Skomakarböle ympäristöineen
Skomakarböle, suomeksi Suutarinkylä, oli Helsingin pitäjän vanhimpia kyliä ja aivan kirkonkylän vieressä. Siellä se kirkonkylä on edelleen, Keravanjoen toisella puolella, vanha maalaiskunnan kirkonkylä. Keravanjoessa on kirkonkylän vanha, ainakin 1500-luvulta asti periytyvä mylly, sen vieressä pato ja sen alla Kirkonkylänkoski. Padossa on kalaporras ja osa padosta aiotaan vielä purkaa, joten vaelluskalat pääsevät liikkumaan ja vastaisuudessa vielä paremmin.
Suutarila mainitaan ensimmäisen kerran asiakirjoissa Böleby-nimisenä vuonna 1517 ja Skomakarbölen nimisenä vuonna 1523. Vuonna 1540 kylässä oli viisi talonpoikaa, Hinrik Pärsson, Poll Henriksson, Erick Halvarsson, Jöns Bänctsson ja Olof Olofsson. Oliko joku heistä suutari vai oliko kylässä ennen asunut suutari, ei ole tiedossa. Oli miten oli, vuonna 1708 kylässä oli neljä taloa, joiden nimet ovat säilyneet kadunnimissä Halvarilanpolku (Halvars), Hannukselantie ja -polku (Hannusas), Penttiläntie ja -polku (Bengts) ja Böstaksentie (Böstas) sekä vielä Pikkaraistie (Kortmans) hieman idempänä. Talot olivat suunnilleen siinä, missä nämä kadutkin ovat nykyään.
Kylän keskuksen eteläpuolella, nykyisen liikenneympyrän vieressä ja nykyisen puiston kohdalla oli Lästbackenin eli Lestimäen mestauspaikka, jossa tietysti uskotaan kummittelevan. Mestattavat rikolliset odottivat vuoroaan nykyisten Töyrynummentien ja Kytöpolun risteyksen tuntumassa ja ruumiit haudattiin Ödetsängeniin, nykyisen Siltamäen ala-asteen vieressä olleelle hiekkaiselle alueelle. Alueella oli nimenä usein Lidamalmen, suomennettuna suunnilleen kärsimysnummi. Suomen jouduttua Venäjän alle 1800-luvun alussa kuolemanrangaistukset jäivät historiaan.
Suutarinkylästä hieman pohjoiseen, nykyisen Suutarinkyläntien pohjoispään ja Taivaankannen tienoilla sijaitsi Dickursbyn kylään kuulunut Skäggasin tila, myöhemmin tilat nimiltään Lillskäggas, Erikas ja Nystuga. Dickursbyn eli Tikkurilan ja Skomakarbolen raja meni suunnilleen siinä, missä Kehä III ylittää Keravanjoen, vinottain nykyisen Puistolan aseman pohjoispuolelle.
Nykyisen Suutarilan kaupunginosan alueen eteläosat kuuluivat Staffansbyn kylään. Aivan kylien rajalla, siinä, missä vanha valtatie nyt ylittää Kirkokylänpolun nimisenä Keravanjoen, oli Brobackan tila. Hieman etelämpänä, Vantaanjoen ja Keravanjoen yhtymäkohdan lähistöllä oli Backaksen virkatalo eli puustelli. Koko seutu oli varsin tasaista ja enimmäkseen peltoa, mutta sen keskivaiheilla oli Backaksen taloon kuuluva metsäalue, josta suuri osa on edelleen jäljellä. Sen nimi on nykyään Puustellinmetsä.
Kievarista asumisyksikköön
Brobackan talon yhteydessä, sillan kupeessa oli 1700-luvulta aina 1860-luvulle asti kestikievari. Kievarin siirryttyä Tikkurilaan kievarin rakennukseen perustettiin nahkurinverstas, josta ajan oloon kehkeytyi Helsingin Turkisteollisuus oy. Vuonna 1919 sillan kupeeseen rakennettiin jo tiilinen nahkatehdas, joka on siinä edelleen, tosin muussa käytössä. Puinen silta purettiin ja uusittiin moneen kertaan, kunnes paikalle rakennettiin nykyinen kivisilta, ilmeisesti vuonna 1890.
Vuonna 1888 Brobackan viereen, nykyisen Peltokyläntien varteen rakennettiin vaivaistalo eli kunnalliskoti, siis pitäjän köyhien orpolasten, vanhusten, kehitysvammaisten ja mielenterveysongelmaisten hoitolaitos. Laitoksen yhteyteen rakennettiin navetta ja muita talousrakennuksia, joissa myös asukit tekivät töitä. Ajan mittaan kunnalliskoti tarvitsi lisätilaa ja vuonna 1929 sen lähelle rakennettiin mielisairaala, nykyisen Pallomäentien varteen. Vuosikymmenien mittaan laitosten toiminta kehittyi ja muuttui ja rakennuksissa on ollut muiden muassa lastenkoti, työlaitos, lastensairaala, asuntola, alkoholistien asuntola ja vanhusten palvelutalo. Pallomäentien toiselle puolelle rakennettiin vuonna 1970 Parkkila-talo päihdeongelmaisia palvelemaan. Nyt vanhan kunnalliskodin tiloissa on kaupungin vammaispalveluita, entinen mielisairaala on asuntoina ja puretun Parkkila-talon paikalla on päihteetön asumisyksikkö.
1900-luvulla sekä Suutarinkylässä että sen eteläpuolella Tapaninkylässä elettiin yhä enemmän puutarhaviljelyksellä. Vanhoista kantatiloista lohkottiin pienempiä tiloja ja palstoja, joilla viljeltiin vihanneksia, mausteita ja kukkia Helsingin kaupunkilaisille. Nykyisten Yrttimaantien ja Yläkaskentien kieppeille muodostui maailmansotien välisenä aikana kylämäinen taloryhmä, joka sai nimen Norrby eli Pohjankylä.
Puustellinmetsän itäpuolella, Tapanilan pohjoispuolella oli pitkään vain peltoja. Puistolan asema oli hieman pohjoisempana kuin nykyään ja sen tuntumassa oli muutama talo radan länsipuolellakin. Vuonna 1926 Suutarinkylään, lähelle Puistolan asemaa, perustettiin Valtion sikataloudellinen koeasema, joka toimi siinä lähes neljäkymmentä vuotta. Vuonna 1968 se muutti Hyvinkäälle.
Helsingin kaupunginosa
Vuoden 1946 suuressa kuntaliitoksessa Helsingin kaupunkiin liitettiin muiden muassa Tapaninkylä, Suutarinkylä ja Tikkurilan kylän eteläosa. Kuntien raja tuli kulkemaan Keravanjoella kääntyäkseen rataa kohti hieman Tikkurilan väritehtaan ja keskustan eteläpuolella.
Airam Oy oli ja on suomalainen lamppujen valmistaja, jolla oli tehtaansa Punavuoressa. Jatkosodan aikana Airam rakensi uuden tehtaan Suutarinkylään vuonna 1944, hieman ennen suurta kuntaliitosta. Tehdas työllisti parhaimmillaan pitkälle toistatuhatta ihmistä, mutta ajan oloon hehkulamput jäivät historiaan ja lampputehdas sulki ovensa vuoden 2017 päätteeksi. Airamin tehdasrakennukset ovat edelleen paikallaan, niissä on nyt muita yrityksiä.
Lampputehtaan katu sai nimekseen tietysti Lampputien, ja läheisten katujen nimiksi tuli Lyhtytie, Valokaari ja muuta asiaankuuluvaa. Alueelle tuli muutakin teollisuutta, aluksi vähän ja 1980-luvulta 2000-luvulle enemmän. Kassakaappien valmistamisella aloittanut Kaso oy muutti Suutarilaan 1960-luvulla ja toimii siellä edelleen, Sadolinin painoväritehdas oli alueella kauan. Yrityksiä on tullut alueelle ja on lopettanut tai muuttanut pois, kun taas esimerkiksi Etola ja Sjömanin nosturifirma ovat alueella edelleen.
Helsingin ympärille alettiin rakentaa kehätietä 1960-luvun alussa ja vuonna 1963 valmistui Helsingin pitäjän kirkonkylästä Hakunilaan johtava osuus. Kehä oli silloin vielä kaksikaistainen maantie, ja sittemminhän se sai nimekseen Kehä III, kun alettiin suunnitella muitakin kehäteitä – Kehä II olisi kulkenut nykyisten Töyrynummen ja Tapaninkylän rajalla, mutta se ei koskaan toteutunut. Vuonna 1974 Kehälle valmistui toinen ajorata, jolloin nyt nelikaistainen väylä erotti selvästi Ala-Tikkurilan omaksi, entistä pienemmäksi alueekseen Kehän ja Keravanjoen välissä.
Siirry tutkimaan karttaa
Pohjankylästä Töyrynummeksi
Toisen maailmansodan jälkeen rakentaminen jatkui Tapaninkylän pohjoislaidoilla. Pohjankylän alueelle rakennettiin rintamamiestaloja Uudisraivaajantielle, Yläkaskenkujalle ja Yläkaskentielle. Muutakin rakennettiin, uusia taloja nousi Yrttimaantien molemmin puolin ja siitä pohjoiseen, myös Suutarinkylän puolelle, vanhan kyläkeskuksen tuntumaan.
Kun vanhat väylät eivät enää riittäneet läpiajoliikenteelle, rakennettiin Suutarilantie ja Tapaninkyläntie 1970-luvun lopulla ja 1980-luvun alussa. Näiden väylien ja Puustellinmetsän välissä olevasta alueesta muotoiltiin vuonna 1984 osa-alue, joka kuuluu osin Tapaninkylän ja osin Suutarilan kaupunginosiin. Nimi Pohjankylä, Norrby jäi pois käytöstä ja uusi alue nimettiin Töyrynummeksi. Ruotsiksi alueen nimenä on Lidamalmen vanhan mestauspaikan mukaan, mutta suomeksi tyydyttiin maltillisempaan nimeen.
Töyrynummeen alettiin rakentaa 1980- ja 1990-luvuilla entistä tiiviimmin, pellot ja puutarhaviljelmät saivat väistyä talojen ja taloyhtiöiden tieltä ja vanhoille tonteille rakennettiin vielä lisää taloja. Talot muodostavat monesti suuria yhtiöitä, mutta yksittäisiä taloja on myös runsaasti. Vanhasta puutarhaviljelystä on alueella vielä yksi kaupallinen puutarha jäljellä. Töyrynummen kohdalla aluejaot menevät hieman erikoisesti; Töyrynummi on yhtenäinen osa-alue, mutta Tapaninkylän ja Suutarilan kaupunginosien raja mutkittelee sen sisällä varsin yllättävällä tavalla.
Siltamäkeä ja muuta Suutarilaa
Keravanjoen suun tienoille alettiin pian sodan jälkeen rakentaa pientaloja, ja näin kehkeytyvää asuinaluetta alettiin kutsua suomen kielellä Siltamäeksi. Taloja rakennettiin 1960-luvulla myös Suutarinkylän vanhojen kantatalojen pohjoispuolelle. Nykyisen Pohjantähdentien tienoille ja myös Vesimiehentien ympärille rakentui uutta Suutarilan omakotialuetta.
Kaupungin kaiken aikaa kasvaessa alettiin Siltamäkeen suunnitella kerrostaloja. Uuden kerrostalolähiön rakennustyöt alkoivat vuonna 1967. Siltamäestä ei tehty siihenastisten ihanteiden mukaista metsälähiötä maastoa mukailevine katuineen, vaan uutena ihanteena oli kaupunkilähiö tai kompaktikaupunki. Nyt haluttiin rakentaa aiempia tiiviimpi lähiö, jonka asemakaava olisi selkeän suorakulmainen. Siltamäestä suunniteltiin oikein mallikelpoista lähiötä, sinne rakennettiin vain korkeintaan kolmekerroksisia taloja ja ne sijoiteltiin väljästi, ja lisäksi suunniteltiin tarkasti paitsi parkkipaikat, myös puistoalueet. pihat ja lasten leikkipaikat. Mallilähiöön rakennettiin toki myös ostoskeskus. Se toimii vielä 2020-luvulla, mutta sen paikalle suunnitellaan jotain muuta.
Kerrostalolähiön eteläpuolelle rakennettiin enimmäkseen pienkerrostaloja, matalia kahden tai kenties kolmen kerroksen taloja. Niitä on tyypillisesti useita pienehköjä taloja yhdessä suuressa yhtiössä, puistomaisessa ympäristössä. Tällä vuosituhannella alueen etelälaitaan, Tapaninkyläntien varteen on noussut muutama korkeakin kerrostalo.
Siltamäen asuntoalueiden ja Keravanjoen väliin on kunnostettu laaja puistoalue, jossa on myös urheilupuisto. Suoraan Siltamäen kerrostalojen pohjoispuolella on Keravanjoessa pato, patoallas ja Vantaan puolella vanha mylly. Padossa on myös kalaporras kalojen nousta ja myllyn alapuolella on hieno Kirkonkylänkoski.
Kerrostalolähiön itä- ja koillispuolella pohjoispuolella omakotitalojen ja rivitalojen rakentaminen kiihtyi etenkin 1980-luvulla. Vanhat pellot ja metsiköt oli 1990-luvulla rakennettu jo kokonaan, ja jäljellä olevat kaavoitettiin ja kunnostettiin puistoiksi. 1960-luvulta lähtien alkoivat yleistyä rakennusyhtiöiden rakentamat laajat rivitaloyhtiöt ja myös pientalojen muodostamat yhtiöt. Laajimmillaan ne ovat kuin pieniä kyliä. Lisäksi rakennettiin jo rakennettujen alueiden tonteille lisää taloja. Tätä aluetta kutsutaan yleensä vain Suutarilaksi, kun ei sitä mielletä Siltamäeksi.
Sikalan pelloilta Tapulikaupunkiin
Puistola oli radan itäpuolinen alue, mutta sen asema oli radan länsipuolella. Aseman luona oli vanhastaan joitain taloja, Puistolan aseman ja Airamin uuden tehtaan välille rakennettiin 1950-luvulla runsaasti uusia omakotitaloja. Alue oli kuulunut Tikkurilan kylään, ja nyt se oli nimeltään Ala-Tikkurila, tosin Puistolan aseman lähellä lienee puhuttu Puistolasta radan länsipuolellakin.
Kun sikala oli muuttanut pois, Ala-Tikkurilan eteläpuolelle alettiin suunnitella uutta lähiötä. Suunnitelmissa oli rakentaa uusi kerrostalolähiö ja samalla Puistolan uusi keskusta, nyt siis Puistolaan laskettiin radan länsipuolinenkin alue. Puistolan asema siirrettiin nykyisen Arttolantien luota etelämmäs nykyiselle paikalleen vuonna 1978 ja samaan aikaan rakennettiin kokonaan uusi alue aseman ja radan länsipuolelle.
Alueen kaduille annettiin nimiä vanhasta kaupunkisanastosta – katujen joukossa olivat Palovartijantie, Kämnerintie (kämnerinoikeuksissa oli käsitelty riita-asioita kaupungeissa) ja Tapulikaupungintie (tapulikaupungeilla oli 1700-luvulla oikeus käydä ulkomaankauppaa). Tapulikaupungintie oli ja on uuden lähiön tärkein sisääntuloväylä ja reunustaa aluetta pohjoisesta ja idästä. Uusi kaupunginosa oli selvästi erilainen kuin radan toisen puolen Puistola, ja toisaalta ihmiset eivät oikein tienneet, mitä ’tapulikaupunki’ tarkoitti. Niinpä ihmiset alkoivat kutsua omaa aluettaan kadun mukaan Tapulikaupungiksi, ja ennen pitkää kansan antama nimi virallistettiin. Se on Tapulikaupunki.
Uusi lähiö rakennettiin pääosin 1970-luvulla tiiviiksi, kävelykatujen halkomaksi alueeksi, jossa parkkipaikat ovat omilla kentillään ja talojen pihat varattu kokonaan ihmisille ja istutuksille. Puistojakin alueelle tuli ja aikanaan myös urheilupuisto Tapulikaupungin ja Tapanilan väliin. Vanha sikalan rakennus oli paikallaan vielä 1970-luvulla, ja sen viereistä kumparetta alettiin kutsua pian Sikalan metsäksi. Alue sai viralliseksi niemekseen ’Tapulikaupungin metsä’, mutta kun kukaan ei sitä nimeä käyttänyt, paikan uudeksi viralliseksi nimeksi tuli Sikalan mäki. Itse sikalan paikalla on nyt päiväkoti Minttu.
Tapulikaupunki rakennettiin nopeasti melko valmiiksi, mutta sitä on rakennettu lisää aina tähän päivään asti. Aseman viereen on noussut korkeampia taloja ja kauemmas siitä matalampia, ja asutus on levinnyt länteen aina Suutarilan teollisuusalueeseen asti. Eteläsuunnassa taas Tapulikaupungin ja Tapanilankaaren pohjoispuolisen Tapanilan väliin jää enää kapeahko puistokaistale – osa-aluejaossa sekin alue on Tapulikaupunkia. Tapanilankaaren pohjoispuolinen alue on Maatullinpuistoon asti Tapanilan kaupunginosaa mutta Tapulikaupungin osa-aluetta ja peruspiiriä.
Tapulikaupungintien pohjoispuolella vanha asemarakennus jäi tyhjilleen ja purettiin lopulta vuonna 2001. Muuten rakentaminen alueella jatkui ja se alkoi 1980-luvulla olla varsin täyteen rakennettu pientaloalue. Kehä III jakoi alueen kahtia 1970-luvulla, ja Kehän eteläpuolinen alue lakkasi olemasta Ala-Tikkurilaa. Alueen länsipuolesta tuli kansan suussa Suutarilaa ja itäpuoli liittyi ensin Puistolaan ja sitten Tapulikaupunkiin. Virallisesti sekä Kehä III:n eteläpuolinen alue että teollisuusalueen ja radan välinen alue ovat Suutarilan kaupunginosaa ja Tapulikaupungin osa-aluetta mutta Puistolan peruspiiriä.
Ala-Tikkurilalla tarkoitetaan nykyään vain Kehä III:n takaista aluetta, ja virallisesti sekin on Tapulikaupunkia. Siellä ei aiemmin ollut montakaan taloa, mutta vuosituhannen vaihteen molemmin puolin sekin rakennettiin melko täyteen. Asuntojen lisäksi sinne tuli liikeyrityksiä ja huoltoasema. Ala-Tikkurilan Shell on peräti historiallinen huoltoasema; sinne unohtui vuonna 2001 Suomen hiihtomaajoukkueen lääkelaukku ja laukun sisällöstä puhkesi suuri maailmanmestaruushiihtojen dopingskandaali. Vuosina 2005–2006 oli puhetta Ala-Tikkurilan liittämisestä Vantaaseen, onhan Vantaan keskusta heti joen toisella puolen, mutta asukkaat halusivat pysyä helsinkiläisinä.
Kuin kaksi kaupunginosaa
Nykyään Suutarila on kuta kuinkin täyteen rakennettu, ikään kuin valmis kaupunginosa. Alue ei ole kovin yhtenäinen, ja asukkaiden kielenkäytön perusteella siellä voi virallisten kolmen sijasta nähdä viisikin eri aluetta. Läntisimpänä on tällöin Siltis eli Siltamäki ja sen vieressä Töyrynymmi eli Töyris. Töyrynummesta länteen on Tapulikaupunki eli Tapuli ja Siltamäen koillispuolella, molemmin puolin teollisuusaluetta on Suutarila eli Sutku ja Kehän takana taas on Ala-Tikkurila. Alueen voi myös nähdä kahtena alueena, Siltamäki-Suutarilana ja Tapulikaupunkina. Molemmat muodostavat aika luontevan kokonaisuuden, toinen suuntautuu Tapaninvainioon ja Tuusulantiehen, toinen taas Puistolaan ja rautatiehen. Molemmissa on kerrostalolähiön ympärillä pienkerrostaloalueita, rivitaloja ja omakotitaloja, molemmissa on puistoja ja liikuntapuisto, molemmilla on omat koulunsa ja muut palvelunsa. Taloja on monenlaisia pitkältä ajalta, 1800-luvun lopulta 2000-luvun alkuvuosikymmenille. Joukossa on vanhoja maatilojen päärakennuksia ja talousrakennuksia, rintamamiestaloja, 1970-luvun betonielementtitaloja ja 1980-luvun punatiilitaloja ja kaikkea muuta koko pitkältä ajalta.
Suutarilan kotikaupunkipolut(Linkki johtaa ulkoiseen palveluun)
Lähteitä
Brobacka. Sivustolla Norr om Stan rf (Linkki johtaa ulkoiseen palveluun)
Helsingin kadunnimet. Toinen korjattu paino. Helsingin Kaupungin julkaisuja 24, Helsinki 1981.
Litzén, Aulikki & Vuori, Jukka: Helsingin maalaiskunnan historia 1865–1945. Kunnallishallinnon uudistuksesta suureen alueliitokseen. Vantaan kaupungin juuret. Vantaan kaupunki, Vantaa 1997.
Matapupu-alueen kansalaishistoria(Linkki johtaa ulkoiseen palveluun)
Salovaara, Hannu: Puutarhatiet osa 4: Yksi puutarhoista jäljellä. Sivustossa Tarinoita Tapaninvainiosta(Linkki johtaa ulkoiseen palveluun).
