Saneerauksen alkuvaihe 1933–1945
Saneerausinto kohdistui jo 1930-luvun alkupuolella Kallion alueeseen. Helsingin rakennustarkastaja, arkkitehti Harald Andersin esitti Arkkitehti-lehdessä vuonna 1933 ajatuksen Kallion, ”laiminlyödyn kaupunginosan”, umpikorttelit sallineen asemakaavan saneeraamisesta. Andersinin saneerausehdotus käsitti kaksi vaihtoehtoista ehdotusta Hämeentien varren korttelien uudelleenjärjestelyksi. Molemmissa uudet rakennukset avattiin Hämeentien vastaisesti, ei umpinaisesti katua reunustaen. Avoimen rakentamisen yhteydessä voitaisiin saada yhtenäinen ja aurinkoinen piha, huoneistotyypit läpitalon mallisiksi sekä näköala ”saari- ja luotorikkaalle Kruunuvuorenselälle”.
Samaan aikaan myös kaupungin asemakaavaosastolla valmisteltiin Kallion kaupunginosan asemakaavan ”tervehdyttämistä”, jossa päävastuussa oli arkkitehti Berndt Aminoff. Taustalla oli huoli etenkin Linjojen alueen tulevaisuudesta, koska se oli matalista puutaloista huolimatta erittäin tiheästi asuttu eikä tilanne olisi parantunut rakennusjärjestyksen sallimia suuria kerrostaloja rakentamalla. Kaupunki pystyikin edistämään asemakaavan saneerausta määräämällä tuolloin myymilleen tonteille aikaisempaa tiukemmat rakennusrajat ja muuttamalla rakentamiseen tarkoitettuja tontteja puistoiksi (esim. Alli Tryggin puisto ja Pengerpuisto). Pääosa tonteista oli kuitenkin yksityisomistuksessa, joten niille sai rakentaa voimassa olleen asemakaavan ja rakennusjärjestyksen mukaisesti.
Rakentaminen oli vilkasta ennen talvisotaa ja keskittyi sekä Linjoille että Torkkelinmäen reuna-alueille. Torkkelinmäellä rakennukset täydensivät aikaisemmin nousseita kivikortteleita, Linjoilla talot nousivat useimmiten korttelinsa ensimmäisinä kivitaloina matalan puutalokaupungin sekaan. Useimmissa kivitaloissa oli puutaloista poiketen muun muassa kaasuliesi, vesijohto, viemäri ja wc. Muutamissa taloissa oli ennen varsinaista sisäpihaa pieni kuilumainen etusisäpiha (ns. valopiha). Talot olivat pääasiassa rakennusmestarien rakennuttamia. Sota-aikana rakentaminen oli lähes pysähdyksissä ja monet kaavaillut hankkeet lykkääntyivät tai peruuntuivat.
Rakennusoikeuden kritiikkiä ja keskustasuunnitelmia 1946–1954
Sodan jälkeen Helsingin keskustan laajentuminen nousi tärkeään rooliin. Kallion tulevaisuus kytkettiin osaksi tätä kehitystä. Vuonna 1948 kaupunki järjesti keskustan asemakaavakilpailun, jonka keskeisin tulos oli luopuminen Töölönlahden täyttämisestä. Kilpailun jälkeen keskusalueen suunnitelman tekivät arkkitehdit Yrjö Lindegren ja Erik Kråkström, joiden ehdotuksessa (kuva) Eläintarhanlahden pohjoispuoli varattiin kulttuuri- ja julkisluontoisia rakennuksia varten. Niiden taustalla olleen Linjojen asuinalue oli uudistettu suunnittelemalla puutalojen tilalle uusia kerrostaloja joko nauhamaisesti tai pistetalomaisesti vanhojen kerrostalojen rinnalle. Suunnitelmaan kuului myös rata-alueen länsisivulle sijoittuva keskusväylä. Ehdotuksen suuntaviivojen perusteella toteutui kaupunginteatterin (1967), Kallion virastotalon (1968) ja Kuntatalon (1982) sijoittuminen sekä Toisen linjan tornitaloratkaisu.
Funktionalismin tavoitteiden edistämistä varten toteutettu Helsingin rakennusjärjestyksen uusiminen saatiin päätökseen, kun uusi rakennusjärjestys astui voimaan vuoden 1946 alussa. Rakennusoikeutta vähennettiin 1.–14. kaupunginosissa nyt ensimmäisen kerran tontin mukaan 6–33 %. Arkkitehti Berndt Aminoff arvosteli jo vuonna 1947 rakennusjärjestyksen edelleen sallimaa suurta rakennusoikeutta. Hänen mukaansa funktionalismin vastaisesti säädökset olisivat johtaneet samanlaiseen rakentamiseen kuin Etu-Töölössä eli korttelien rakentamiseen umpinaisiksi ilman pihasiipiä. Aminoff sai ajatuksilleen laajaa tukea muilta ajan kaupunkisuunnittelun auktoriteeteiltä.
Kritiikin takia kaupunginhallitus asetti rakennusjärjestyksen tarkistamiseksi komitean, joka ehdotti huomattavia supistuksia tonttien rakennusoikeuteen.Kaupunginhallitus ehdotti kaupunginvaltuustolle kuitenkin pienempiä supistuksia, koska sen mielestä yksityisten tontinomistajien oikeutta olisi kohtuuttomasta loukattu. Valtuusto päätti 1954, että rakennusoikeutta supistetaan 1.–14. kaupunginosissa tontin mukaan 20–30 %. Liiketonttien rakennusoikeus säilyi entisenä. Asiantuntijapiireissä supistusta pidettiin edelleen riittämättömänä.
Rakentaminen Kalliossa oli vähäistä sotien jälkeisen pula-ajan ja vuonna 1950 alkaneen rakennuskomitean työn ajaksi määrätyn rakennuskiellon takia. Useimmat rakennukset rakennettiin pommituksissa joko kokonaan tai osittain tuhoutuneiden puutalokiinteistöjen tonteille.
Saneeraussuunnitelmia ja rakentamista supistetulla rakennusoikeudella 1955–1960
Saneerauksen suunnittelua jatkettiin kiinteistöviraston asemakaavaosastolla. Uudella rakennusoikeudella laadittiin Kallion lounaisosan, ns. Etu-Kallion, saneerausehdotus (kuva), joka kattaa Siltasaarenkadun ja Alppikadun välisen Linjojen alueen korttelit. Suunnitelman on todennäköisesti laatinut alueen pääasiallisena asemakaavoittajana vuosina 1955–1980 toiminut arkkitehti Anneli Wallenius. Saneeraussuunnitelma ei ollut virallisesti vahvistettu kaava, joten suunnitelmaa toteutettiin sitä mukailevilla asemakaavamuutoksilla.
Suunnitelma vaikutti huomattavasti alueensa muuttumiseen, koska rakennustoiminta oli talouskasvun ansiosta erittäin vilkasta 1950-loppupuolella ja 1960-luvun vaihteessa. Rakentamisesta edistivät lisäksi valtion asuinrakentamista edistäneet aravalait ja vuokra-asuntotuotantoa edistäneet verohuojennuslait, joista jälkimmäiset aiheuttivat pienasuntojen suuren osuuden rakennustuotannossa. Suunnitelman ulkopuolisia saman ajan suuria hankkeita olivat Kallion virastotalo ja Ympyrätalo, jotka tosin toteutuivat hieman myöhemmin.
Helsingin kaupunginosat saivat viralliset nimensä vuonna 1959. Samassa yhteydessä Kallio tuli nykyrajojen mukaiseksi kaupunginosaksi, kun siihen liitettiin Siltasaaren alue Sörnäisistä. Linjat ja Torkkelinmäki tulivat omien osa-alueidensa nimeksi.
Saneerausta supistetulla rakennusoikeudella 1961–68
Kallion rakentaminen alkoi herättää voimakasta kritiikkiä 1960-luvun vaihteessa. Syynä oli sallittu rakennusoikeuden määrä, pienasuntovaltainen rakentaminen ja viheralueiden vähyys. Valtuusto hyväksyikin uuden rakennusoikeutta vähentäneen muutoksen 11.10.1961. Tonttien rakennusoikeutta vähennettiin mutta merkittävää oli myös se, että aiemmista rakennusoikeuspäätöksistä poiketen kulma- ja välitonteilla määrättiin samansuuruiset rakennusoikeudet. Pienasuntojen estämiseksi huoneistojen keskimääräiseksi pinta-alaksi määrättiin vähintään 50 m2. Liiketonttien rakennusoikeus laskettiin asuintalotonttien tasolle.
Uuden päätöksen mukaisesti arkkitehti Anneli Wallenius laati asemakaavaosastolla 10.–11. kaupunginosien asemakaavaehdotuksen, jossa tonttien rakennusoikeutta oli vähennetty, puistoalueiden määrää kasvatettu ja asuntojen pinta-alaksi määrätty vähintään 50 m2.
Ajanjakson rakentaminen painottui Linjojen alueelle ja perustui pääosin uuteen asemakaavaehdotukseen. Merkittävin rakennushanke oli Helsingin kaupunginteatteri, jonka alta purettiin kolme Eläintarhan huvilaa. Huomattava suunnittelukohde oli myös Kallion kansakoulu, jonka lisärakennussuunnitelmat muuttuivat vanhan rakennuksen korjaus- ja muutostöiksi. Rakentamiseen alkoivat aikaisempaa enemmän kytkeytyä pankit, vakuutusyhtiöt, liitot ja järjestöt, jotka rakensivat alueelle toimistotilaa ja asuinrakennuksiakin. Asuinrakennukset rakensivat edelleen pääsääntöisesti rakennusmestaritaustaiset yritykset.
Saneeraus jatkuu lisätyllä rakennusoikeudella 1969–1990
Helsingin väkiluku kasvoi vuoteen 1969 saakka. Kantakaupungin väkiluku pieneni kuitenkin vuosina 1950–75 lähes sadallatuhannella ihmisellä, kun vanhaa asuntokantaa purettiin liiketalojen tieltä ja asuntoja muutettiin konttoreiksi; puhuttiin piilokonttoristumisesta. Myös Kallion väkiluku ja asumistiheys laskivat, kun työläisperheet siirtyivät purettavista puutaloista lähiöiden suurempiin asuntoihin.
Uudet rakennusoikeuden muutokset tulivat käsiteltäväksi, kun kaupunkisuunnittelulautakunta oli todennut käytettyjen tehokkuuslukujen tuottavan kantakaupunkiin epäyhtenäisiä kortteleita ja hävittävän sille tyypilliset umpikorttelit. ”Sopusointuun pääseminen” säilytettäviksi tarkoitettujen rakennusten kanssa olisi vaikeaa. Lautakunnan mukaan korttelien sisäosiin tuli saada ”valoisuutta ja tilaa istutuksia sekä leikkiä ja oleskelua varten”. Tavoitteiden mukaisesti valtuusto päättikin 18.6.1969 korottaa rakennusoikeutta 1.–8. ja 10.–14. kaupunginosissa palauttaen myös kulmatonttien suuremman rakennusoikeuden.
Kaavoituksen sekä 1980-luvulla suoritetun piilokonttorijahdin avulla saatiin kantakaupungin asuma-alueiden konttoristuminen pysähtymään. Toisaalta kantakaupunkiin rakennettiin liike- ja hallintotiloja vuosien 1970–1985 välisenä aikana saman verran kuin Espooseen ja Vantaalle yhteensä. Tämä näkyi myös Kalliossa huomattavana toimistorakentamisena. Merkittävimpiä rakennushankkeita olivat Hakaniemen metroasema ja Siltasaarenkadun varren uudet virastotalot, Seurakuntien talo ja Kuntatalo. Rakentamiseen liittyi 1980-vaihteesta eteenpäin myös vanhojen asuinkäytössä olleiden kivikerrostalojen kunnostava saneeraus eli peruskorjaus valtion lainoituksen turvin.
Kallion saneeraus tuli päätökseen 1980-luvun puolivälissä, jolloin viimeisiä puutaloin tai pienin kivitaloin rakennettuja tontteja korvattiin uusilla kerrostaloilla. Kallion alueelle ei jäänyt jäljelle yhtäkään työväen asuinkäytössä ollutta puutaloa mutta muutamia muussa käytössä olleita puutaloja säilyi.
Lähteet ja kirjallisuus
Aminoff, Berndt. ”Helsingin terveyttämiskysymys”. Arkkitehti 8/1947: 109–110.
Andersin, Harald: ”Laiminlyöty kaupunginosa”. Arkkitehti 2/1933: 20–21.
Helander, Vilhelm ja Sundman, Mikael. Kenen Helsinki – raportti kantakaupungista 1970. Helsinki: WSOY 1970.
Kervanto Nevanlinna, Anja. ”Voimat jotka rakensivat Helsinkiä”. Teoksessa Helsingin historia vuodesta 1945 osa 4. Helsinki: Helsingin kaupunki ja Edita 2012.
Manninen, Antti. Puretut talot – 100 tarinaa Helsingistä. Helsinki: Helsingin Sanomat 2004.
Mäkelä, Mika. Laiminlyöty kaupunginosa – Puu-Kalliosta kivikaupungiksi 1933–1986. AtlasArt Oy 2025.
Mäkelä, Mika. ”Puu-Kallion saneeraus oli vuosikymmenten palapeli.” Kvartti 1/2015.
Mäkelä, Mika. Uudistuva Kallio – saneerauksen ihanteet ja todellisuus 1933–1986. Väitöskirja. Helsinki: Helsingin yliopisto 2022.
Nenonen, Kaija ja Toppari, Kirsti. Herrasväen ja työläisten kaupunki. Helsingin vanhoja kortteleita 2. Helsinki: Sanoma Osakeyhtiö 1983.
Kansallinen audiovisuaalinen instituutti (KAVI): Uudistuva Kallio (1962)(Linkki johtaa ulkoiseen palveluun) .
Historia Helsingin artikkelit:
Hermanni(Linkki johtaa ulkoiseen palveluun)
Länsi-Pasila – entinen puutalokaupunki
