykyiseen Pukinmäkeen, Sonabyn tilalle. Lähistöllä kaupunki kasvoi pikkuhiljaa ja vuonna 1874 ruotsalainen Rörstrandin posliinitehdas rakensi uuden tehtaan Kumpulan kartanon maille, meren ja Hämeen valtatien varteen. Koska paikalla oli vanhastaan Kaanaan niitty, sai tehdas nimekseen Arabia.
Hermanstad II ja siirtolapuutarha
Vuonna 1883 Kumpulan osti paroni Herman Standertskjöld-Nordenstam. Hän oli tehnyt virkauransa Venäjällä ja Suomessa hän omisti Kumpulan lisäksi myös Laukon kartanon. Hän tarjosi Kumpulan maitaan Helsingin kaupungille, mutta kaupunki ei niitä halunnut ostaa. Niinpä hän erotti maistaan kolme aluetta, jotka palstoitettiin työväen asuinalueiksi. Näistä kaksi sai nimensä herra paronin itsensä mukaan, Itäisen Viertotien eli nykyisen Hämeentien itäpuolelle tuli Hermanstad II eli nykyinen Hermanni, ja länsipuolelle Hermanstad I Vallilanlaakson etelälaitaan. Hieman pohjoisemmaksi, maantien varteen lähelle merenrantaa syntyi Majstad eli Toukola. Ne eivät olleet kovin hyvin rakennettuja alueita, eikä niissä ollut viemäreitä tai muita kaupunkilaismukavuuksia. Hökkelikyliksikin niitä kutsuttiin. Hermannista ja Toukolasta on omat artikkelinsa tällä sivustolla.
Hermanstad I kaavoitettiin rinteeseen Vallilan laakson etelälaitaan ja nykyisen siirtolapuutarhan kohdalle. Alueen tiet saivat nimensä kartanonherran perheenjäseniltä, oli Mauritzin ja Rolfin kadut ynnä muita. Taloja rakennettiin lopulta kuitenkin vain kaksitoista Hermannin ja Mauritzin kaduille. Jälkimmäinen sai uudeksi nimekseen Gumtäktsgatan eli Gumtähdenkatu tai myöhemmin Kumpulankatu. Nykyään se kulkee Elisabet Kochin tienä siirtolapuutarhan etelälaidassa.
Vaikkei Herman-herra viemäreitä rakentanutkaan, hän piti huolen siitä, ettei alueilla ollut krouveja eikä niissä muutenkaan myyty alkoholia. Hän oli siis ankara alustalaisilleen, sen sijaan vertaistensa kesken hän oli seurallinen mies. Vuonna 1888 kartanon vieraina olivat taiteilija Albert Edelfelt ja hänen puolisonsa Anne Elise (s. de la Chapelle), ja marraskuun 23. päivänä Anna Elise synnytti Kumpulassa perheen esikoisen, Erik-pojan.
Hermanneissa ja Toukolassa oli lopulta niin paljon väkeä, että Helsingin kaupungin oli pakko ostaa ne ja liittää alueeseensa. Hinta oli tietysti kaksinkertainen siihen verrattuna, mitä Standertskjöld-Nordenstam oli pyytänyt kymmenisen vuotta aiemmin. Kaupat tehtiin vuonna 1893 ja paroni muutti omistamaansa Laukon kartanoon Hämeeseen. Siellä hän tuli vuonna 1905 kuuluisaksi häätämällä torppareitaan. Kumpulan kylän ja kartanon maat kuuluivat vielä Helsingin maalaiskuntaan, mutta vuonna 1906 ne liitettiin Helsingin kaupunkiin.
Hermanstad I:n rakentaminen lakkasi hieman ennen kuin kaupunki osti kartanon maat. Alueella ei oikein ollut virallista nimeä, mutta Kumpulankadun mukaan sitä kutsuttiin joskus myöhemmin Kumpikseksi tai toisinaan myös Putkinotkoksi. Kaupunki ei sallinut enää rakentamista, mutta määräystä kierrettiin rakentamalla samalle tontille lisää taloja. Alue oli rakennettu alun alkaen huonosti ja kun kaupunki kaavaili talojen purkamista, eivät omistajat kunnostaneet niitä. Ränsistyvälle alueelle kertyi luonnollisesti köyhää ja hieman hämärääkin väkeä asumaan. Lopulta alue purettiin kokonaan 1960-luvun alussa.
Sairaala ja muita vanhan kartanon vaiheita
Paroni Standertskjöld-Nordenstamin jälkeen kartano ei jäänyt tyhjilleen. Ensin kaupunki vuokrasi tilan Isak Saarlalle, jonka aikana kartano oli karjatila ja ennen kaikkea maidontuottaja. Seuraavaksi kartano vuokrattiin Lääkintöhallitukselle, joka perusti sinne sukupuolitautien sairaalan vuonna 1905. Kartanon leivintupa oli kaupungin vuokra-asuntona.
Sukupuolitaudit olivat vanhastaan naimattomien ja monien naineidenkin herrojen alituisena uhka. Oli se myös naisten ongelma, erityisesti prostituoitujen, heiltähän herrat tautinsa saivat. Nimenomaan prostituoituja sairaalassa hoidettiinkin (ei toki niitä herroja), niin hyvin kuin se oli mahdollista ennen antibiootteja. Naiset vietiin sairaalaan tarvittaessa väkisin, ja elämän on sanottu olleen siellä varsin värikästä, kun naiset tappelivat sekä henkilökunnan kanssa että keskenään.
Kartanon viereen, Hämeentien varteen rakennettiin vuonna 1908 kansakoulu. Koulu oli ruotsinkielinen, mutta 1930-luvulta lähtien siinä oli myös suomenkielisiä luokkia. Koulu purettiin Vallilan laakson ylittävän sillan ja Hermanniin johtavan rampin tieltä. Sitten vanhan sairaalan entinen toimistorakennus Kumpulan kartanossa sai luvan toimia kouluna vuoteen 1977 asti ja toinen koulu toimi Toukolassa. Sen jälkeen Kumpulassa ei koulua ollut, ennen kuin vuonna 1995 saatiin lopulta Jakomäestä yli jäänyt parakkikoulu Kumpulaan. Koulussa oli peruskoulun kaksi alinta luokkaa. Mutta vuonna 2013 sieltä kerrottiin löytyneen kosteusvaurioita ja koulu päätettiin lakkauttaa. Opettajilla ja oppilailla ei mitään oireita toki ollut ollut. Kumpulan lapset käyvät siis koulua Arabianrannassa ja Käpylässä.
Siirtolapuutarhat olivat Suomessa 1900-luvun alkupuolen uutuus, jonka ideana oli tarjota virkistäytymistä ja viljelymahdollisuuksia työläisille ja muille köyhille. Silloin vielä rakentuvan Kumpulan asuntoalueen pohjoispuolelle, Kumpulan ja Käpylän väliin, perustettiin siirtolapuutarha jo vuonna 1925, toisena Ruskeasuon jälkeen. Joitain vuosia myöhemmin, vuonna 1932, päätettiin ”Toukolan ja Kumpulan väliselle alueelle” eli Vallilan laaksoon perustaa Vallilan siirtolapuutarha. Molempia oli suunnittelemassa helsinkiläinen puutarhasuunnittelija Elisabet Koch. Kumpulankadusta tuli vuonna 2012 Elisabeth Kochin tie.
Huviloita ja hevosmiehiä
Kaupungin omistamat Kumpulan kylän maat olivat jossain vaiheessa yhtenä maatilana, toisinaan taas useampana. 1800-luvun lopulla se oli jaettu useampaan huvilapalstaan, joita kaupunki vuokrasi. Teurastamoyrittäjä Wickström vuokrasi tontin numero 11, ja rakensi sinne vuonna 1888 oman huvilansa. Huvilan nimi oli ensin Villa Slakt ja sitten Villa Gumtäckt. Wickströmin jälkeen hänen perikuntansa omisti huvilan 1930-luvulle asti ja siinä oli jonkin aikaa myös suosittu kahvila, Novilla. Sittemmin se vaihtoi usein omistajaa, ja sen tilat jaettiin useaksi vuokra-asunnoksi. Ajan mittaan talo ränsistyi, asunnot olivat aina vain pienempiä ja asukkaat yhä enemmän laitapuolen kulkijoita. Lopulta kaupunki otti sen haltuunsa ja vuokrasi sen Veikko Hurstin vetämälle Laupeudentyö ry:lle, joka alkoi sitä kunnostaa ja piti siinä varastoa. Vuodesta 2017 lähtien talo on ollut enimmäkseen tyhjillään, tosin vuonna 2019 muun anarkistiryhmä valtasi sen hetkeksi. Tämä Kumpulan vanhin talo on Kumpulanpuron varressa, Poikkikulku-nimisen polun vieressä.
Kumpulassa on ollut hyvät olosuhteet hevosten hoitoon, ja hevosmiehiä siellä onkin asunut, romaneja ja valkolaisia yhtä lailla. Novillan talon vieressä oli Kumpula 9 -niminen huvila, jonka vieressä oli Isonniityn hevoshaka. Siinä eräs romaniyrittäjä piti hevosia aina 1980-luvun lopulle asti. Hieman idempänä, Limingantien ja Kumpulan siirtolapuutarhan välisessä metsikössä on Jyrängöntie7 eli ’Litt. M.’. Paikkaa kutsuttiin joskus Jampanmäeksi siinä asuneen hevoskauppias Jalmari Lekqvistin mukaan. Siinä on asunut myös tunnettu romaniliikemies Kalle Hagert ja sen tallissa majoitettiin monia Käpylän raviradalla kilpailleita hevosia. Lähistöllä sijaitsee myös Kumpulan toiseksi vanhin rakennus, vuonna 1900 rakennettu Kumpula 11 tai Huvila Ö. Myös siinä on asunut aikoinaan hevosmiehiä, ainakin muuan Auvinen.
Sofianlehto ja Kättäri
Sofielundin huvila sai suomenkielisen nimen Sofianlehto vuonna 1909. Vuonna 1929 huvila sai väistyä, kun paikalle rakennettiin suuri huostaanotettujen lasten hoitolaitos, vastaanottokoti. Lapsia oli alussa peräti 120 ja he elivät varsin sairaalamaisissa oloissa, mutta aikojen saatossa lasten määrä väheni ja heidän olonsakin paranivat. Laitoksen tehtävät kehittyivät varsinkin 1900-luvun lopulta lähtien ja nykyään siellä on kehitysvammalaitos ja vammaisten päivätoimintakeskus. Vuonna 1941 rakennus sai viereensä toisen, Sofianlehto B:n, ja vuonna 2013 niiden viereen rakennettiin vaikeavammaisille tarkoitettu ryhmäkoti.
Samaan aikaan, siis 1940-luvun alussa, Kätilöopiston tilat olivat Ullanlinnassa käyneet ahtaiksi ja uutta paikkaa ja rakennusta suunniteltiin Kumpulaan, Sofianlehdon viereen. Sinne päästiin aloittelemaan rakentamista vuonna 1954, mutta ensin rahoista oli pulaa ja sitten rakennusyhtiö meni konkurssiin. Seuraavaksi paljastui, että muutama rakentamisen kanssa tekemisissä ollut ministeri oli saanut outoja etuja, ja samaan aikaan kun uusi rakentaja jatkoi työtä, selviteltiin edellisen rakentajan ja päätöksentekijöiden touhuja. Vuonna 1960 kyseiset päättäjät saivat tuomionsa ja uusi Kätilöopisto eli Kättäri valmistui. Siellä on syntynyt melkoinen osa helsinkiläisistä. Kätilöopiston talossa havaittiin 2000-luvulla sisäilmaongelmia, ja vuonna 2018 synnytykset ja kaikki muutkin Kätilöopiston toiminnot siirtyivät muualle.
Sofianlehdon eteläpuolelle, Limingantien länsipään ja Mäkelänkadun väliin, rakennettiin Isonniityn asuntoalue vuosina 1987–1989. Sen asukkaat olisivat toivoneet hevosten saavan edelleen laiduntaa Isonniityn rinteessä, mutta ei se enää käynyt päinsä.
Väyliä maailmalle
Kaupungin kasvaessa kaupunkisuunnittelun katse kohdistui ennen pitkää pohjoiseenkin, Vallilan taakse. Vuonna 1921 laaditussa suunnitelmassa oli Kumpulantie-niminen katu, joka lähti Pasilasta kohti Kumpulaa, kulki Limingantien vieressä nykyisen Kumpulantaipaleen kohdalla ja lopulta nykyisen Kustaa Vaasan tien pohjoisosan paikalla. Siitä toteutui vain eteläpää, ja siellä se Kumpulantie on edelleen, Itä-Pasilan ja Vallilan välissä, ilman mitään yhteyttä Kumpulaan. Samoihin suunnitelmiin kuului Toukolan viertotie, joka sai sittemmin nimen Kustaa Vaasan tie. Se rakennettiin vuonna 1921 Hämeentiestä pohjoiseen, silloisen Toukolan mäen vieritse. Tie sai sittemmin nimekseen Kustaa Vaasan tie, ja viimeistään kun Toukolan mäelle syntyi uusi Kumpulan kampus, Kustaa Vaasan tiestä muodostui Kumpulan ja Toukolan raja.
Kun Suomeen oli saatu ensimmäinen rautatie, rakennettiin heti seuraavaksi rata Pasilasta Sörnäisten satamaan. Rata kulki nykyisen Teollisuuskadun reunaa pitkin, mutta sata vuotta myöhemmin, 1960-luvun alussa, rakennettiin uusi rata. Rata kulki ensin Pasilan tunnelin läpi Vallilan laaksoon ja siitä Hermanniin ja Sörnäisiin. Radasta oli myös pistorata Toukolaan ja Arabian tehtaille. Hämeentie ohjattiin kulkemaan radan ja saman tien koko Vallilan laakson yli pitkin uutta maasiltaa, joka valmistui vuonna 1964.
Kun Sörnäisten sataman toiminta siirtyi kokonaan Vuosaareen, loppui liikennekin radalla vuonna 2008, ja seuraavina vuosina ratakiskot purettiin. Sörnäisten satamaradan vanhalle reitille rakennettiin sitten raitiovaunukiskot, ja vuonna 2024 aloitti uusi raitiovaunureitti Kalasatamasta Pasilaan toimintansa. Vallilan laaksoon ei tullut raitiovaunupysäkkiä.
Helsingin raitiovaunuhallit Töölössä ja Vallilassa kävivät aikanaan ahtaiksi, ja niinpä rakennettiin Kumpulan pohjoispäähän uudet Koskelan hallit vuonna 1954. Ajatus oli, että Kustaa Vaasan tielle olisi tullut raitiovaunulinja, mutta sitä ei sitten rakennettukaan. Hallien viereen Valtimontielle rakennettiin uusia taloja vuosina 1979 ja 1997. Tätä kirjoitettaessa (2026) Koskelan varikkoa ollaan uusimassa ja laajentamassa.
Kumpulan kaupunginosa
Suomen itsenäistyttyä Helsingin kaupunki rupesi suunnittelemaan Käpylän, Toukolan ja Kumpulan rakentamista. Kumpulan asemakaava valmistui viimeisenä, vuonna 1925. Taloja ryhdyttiin heti rakentamaan ja rakentamista jatkui toiseen maailmansotaan ja sen jälkeen aina 1940-luvun lopulle asti. Toukolan puistotalojen ja Kustaa Vaasan tien lähelle rakennettiin vielä Bengalinpolun puutalot vuonna 1952. Kumpulan taloja varten laadittiin tyyppipiirustukset, joita rakentajien piti noudattaa. Talot olivat kaksikerroksisia puutaloja ja kuten muuallakin, 1930-luvulla taloja alettiin rakentaa yhä enemmän laudasta hirsien sijaan, koska se oli halvempaa. Useimmat talot ovat yhden tai kahden perheen taloja, mutta joukossa on muutama suurempikin talo ja myös jokunen kivitalo.
Kumpulan toinen pääkatu oli ja on Intiankatu. Se kulkee myös Toukolan läpi, ja Toukolan katujen tapaan sen nimi viittaa kauas Aasiaan. Muuten Kumpulan kadut saivat nimensä joko suomalaisten paikkakuntien tai vesireittien mukaan, tärkeimpänä tietysti toista kilometriä pitkä Limingantie, jonka ympärille uusi kaupunginosa rakentui. Limingantien vieressä kulkee Kymintie ja näillä kahdella on muutama poikkikatu.
Toisen maailmansodan jälkeen maassa ja kaupungissa vallitsi hurja asuntopula. Kaikenlaisia ratkaisuja keksittiin asiantilan helpottamiseksi, kuten isompien asuntojen jakamista tai vanhojen junanvaunujen käyttöä asuntoina. Kumpulaan pystytettiin niin sanotut Kumpulan ja Toukolan puistotalot. Termi puistotalo on kaunisteleva, tosiasiassa ne olivat parakkeja. Toukolan puistotalot pystytettiin varsinaisen Kumpulan ja Kustaa Vaasan tien väliselle Toukolanmäelle, nykyisten yliopistokorttelien paikalle ja Kumpulan puistotalot Kumpulan ja nykyisen Koskelan väliin. Mitään kunnollisia katuja ei parakkeja varten rakennettu, ei liioin viemäreitä tai muutakaan, ne olivat tosiaan tarkoitettu tilapäiseksi hätäratkaisuksi. Kolmisenkymmentä vuotta ne olivat paikoillaan, ne purettiin vasta 1970-luvun lopulla.
Kumpula oli alun alkaen työläisten ja muun köyhän kansan asuinalue. Niinpä siellä oli myös kaikenlaista hämärää tai levotonta toimintaa, ja alue tunnettiin muun muassa lestinheitosta eli pimeän viinan myynnistä. Kumpula olikin 1970-luvulla Jakomäen ohella kaupungin köyhin alue, ja näissä kahdessa kaupunginosassa oli Suomen Kommunistisen Puolueen radikaalin vähemmistön, taistolaisten, kannatus kaupungin suurinta – jotkut puhuivat joskus ’Neuvosto-Kumpulasta’.
Vuonna 1952 Helsingissä järjestettiin olympialaiset ja sitä varten rakennettiin Käpylään kisakylä ja Kumpulaan uimastadion. Käpylän kisakylän muutama talo tuli hieman muista erilleen nykyiseen Kumpulaan, aivan Kätilöopiston pohjoispuolelle. Kumpulan maauimala tuli puolestaan Kumpulan siirtolapuutarhan viereen ja siinä se toimii edelleen.
Kaupungin päättäjät eivät Kumpulan oloihin paljon huomiota kiinnittäneet, sen sijaan kyllä kaavailivat puutalojen purkamista. Asiat muuttuivat 1980-luvun alussa, kun puutalot nousivat taas arvoonsa. Vähitellen paremmin toimeen tulevat ihmiset alkoivat ostaa Kumpulan taloja ja remontoida niitä asunnoikseen. Sen seurauksena taas asujaimiston rakenne muuttui ja vuosituhannen vaihteessa Kumpulan asukkaista oli iso osa vaihtunut. Vanhan Neuvosto-Kumpulan tilalle on tullut vireä, punertavan vihertävä puutalokaupunginosa.
Yliopistokampus
Helsingin yliopistossa pohdittiin pitkään yliopiston eri tiedekuntien ja laitosten sijainteja, ja lopulta päätettiin sijoittaa matemaattis-luonnontieteellinen tiedekunta Kumpulaan. Yliopisto vuokrasi Kumpulan kartanon ja koko mäen kaupungilta vuonna 1978, ja seuraavina vuosikymmeninä rakennettiin uusi kampusalue. Ensimmäisenä valmistui kallioon louhittu kiihdytinlaboratorio vuonna 1981, ja yliopistoalueen asemakaava valmistui vuonna 1986. Kemistien Chemicum, muun muassa fyysikkojen ja geotieteilijöiden Physicum ja matemaatikkojen, tietojenkäsittelytieteilijöiden ynnä muiden Exactum valmistuivat vuosina 1995, 2001 ja 2004. Liikenne- ja viestintäministeriön alaisen Ilmatieteen laitoksen Dynamicum valmistui vuonna 2005.
Uutta yliopistoaluetta rakennettiin siis entisen Toukolanmäen, nykyisen Kumpulanmäen päälle. Uudelle kampusalueelle ja sen tuntumaan rakennettiin myös asuinkerrostaloja 1980-luvun lopulta aina 2010-luvulle asti. Kustaa Vaasan tien ja Intiankadun risteys muutti kovasti muotoaan, kun Kustaa Vaasan tiestä johdettiin Väinö Auerin katu Intiankadun yli ja siitä mäkeä ylös uudelle yliopistoalueelle. Mäen päälle ja uuden kadun varteen sekä myös Kustaa Vaasan tien varteen rakennettiin uusia kerrostaloja, samalla kun Bengalinpolun vanhat puutalot säästettiin.
Kumpulan kartanon päärakennukseen muutti matemaattis-luonnontieteellisen tiedekunnan kanslia vuonna 1996 ja toimi siinä vuoteen 2014 asti. Kartanon ympärille alettiin rakentaa Yliopiston uutta kasvitieteellistä puutarhaa vuonna 1987 ja se valmistui vuonna 2009. Kanslia muutti pois vuonna 2014 ja koko kartano on siten puutarhan käytössä. Kaisaniemen puutarha ei toki ole lakannut toimimasta, Helsingin yliopiston kasvitieteellinen puutarha toimii nyt kahdessa paikassa, Kaisaniemessä ja Kumpulassa.
Kumpulan kasvitieteellisessä puutarhassa on kasvitiedettä yhdistetty myös historiaan. Siellä on koristekasvien osasto, jossa on erityisesti 1800-luvun kartanomiljöön koristekasveja. Siellä on myös rohdoskasvimaa, joka taas jäljittelee suurelta osin Helsingin yliopiston edeltäjän Turun akatemian kasvitieteellistä yrttitarhaa.
Kumpula Helsingin vieressä ja sisällä
Kumpula on ollut aina samalla paikalla, mutta paikka on muuttunut vuosisadasta toiseen. Aluksi se oli vain eräs maalaiskylä Helsingin pitäjässä, ei sen kummempaa. Sitten siitä tuli kylä ja kartano kaupungin kupeessa, mutta kaupunki ei ollut kummoinen eikä kartanokaan hääppöinen. Kun Helsinki ja sen merkitys alkoivat 1700-luvun lopulla lopultakin kasvaa, alkoivat Kumpulankin omistajat arvostaa kartanoaan. Kun Helsingistä tuli pääkaupunki, kelpasi Kumpula korkeillekin herroille. Seuraavaksi kaupunki kasvoi Kumpulan laitamille ja Kumpulasta tuli kaupungin laitaa. Siellä eivät korkeat herrat viihtyneet, se oli nyt köyhien ja työläisten laitakaupunkia. Kun kaupunki kasvoi aina vain, alkoi Kumpula olla keskellä kaupunkialuetta ja sinne tuli myös kaupungin keskeisiä toimintoja, kuten iso osa yliopistoa. Niinpä se on tänään tyytyväisen keskiluokkainen lähiö keskustan lähistöllä.
Lähteitä
Artovan historia(Linkki johtaa ulkoiseen palveluun)
Artovan Kotikaupunkipolut(Linkki johtaa ulkoiseen palveluun)
Kauppala, Reijo: Kumpulan historia Osio 1–2. Calamēo 2020.(Linkki johtaa ulkoiseen palveluun)
Kuisma, Markku: Helsingin pitäjän historia II. Vanhan Helsingin synnystä isoonvihaan 1550–1713. Vantaan kaupunki 1990.
Kuisma, Markku: Helsingin pitäjän historia II. Isostavihasta maalaiskunnan syntyyn 1713 –1865. Vantaan kaupunki 1991.
