Kuninkaankartano ja latokartano
Vanhankaupunginlahden pohjukassa, Vantaanjoesta itään oli aikoinaan Viikin kylä, Vik by. Miten kauan se lienee siellä ollut, ei voi tietää, mutta vuonna 1417 se ainakin mainittiin eräässä asiakirjassa. Seuraavalla vuosisadalla se jakautui Itä-Viikin tai oikeammin Östra Vikenin kyläksi Säynäslahden pohjukassa ja Länsi-Viikin tai Västra Vikenin kyläksi Vantaanjoen suun itäpuolella. Kylässä oli muutamalla torpalla, niityllä ja muulla paikalla suomenkieliseltä kuulostava nimi, joiden alkuperää voi vain arvailla. Paikalla on saattanut olla kylä jo ruotsalaisten saapuessa Vantaanjoen suulle joskus 1100-luvulla, mutta nimet voivat myös johtua paikalle myöhemmin tulleista asukkaista. Joka tapauksessa joen suu oli tärkeä satama ja kauppapaikka, ja Vikin talonpojat purjehtivat Tallinnaan saakka.
Kun Kustaa Vaasa perusti Helsingin kaupungin Vantaanjoen suulle, hän perusti sen viereen myös kuninkaankartanon. Kuninkaankartano oli siis kruunun omistama maatila ja linnoituksen tapainen, josta käsin hallinnoitiin lähiseutuja. Tämän kartanon tarkoituksena oli myös estää talonpoikien kauppapurjehdus. Kaupankäynti oli kaupunkiporvarien erikoisoikeus, ja nyt oli joen suun tuntumassa uusi kaupunki, Helsinki.
Kuninkaankartanon perustaminen merkitsi myös sitä, että kruunu otti Itä- ja Länsi-Viikin kylien maat haltuunsa ja hääti asukkaat pois. Osa sai uuden asuinpaikan Malmilta, muut muualta. Kuninkaankartano rakennettiin Vantaanjoen suulla olevaan saareen, nykyiseltä nimeltään Kuninkaankartanonsaareen. Jonkin matkaa idemmäs, nykyisen Säynäslahden pohjukkaan, rakennettiin kuninkaankartanon talousrakennuksia ja väentupia, ja vuonna 1555 siihen perustettiin oma kartanokeskuksensa, ruotsiksi Viks ladugård tai Viks kungliga ladugård, siis Viikin latokartano tai kuninkaallinen latokartano. Siinä sen päärakennus on edelleen, Viikinkaaren ja Viikintien välissä.
Sana ’ladugård’ ei tarkoita latoa eikä etenkään heinälatoa. Sen sijaan se tarkoittaa nykyruotsissa kaikenlaisia maatilan talousrakennuksia (heinälatoa tarkoittaa sana ’ängslada’ tai ’lada’). Menneinä vuosisatoina ’ladugård’ tarkoitti ensinnäkin pihaa, jonka ympärillä oli talousrakennuksia, tai sitten linnan tai kartanon alaista sivutilaa tai vuokratilaa, lampuotitilaa (torppa oli vuokralla oleva tilan osa, lampuoti vuokrasi kokonaista maatilaa). Viikin latokartano eli karjatalo oli siis Helsingin kuninkaankartanon sivutila, joka vastasi maanviljelyksestä ja karjataloudesta ja siten kartanon väen ja ohikulkevan sotaväen muonituksesta.
Viikin latokartanossa oli voudin asunto ja työväen asuinrakennuksia sekä toki talousrakennuksia, navettoja, talleja, latoja ja torppia. Se oli kukoistava maatila, josta on oma artikkelinsa Maataloutta ja päivätöitä Helsingin kuninkaankartanossa(Linkki johtaa ulkoiseen palveluun) .
Latokartano, vuokratila ja virkatalo
Vuonna 1571 Ruotsi ja Venäjä olivat taas sodassa ja venäläiset joukot tuhosivat Vantaanjoen itäpuolisia alueita, myös latokartanon. Kuninkaankartanojärjestelmää oli jo alettu vähitellen purkaa, joten läänin hallinto muutti pian Espoon kuninkaankartanoon ja kuninkaankartanon jäljellä olevista rakennuksista osa siirretiin Porvoon kartanoon, osa taas Viikkiin. Koskien äärelle jäi lopulta jäljelle mylly, ja pian sen viereen rakennettiin toinenkin. Viikin latokartano rakennettiin uudestaan, koska tarvittiin edelleen sotaväen muonittamiseen ja majoittamiseen. Ajoittain siellä asui peräti Porvoon läänin vouti, mutta 1600-luvun alussa kartano jäi vähemmälle hoidolle ja rapistui.
Vuonna 1629 Viikin kartano lahjoitettiin Gerd von Schützille eli Skyttelle, Munkkiniemen herralle. Lahjoitus peruttiin kuitenkin vuonna 1655 ja talo määrättiin Uudenmaan ja Hämeen läänin maaherran virkataloksi. Maaherra asui ja hoiti virkaansa Helsingissä, mutta virkatalon tuotot olivat hänen pääasiallinen palkkansa. Helsingin kaupunki oli juuri siirretty kauemmas kartanosta, Vironniemeen Töölön kylään. Vuonna 1777 maaherranistuin siirtyi Hämeenlinnaan ja Viikin kartanosta tuli sotilasvirkatalo, siis upseerien virkatalo. Kartanossa asui ensin paroni, kenraaliluutnantti Anders Henrik Ramsay ja vuosina 1794–1808 kreivi, sotamarsalkka Wilhelm Mauritz Klingspor. Jälkimmäinen toimi Suomessa olevien joukkojen ylipäällikkönä ja hankki itselleen hyvin kyseenalaisen maineen Suomen sodassa vuosina 1808–1809, mutta Viikissä hän laajensi talousrakennuksia ja teki päärakennuksesta entistä hienomman. Se tosin paloi vuonna 1830.
Vuonna 1809 Suomesta tuli osa Venäjän valtakuntaa, ja samaan aikaan Viikin kartanoa alettiin vuokrata yksityishenkilöille. Vuokraajina oli ensin varsin tavallisia säätyläisiä, mutta vuonna 1833 tilan vuokrasi kreivi, kenraaliluutnantti ja maaherra Gustaf Mauritz Armfelt. Viikin vuokraamisen lisäksi Armfelt omisti muita kartanoita ja asui Halikon Joensuun kartanossa.
Armfeltin jälkeen tila päätyi Waseniusten kauppiassuvun hallintaan. Helsinkiläinen Otto Wasenius alkoi vuokrata Viikin peltoja vuonna 1820 ja vuonna 1845 Viikin kartano päätyi kokonaan Waseniuksen suvun haltuun. G. O. Wasenius ja hänen poikansa Georg Otto eivät itse asuneet Viikissä, vaan talvet he elivät Helsingissä ja kesät Vanhassakaupungissa, Annalan huvilassaan. Sen sijaan Georg Otto Waseniuksen leski Thekla asui tilalla ainakin vuoteen 1917 asti.
Vantaanjoen ja Latokartanon välimailla
Vanhankaupunginkosken rantamille syntyi myllyjä ja tehtaita ja niin myös työläisten asuntoja. Vanhankaupunginkosken itäpuolelle, Viikin kylän puolelle syntyi 1700-luvulta alkaen runsaasti asutusta, kylämäinen yhdyskunta kosken kupeeseen ja maantien varteen. Pornaistenniemessä oli 1500- ja 1600-lukujen vaihteessa telakka. Maantien varressa oli taloja tasaisen epätasaisesti kosken itäpuolen yhdyskunnasta Viikin kartanon luokse ja sen ohi aina Malmille asti.
Vuonna 1928 suurin osa Vanhankaupunginkosken itärannan vanhoista taloista purettiin ja tilalle rakennettiin Imatran Voiman muuntoasema ja siihen kuuluvat voimajohdot. Joitain taloja jäi toki jäljelle, ja siellä ne ovat edelleen. Toisen maailmansodan jälkeen rakennettiin kosken viereen kerrostaloja ja vesilaitoksen laboratoriorakennus. Vähän matkan päähän maantien tai siis nykyisen Viikintien toiselle puolen syntyi pieni omakotialue, joka sai nimekseen Viikinmäki. Tien eteläpuolelle, laboratoriorakennuksesta itään, syntyi teollisuusalue, joka jatkuu edelleen aina Viikinlahden entisen pohjukan kieppeille.
Lahdenväylän pohjoispuolella oli korkeita kalliota ja niiden välissä syviä laaksoja. Alueella oli 1960-luvun alkuvuosista 2000-luvulle asti ampumarata. Vuonna 1994 kaupungin muut jätevedenpuhdistamot lakkautettiin ja tänne rakennettiin uusi Viikin jätevedenpuhdistamo, jonne valuvat edelleen kaikkien helsinkiläisten jätevedet – tuloksena on muun muassa erinomaista kompostimultaa.
Vanhankaupunginkosken itäpuolelle alettiin 2000-luvulla rakentaa lisää, itse asiassa koko alue sai uuden nimen ja kokonaan uuden ilmeen. Vantaanjoen ja nyt entisen Viikinmäen väliin rakennettiin vuodesta 2005 alkaen kaksi korkeiden kerrostalojen korttelikokonaisuutta ja 2010-luvulla pientalokortteli niiden pohjoispuolelle ja alue sai nimekseen Viikinranta. Lahdentien pohjoispuolelle ryhdyttiin 2010-luvulta lähtien rakentamaan uutta kaupunginosaa. Se tuli ikään kuin Pihlajiston uudemman osan jatkeeksi korkeille kallioille ja syvien laaksojen rinteille. Alue sai nimekseen Viikinmäki, ja vanha Viikinmäki on nyt osa Viikinrantaa.
Katuja, maantietä, rautatie ja raitiotie
Maantie kulki Kuninkaankartanonsaaren yli ja lähellä Säynäslahden rantaa kohti Viikin kartanoa. Sen ohitettuaan tie jatkui melko suoraan koilliseen siihen, mihin tuli 1800-luvun lopulla Malmin hautausmaa. Siitä tie haarautui pohjoiseen Malmille, Hämeeseen ja koilliseen kohti Porvoota ja Viipuria. Vanhankapungin ja maantien pohjoispuolelle alettiin 1960-luvulla rakentaa uutta väylää, vuonna 1969 valmistui moottoritie Viikkiin ja vuonna 1973 Järvenpäähän. Viikistä Malmille rakennettiin Pihlajamäentie, kun vanha tielinja oli jäänyt moottoritien alle. Viikin alue sai näin varsin järeän pohjoisrajan moneksi vuosikymmeneksi.
Helsingille rakennettiin uutta öljysatamaa 1930-luvulla. Paloturvallisuuden takia se sijoitettiin kauemmaksi kaupungista, Herttoniemeen. Satama otettiin käyttöön vuonna 1939 ja sinne vedettiin myös junarata. Rata lähti Oulunkylästä ja jatkui nykyisen Pihlajiston kallioiden välistä Viikkiin ja siitä kartanon ja koetilan välistä, peltojen halki kohti Herttoniemeä.
Rautatie Herttoniemen satamaan jäi tarpeettomaksi 1990-luvulla, kun Vuosaaren satama avattiin ja muut rahtisatamat lakkautettiin. Rautatie purettiinkin koko matkaltaan. Oulunkylän ja Viikin välinen osuus kunnostettiin tieksi ja vuodesta 2003 lähtien sitä pitkin kulki uusi bussilinja, joka nimettiin ensin Jokeri-linjaksi ja sitten bussiksi 550. Uuden poikittaislinjan suosio oli yllättävän suuri, ja ennen pitkää tavalliset bussit korvattiin nivelbusseilla. Kun nivelbussienkaan kapasiteetti ei riittänyt, päätettiin rakentaa pikaraitiotielinja. Uusi raitiovaunulinja 15 eli Raide-Jokeri aloitti kulkunsa Espoon Keilaniemen ja Itäkeskuksen välillä lokakuussa vuonna 2023. Se kulkee Oulunkylästä Viikin läpi Herttoniemeen vanhaa satamaradan reittiä, ensin kallioiden välistä ja sitten vanhan ratapenkereen päällä.
Säynäslahti ja sen saaret
Säynäslahti tai aikaisemmin Latokartanonlahti ulottui alkuaan hyvin lähelle Viikin latokartanon päärakennusta, mutta ajan mittaan maa on noussut ja matala merenlahti on kasvanut umpeen. Lisäksi lahtea on täytetty 1960-luvulla. Nykyään soinen kaislikko ulottuu 800 metrin päähän kartanosta ja aikoinaan vapaana lainehtineesta merenlahdessa on jäljellä muutama lammikko Kuusiluodon, Lammassaaren ja mantereen välissä. Lammassaareen ja Kuusiluotoon matkattiin ennen veneillä, mutta nyttemmin on kaislikkojen halki vedetty lankkupolku, joita pitkin saariin voi kävellä kuivin jaloin. Lahti on pikkuhiljaa muuttumassa niemeksi.
Vertailemalla karttoja näet rantaviivan muutokset:
Vuonna 1959 valtion omistamat vesialueet suojeltiin asetuksella ja vuonna 1962 kaupunginkin omistamat alueet suojeltiin. Vanhankaupunginlahden luonnonsuojelualue käsittää nyt koko Vanhankaupunginselän pohjoisosan, Säynäslahden ja myös Saunalahden Herttoniemen ja Kivinokan välissä. Alueelle on rakennettu polkuja ja pitkospuita ja sen laidoille on rakennettu lintutorneja ja myös piilokoju, joista kaupunkilaiset voivat ihailla laajan kaislikkoalueen lintuja ja muuta elämää.
Lammassaari kuului Viikin virkatalon tiluksiin. Vuonna 1905 helsinkiläinen Raittiusyhdistys Koitto vuokrasi Lammassaaren ja perusti sinne kesäsiirtolan. Yhdistys rakensi ensin yhden rakennuksen, Lepolan, eräänlaiseksi työläisnaisten täysihoitolaksi tai ”väsyneiden naisten kodiksi”, ja pian myös päärakennuksen, Pohjolan Pirtin. Kun Viikin tilukset siirtyivät Helsingin kaupungin omistukseen, Lammassaaren vuokrasuhde jatkui ennallaan. Kaupunki kuitenkin vuokrasi 1920-luvulla osan saarta eräälle kalastajalle. Koitto ry vuokraa edelleen saarta ja omistaa saaren isommat rakennukset. Kesäsiirtola oli aluksi telttakylä, mutta vuonna 1913 alettiin rakentaa pahvisia mökkejä, jotka purettiin talveksi. Ympärivuotisia mökkejä alettiin rakentaa 1940-luvulla, ja osa mökeistä on edelleen jäljellä tuolta ajalta. Kaikkiaan mökkejä on yli sata. Lepolan ja Pohjolan Pirtin tiloja vuokrataan juhliin ja myös majoitukseen. Muuten Lammassaari on yleistä virkistysaluetta.
Läheiseen Kuusiluotoon asettui 1880-luvulla kapteeni Reenholm ja hänen jälkeensä kalastaja Karlsson perheineen. Raittiusyhdistys Pyrintö järjesti saaressa kesäjuhlia 1890-luvulla ja vuosina 1903–1905 Hermannin nuorisoseura toimi saarella. Vanhankapungin nuorisoseura toimi saaren koillisosassa vuosina 1903–1918 ja heidän puheenjohtajansa rakennutti sinne tanssilavankin. Suomen Posteljooniyhdistys perusti saarelle kesäsiirtolan vuonna 1908. Vuodesta 1919 lähtien postimiesten rakennus oli Suomen Luterilaisen Evankeliumiyhdistyksen käytössä. Yhdistys rakensi huvilan viereen rakennuksen, jota käytettiin sekä kirkkona tai kappelina että ruokalana. Yhdistys järjesti saarella nuorten kesäleirejä, kunnes luopui Kuusiluodosta vuonna 1973. Seuraavina vuosina ja saarella majaili lähinnä asunnottomia alkoholisteja eli pultsareita, mutta 1980-luvulla saaren vuokrasi Veikko Hursti, joka järjesti alkoholisteille kesäleirejä. Vuonna 1990 saaren huvila vuokrattiin Vanhankaupungin kulttuuriekologiselle klubille, joka pitää siellä kesäisin lampaita. Saari on yleistä virkistysaluetta ja lampaat pitävät yllä perinnemaisemaa.
Koetila ja maataloustieteitä
Vuonna 1921 Waseniusten vuokrasuhde Viikkiin päättyi. Thekla Waseniuksen jälkeen tilaa vuokrasi Helsingin kaupunki, ja se omisti alueesta myös osan nimeltä Viikinmäki, Viksberg. Vuonna 1931 valtio luovutti maansa Helsingin yliopiston hallintaan maatalous-metsätieteelliselle tiedekunnalle. Rakennukset ja pellot olivat kuitenkin päässeet huonoon kuntoon, joten paikalle perustettiin vankisiirtola, joka sitten kunnosti paikat vuoteen 1946 mennessä. Maatilaa hoidettiin vankityövoimalla vuoteen 1950 asti.
Viikin kartanoa oli kutsuttu milloin kartanoksi, milloin latokartanoksi (ladugård), milloin sotilasvirkataloksi (militärboställe). Kartanon päärakennuksen pohjoispuolella olivat muut rakennukset, siis väentuvat, navetat, aitat, ladot ja muut, kaikkiaan kartanossa oli 30 erilaista rakennusta. Näistä suurin osa purettiin eri aikoina eri syistä ja navetan tuhosi tulipalo. Jäljelle jäi kartanon päärakennus, muutama muu asuinrakennus ja aitta päärakennuksen pihan ympärillä sekä talli ja maitohuone aivan pihapiirin vieressä. Ne kunnostettiin 1930-luvun alussa.
Kartanon päärakennus sai siis nykyisen ulkoasunsa vuonna 1932. Se oli kauan tilanhoitajan asuntona ja vuonna 1943 kartanoon tehtiin toinenkin asunto. Kartanossa asui sitten tilanhoitajia, professoreita, puutarhureita ja muita yliopiston työntekijöitä. Kun Viikkiin alettiin suunnitella uutta kampusta ja kaupunginosaa, paikalla toimi asioita suunnitteleva tiedepuistotoimisto. Vuosisadan lopulla, vuonna 1999, Viikin kartanosta tehtiin ravintola, jossa on myös kokoustiloja. Kartanon muissa rakennuksissa on varastotiloja ja sepän paja.
Vanhoja talousrakennuksia ei siis juuri säästetty, vaan päärakennuksen kaakkoispuolen metsäsaarekkeeseen rakennettiin vuosina 1936–1958 uusi koetila, oikeammin opetus- ja tutkimustila. Sen ytimessä oli suuri, 88 lehmän tiilinen navetta, jonka lisäksi rakennettiin talli, sikala ja kanala. Latokartanoon rakennettiin myös hissilatoja, eli heinälatoja, joihin heinät hissattiin mies- tai konevoimin korkealla olevasta oviaukosta ylhäällä olevan orren ja köysien avulla. Ja toki maatila tarvitsi traktori- auto- ja konehalleja, puutyöverstaan, pajan ja myös 17 asuintaloa työntekijöille. Korkea laboratoriorakennus toimi sodan aikana sairaalana. Vuodesta 1946 lähtien tilat saatiin Helsingin yliopiston maatalous-metsätieteellisen tiedekunnan käyttöön.
Paikalle rakennettiin myös maatalousmuseo, jota varten rakennettiin oma, hieman navettaa muistuttava rakennuksensa. Museo jouduttiin kuitenkin sulkemaan ja sen kokoelmat siirtämään muualle vuonna 2016, kun rakennukseen oli ilmestynyt homevaurioita. Kasvihuone valmistui vuonna 1958. Runsaat kymmenen vuotta myöhemmin eli vuonna 1969 perustettiin Hakalanniemeen, latokartanon ja koetilan eteläpuolelle, arboretum eli puulajipuisto. Sinne on koottu paljon erilaisia puulajeja eri puolilta maailmaa tutkimuksen ja opetuksen tarpeisiin ja toki myös kaupunkilaisten iloksi.
Koetilan lisäksi Viikkiin rakennettiin maataloustieteiden laitoksia ja muita maatalouden opetuksen ja tutkimuksen tarvitsemia tiloja. Ne rakennettiin vuodesta 1962 vuoteen 1971 kartanon pohjoispuolelle, ja uusi Lahdentie tuli aivan niiden taitse. Koetilasta pohjoiseen rakennettiin mäelle ylioppilaiden asuntoloita, Latokartanon ylioppilaskylä. Ensimmäiset opiskelija-asunnot valmistuivat vuonna 1953 ja niitä rakennettiin lisää vuoteen 1974 asti. Kun Viikkiä alettiin rakentaa uudelleen 1990-luvulla, rakennettiin myös ylioppilaskylään lisää opiskelija-asuntoja.
Kartanon ympärillä on toki aina ollut peltoja, niittyjä ja laitumia. Hyvin kauan peltoja oli vain nykyisen kampuksen kieppeillä ja koetilan eteläpuolisilla rinteillä, muualla oli niittyjä ja laitumia. Peltoja alettiin raivata märemmille alueille, lähemmän Säynäslahtea, 1900-luvun alusta lähtien. Uusia peltoja raivattiin aina 1950-luvulle asti, jolloin rakennettiin yli kilometrin mittainen pato suojaamaan laitimmaista uutta peltoa. Tämä uusi pelto onkin hieman merenpinnan alapuolella – voisikohan tätä kutsua peräti Suomen ainoaksi polderiksi?
Uusi kampus ja kaupunginosa
Yliopisto alkoi siis 1980-luvun lopulta alkaen suunnitella Viikkiin laajempaa kampusaluetta, ja suunnitelmat toteutettiin 1990-luvulta alkaen. Viikkiin muuttivat maatalous-metsätieteellisen tiedekunnan metsätieteet, farmasian tiedekunta ja uusi biotieteiden tiedekunta. Lisäksi eläinlääketieteellinen korkeakoulu liitettiin uutena tiedekuntana Helsingin yliopistoon ja sekin sai uudet tilat Viikistä. Kaikkiaan Viikkiin kehkeytyi melkoinen kampusalue, yli 6 000 opiskelijan kampus. Viikkiin asettuivat myös Suomen ympäristökeskus, Luonnonvarakeskus ja Ruokavirasto, ja lisäksi alueelle houkuteltiin biotieteellisten alojen yritystoimintaa. Tuloksena ei ole vain Viikin kampus, vaan peräti Viikin tiedepuisto ja tiedepuiston kampus.
Kaikki suunnitelmat eivät toki toteutuneet, eivät ainakaan sellaisinaan. Yrityspuistoja ei valmistunut niin monta kuin aikomus oli, yrityksiä ei tullut ihan niin monta tullut kuin oli kaavailtu, ja trooppinen puutarha jouduttiin sulkemaan kannattamattomana. Yrityksiä tuli kuitenkin ihan hyvin ja trooppiseen puutarhaan löysi tiensä pienpanimo, joka pystytti paikalle panimon, baarin ja muuta mukavaa trooppisten kasvien keskelle.
Viikkiin ilmestyi myös hieno taideteos, Villu Jaanisoon vanhoista autonrenkaista kokoama valtava, viisi metriä korkea, istuva gorilla(Linkki johtaa ulkoiseen palveluun) . Vuonna 2009 se ilmestyi infokeskus Koronan viereen, mutta yhdeksän vuotta myöhemmin joku ääliö poltti sen. Infokeskus Korona on vuonna 1999 valmistunut, kampuksen siniseksi sydämeksi aiottu rakennus, jossa ovat muun muassa Helsingin yliopiston Viikin kampuskirjasto ja Helsingin kaupunginkirjaston Viikin kirjaston toimipistekirjastot sekä muita tiloja. Sana ’korona’ tulee latinan sanasta ’corona’, joka tarkoitti alkuaan kukkaköynnöstä tai seppeltä mutta alkoi sitten tarkoittaa ennen kaikkea kruunua. Sittemmin koronalla on tarkoitettu muitakin asioita, muiden muassa auringon kaasukehää ja erästä pallomaista virusta. Vuonna 2020 koronavirus aiheutti maailmanlaajuisen tautiepidemian, joka rajoitti rajusti myös viikkiläisten elämää. Viruksesta riippumatta infokeskuksen nimi säilyi ryhdikkäästi ennallaan ja on edelleen Korona.
Yliopiston kampuksen ja tiedepuiston lisäksi Viikkiin rakennettiin laaja kaupunginosa. Se tuli kampuksen ja tiedepuiston viereen ja sai nimekseen Latokartano. Jo ennen Latokartanon aluetta rakennettiin Tiedepuiston alueelle Viikintien varteen puukerrostalojen pilottikortteli vuonna 1997. Puusta ei tosiaan ollut ennen rakennettu juuri kaksikerroksista isompia kerrostaloja. Nyt niitä ryhdyttiin rakentamaan, ja Viikissä tutkittiin ensin, miten sellaisia olisi parasta rakentaa. Rakentamiseen liittyi siis laaja tutkimusohjelma.
Pian puukerrostalojen valmistuttua ryhdyttiin ekologiseen rakentamiseen laajemmassa mittakaavassa. Alue sai nimekseen Eko-Viikki ja se sijaitsee Viikin asuntoalueen eteläosassa. Eko-Viikissä kokeiltiin erilaisia uusia ratkaisuja, kuten aurinkoenergiaa monin eri tavoin, maalämpöä ja rakennusmateriaaleja kivestä aina saveen ja olkipaaleihin, mutta myös aiemmin hylättyjä vanhoja hyviä ratkaisuja, kuten painovoimaista ilmanvaihtoa. Kortteleiden sisään työntyvät puistomaiset vihersormet, joilla on asukkaiden viljelypalstoja, ja aluetta reunustaa etelässä tuulensuojan muodostava puu- ja pensasvyöhyke.
Eko-Viikin pohjoispuolelle rakennettiin vähemmän kokeilevia taloja, mutta toki ekologisia periaatteita noudattaen. Viikinoja ja sitä ympäröivä puistoalue kulkevat koko alueen läpi ja Lahden moottoritietä sekä Kehä II:ta vastassa ovat kerrostalot melusuojana. Rakentaminen jatkui 1990-luvulta 2010-luvulle, ja tuloksena on lähemmäs kymmenen tuhannen asukkaan samaan aikaan moderni ja viihtyisä, korkeita ja matalia taloja yhdistävä, väljähkösti rakennettu urbaani kaupunkialue.
Urbaani keskus, luonnonsuojelualue ja maatila samalla paikalla
Viikki on oikeastaan aika erikoinen paikka. Suuri luonnonsuojelualue kattaa valtavan kaislikkolahden ja sen rantojen metsät, mutta vieressä nousee moderni kerrostaloalue ja toinenkin. Suuren tiedepuiston ja huipputeknologian yrityskeskittymän vieressä taas on maatila peltoineen ja lehmineen. Viikissä on suuria vastakohtia, joku voisi ehkä nähdä jopa ristiriitaa vanhan ja uuden välillä. Mutta ei siinä mitään ristiriitaa ole, erilaiset aikakerrostumat ja jälkimodernin yhteiskunnan moninaisuus vain kiteytyvät tällä alueella tällä tavalla. Viikki on Helsingin kaupunkialueen keskellä, ja täällä metropolin keskellä on jokavuotinen tapahtuma, kun lehmät pääsevät keväällä ensi kerran ulos laitumelle. Joka kevät saapuu satoja kaupunkilaisia katsomaan, kun lehmillä on hauskaa.
Lähteitä
Knapas, Rainer: Rakennettu ja rakentamaton yliopisto. Teoksessa Matti Klinge, Rainer Knapas, Anto Leikoja ja John Strömberg: Helsingin yliop9isto 1917–1990. Kustannusosakeyhtiö Otava, Helsinki 1990.
Koitto ry(Linkki johtaa ulkoiseen palveluun)
Kuokkanen-Suomi, Liisa: Viikki, rakennetun ympäristön suojelu: alueen historiaa ja sen rakennuskanta. Helsingin kaupunkisuunnitteluviraston kaavoitusosaston selvityksiä 1994:18. Helsinki 1994.
Kuusiluoto(Linkki johtaa ulkoiseen palveluun)
CoolHead Brew, Viikin Gardenia.(Linkki johtaa ulkoiseen palveluun)
