Jälleen sotakaupunkina
Ruotsi oli rakentanut suurvalta-asemansa 1600-luvulla tehokkaan valtiokoneiston lisäksi miekalla ja voimalla. Kustaa II Aadolfin sotaretket olivat vuosisadan vaihtuessa yhä Ruotsin kilpailijoiden muistissa. Kun vain 15-vuotias ja kokematon Kaarle XII nousi nälänhädän heikentämän Ruotsin valtaistuimelle, näkivät vanhat viholliset tilaisuutensa tulleen. Tanska, Saksi, Puola ja Venäjä solmivat Ruotsin vastaisen liiton. Suuri Pohjan sota alkoi Puolan hyökättyä Ruotsin Liivinmaalle helmikuussa 1700. Konflikti teki Helsingistä jälleen sotakaupungin.
Kuten aiempienkin sotaretkien aikana, oli Helsinki tärkeä logistiikkakeskus Ruotsin armeijalle. Helsingin kautta kuljetettiin sotaväkeä ja -kalustoa niin maitse kuin meriteitäkin pitkin. Maaseudulta tuotiin väkeä vartioimaan strategisesti tärkeässä paikassa sijaitsevaa kaupunkia ja rakentamaan sinne puolustusvalleja. Pitkään rauhan kauteen tottuneet kaupunkilaiset joutuivat sopeutumaan sotatilan tuomiin velvoitteisiin, kuten kaupungin vartiointiin sekä sotilaiden huoltoon ja majoittamiseen.
Erityisesti ylimääräiset verot kävivät porvaristolle raskaiksi. Sotarasitusten takia noin viidesosa kauppiaista kärsi vakavista toimeentulovaikeuksista. Osa piti taloutensa pystyssä vilja-, elintarvike- ja tervakaupan ansiosta, mutta ulkomaankauppa hankaloitui jatkuvasti armeijan tarpeiden saadessa aina etusijan. Toisaalta sotavalmistelujen aikana kaupungin käsityöläiset olivat suorastaan ylityöllistettyjä armeijan vaatiman tavaramäärän takia.
Venäläiset etenivät vuonna 1702 Ruotsin alueille Inkerin- ja Liivinmaalla, ja vuonna 1704 Pietari Suuren joukot valloittivat Narvan ja etenivät Viroon. Ruotsalaiset Itämeren alueen linnoituskaupungit antautuivat yksi toisensa jälkeen. Vuonna 1708 venäläinen laivasto hävitti helsinkiläistenkin kauhuksi Porvoota. Sotilaiden lisäksi Helsinkiin alkoikin virrata myös pakolaisia Tallinnasta, Nevanlinnasta ja Viipurista. Lisäksi kaupungissa oli jo ennestään maaseudun asukkaita, jotka katovuodet 1708–09 olivat ajaneet liikkeelle. Nälän ja taistelujen lisäksi Helsinkiin paettiin myös Ruotsin armeijaa: maaseudun nuoria miehiä pyrki vauraiden kaupunkilaisten palvelusväeksi välttääkseen armeijan väenotot.
Sota toi mukanaan myös yleistä epäjärjestystä. Päivisin kadut olivat ruuhkaisia, iltaisin levottomia. Kapakoissa ryyppäävät sotilaat saivat metelöidä melko vapaasti, sillä upseerit riehuivat yhtä lailla humalapäissään. Samalla venäläispelko kasvoi Liivin- ja Inkerinmaalta saapuvien pakolaisten tarinoiden myötä. Kaupungin johtomiehet odottivat huolestuneina tulevaa. Maaherra Johan Creuz totesi, ettei kaupungilla olisi mahdollisuuksia torjua ammattiarmeijan hyökkäystä. Helsingillä ei ollut suojanaan linnoitusta, muurit olivat huonossa kunnossa, eikä porvariskaartista olisi kaupunkia puolustamaan – kaikilla kaartilaisilla ei ollut edes määräysten mukaisia aseita.
Kulkutaudit alkoivat pian levitä täyteen ahdetussa kaupungissa, eivätkä viranomaiset kyenneet niitä torjumaan. Syksyllä 1710 taudeista pelottavin, paiserutto, saapui pakolaisten mukana Helsinkiin ja surmasi lähes 1200 ihmistä, joista yli puolet oli kaupungin asukkaita. Pahimmillaan löydettiin 20–30 vainajaa päivässä. Terveet eivät tartunnan pelossa uskaltaneet koskea kuolleisiin, joten ruumiit saattoivat lojua kaduilla ja pihoilla päiväkausia ennen hautaamista. Ruttoepidemiasta on jäänyt muistuttamaan Kampin hautausmaan, myöhemmän Vanhan kirkkopuiston epävirallinen nimi ”Ruttopuisto”, vaikka vainajien viimeinen leposija lienee ollut hieman eri paikassa kuin nykyinen puisto.
Poltetun maan taktiikkaa
Ruotsin tappio Pultavan taistelussa 1709 sinetöi sodan kulun myös Suomen suunnalla. Alkusyksystä 1712 venäläiset purjehtivat suojattomaksi jääneen ja rutossa kolmasosan asukkaistaan menettäneen Helsingin edustalle ja avasivat tykkitulen. Seuranneessa pakokauhussa osa erityisesti varakkaammista asukkaista pakeni kaupungista. Helsinkiin sattumalta täydennyksiä varten purjehtinut ruotsalainen laivasto-osasto kuitenkin säikäytti venäläiset toistaiseksi kauemmas.
Talvella meri jäätyi ja sotatoimet hiljenivät, mutta 8. toukokuuta 1713 venäläiset hyökkäsivät uudelleen 17 000 miehen voimin ja nousivat maihin Katajanokalla. Myös itse Pietari Suuri oli saapunut laivaston mukana. Helsingin puolustajat uhkasivat jäädä kaupunkiin saarroksiin ja Katajanokan korkeilta kallioilta ammutun tykkitulen murskaamiksi. Ruotsilla oli Helsingissä venäläisiä vastassa vain 1500 miestä, ja ylipäällikkö Carl Gustaf Armfelt totesi taistelun toivottomaksi. Poltetun maan taktiikkaa noudattaen Helsinki päätettiin tuhota, jottei miehittäjille jäisi sotasaalista ja mahdollisuutta huoltoon.
11. toukokuuta 1713 Vironniemen puutalot ja Katajanokalla sijainnut viljamakasiini sytytettiin tuleen ja ruotsalaisjoukot perääntyivät pohjoiseen. Samana päivänä tsaari Pietari nousi maihin ja totesi, ettei tuhoutuneesta kaupungista saanut johto- ja huoltokeskusta, kuten hän oli suunnitellut. Niinpä hän määräsi hävittämään loputkin jäljelle jääneistä rakennuksista.
Tuho oli liki täydellinen. Tulipalosta jäivät jäljelle vain Torsten Burgmanin omistama kaupungin ainoa kivitalo sekä korkealla mäellä sijainnut kellotapuli. Joitain taloista pystyttiin myöhemmin kunnostamaan asuinkuntoon. Palossa tuhoutui valtava määrä viljaa ja suurin osa kaupunkilaisten omaisuudesta. Kaupunkilaiset pakenivat kuka minnekin, varakkaimmat aina Ruotsiin saakka. Tukholmaan muodostuikin helsinkiläinen pakolaissiirtokunta.
Venäläiset rakensivat Helsinkiin ilmeisen väliaikaiseksi tarkoitetun linnoituksen, mutta kaupungin merkitys oli sodan loppuajan vähäinen. Venäläisaika Helsingissä päättyi Uudenkaupungin rauhaan elokuussa 1721 ja jo syksyllä ensimmäiset helsinkiläiset palasivat kotikaupunkinsa. Eräänlaisena jälleenrakennusajan lähtölaukauksena voi pitää pitää vuotta 1722, kun uusi pormestari Abraham Wetter saapui johtamaan kaupunkia kuninkaallisen valtakirjan kanssa.
Kirjallisuutta
Aalto, Seppo. Kruununkaupunki. Vironniemen Helsinki 1640–1721. Helsinki: Suomalaisen kirjallisuuden seura, 2015.
