Millaista oli ennen yleisiä viemäreitä
1800-luvun Helsingissä haisi. Kaupunki rakentui puutalokortteleista, joiden pihoilla tapahtuivat kotitalouksien keskeiset toimet. Keittiöjätteiden, pesuvesien tai ihmisten ja eläinten ulosteiden pois viemiseen ei ollut julkista järjestelmää, vaan se oli talonomistajien vastuulla. Likavedet kaadettiin lähimpään ojaan tai lätäkköön, ja samaa tietä menivät alusastioiden, käymälöiden ja karjasuojien nesteet.
Kaupunki ylläpiti viemärikanavia lähinnä sadevesien ohjausta ja maan kuivatusta varten, ja talonomistajat rakensivat ojia omiin tarpeisiinsa. Niitä myöten likavedet ja virtsa siirtyivät pois omalta tontilta, ehkä kadulle, naapurin kellariin tai läheiseen kaivoon – kenties mereen saakka tai kaupungin keskelle ulottuvaan Kluuvinlahteen, joka toimi kaupunkilaisten jätteiden kaatopaikkana vuosikausia.
Pihapiirien tunkioita, jätekuoppia, käymälöitä ja lantaloita tyhjennettiin harvakseltaan, joten hajujen kanssa sai tulla toimeen. Käymäläastiat tyhjennettiin öisin ja kuljetettiin kaupungin ulkopuolelle maanviljelyksen käyttöön. Hevoskärryllinen ulostetta syntyi vain 300 ihmisen päivätyönä.
Vuoden 1875 rakennusjärjestys yritti määrätä viemärikanavista seuraavasti:
Kun Helsingin väestö alkoi voimakkaasti kasvaa kohti 1800-luvun loppua, asuinkorttelit tiivistyivät ja tilaa jäi vähemmän käymälöille ja jätteille. Ahtaus, seisovat liat ja saastuvat kaivot tuottivat monenlaisia terveysongelmia, jotka kaupunkikehityksen nimissä oli ratkaistava.
Miten ja miksi viemärilaitosta lähdettiin puuhaamaan
Vaarallisen huonon hygienian ja suoranaisten tautiepidemioiden lisäksi viemärilaitosta joudutti vedenkäytön lisääntyminen. Puhdas vesi tuli ensi kertaa johtoa myöten asuntoihin.
Kun viemäröinti tuli kaupungin vastuulle vuonna 1877, kaupunginvaltuutettu, apteekkari Alexander Collan teki aloitteen ”lika-vesikaivojen y. m. rakentamista koskevien määräysten muuttamiseksi ja ajanmukaisen viemärijärjestelmän aikaansaamiseksi kaupunkiin.” Tästä seuraten kaupungininsinööri Theodor Tallqvist laati 1878 suunnitelman viemärilaitoksen rakentamisesta. Viemärilaitosta perusteltiin esityksessä näin:
”Viemärikanavat suojelisivat kaupungin maan ja ilman mätänevien jätteiden turmiollisilta seurauksilta. Mutta kanavat eivät ainoastaan poistaneet paljon likaa ja jätteitä, vaan tekivät myöskin mahdolliseksi suurten vesimäärien käyttämisen eri tarpeisiin taloissa ja edistivät siten suuressa määrin puhtautta. Jotta vesijohdon tarkoitus täydellisesti saavutettaisiin, tarvittiin ehdottomasti kanavaverkko, joka yhtä jatkuvasti vei pois likaantunutta vettä kuin vesijohto toi uutta ja raitista.” (Kertomus Helsingin kaupungin kunnallishallinnosta 1878, s. 361)
Kaupunginvaltuusto päätti suunnitelman toteutuksesta vuonna 1879 ja sen mukaiset työt aloitettiin seuraavana vuonna Kampin korttelista. Millainen viemärilaitoksesta sitten tulisi?
Johtoverkon tulisi olla tarpeeksi kalteva, jotta poistoputket virtaisivat kohti merta. Viemärit tuli kaivaa tarpeeksi syvälle pakkasen ulottumattomiin, ja lisäksi pääviemärit rakennettaisiin niin suuriksi, että niihin mahtui sisälle lappaamaan ulostejätteet pois. Materiaalina oli sementtilaastilla muuratut kivet tai tiilet. Pienemmät putket tehtäisiin betonista tai lasitetuista savi- tai asfalttiputkista.
Kanavat kaivettiin käsin lapioilla, ja maa-ainekset kuljetettiin pois hevoskuormina. Kivet ja putket laskettiin kaivantoihin ihmisvoimin kantaen tai erilaisin kolmijaloin tai vinssein.
Vesiklosetit vai ei?
Miten kätevää! Likavedet vain viemäriin ja ne katoavat näkyvistä. Ei ihan niinkään: Viemärit kuljettivat liat koko kaupungin ongelmaksi pitkin rantoja. Ongelmaksi siksi, että viemärivettä ei puhdistettu mitenkään ennen sen laskemista mereen. Selkeimmin tämä tuli esiin uuden keksinnön, vesiklosetin kohdalla.
Jo Tallqvistin 1878 viemärisuunnitelman mukaan kakat oli tarkoitus kerätä erillisiin astioihin ja kuljettaa pois kaupungista maatalouden lannoitteeksi tai kaatopaikoille. Niitä ei haluttu viemäriin, koska ajatus ulosteiden päätymisestä rantoihin tauteja levittäväksi, haisevaksi liejuksi oli kuvottava. Rannat olivat monenlaisessa käytössä; satamina, pyykinpesupaikkoina ja uimavesinä. Houkutus vesiklosettien käyttöön oli kuitenkin liian suuri: niitä pidettiin hygieenisenä ratkaisuna tiivistyvän kaupungin ulosteongelmaan.
Varakkaimmat kokeilivat vesiklosetteja taloihinsa. Tehtailija Fredrik Wilhelm Grönqvist rakennutti Pohjoisesplanadille mahtavan kivipalatsin, johon ensimmäiset asukkaat muuttivat keväällä 1882. Siellä heitä odottivat uudenaikaiset mukavuudet, kuten kylpyhuone ja kussakin kerroksessa yhteiset vesiklosetit. Palvelusväki tosin asioi pihan huusseissa. Alkuvuodesta 1883 käyttöön otetussa Suomen Pankin pääkonttorirakennuksessa silloisen Vladimirin- ja nykyisen Snellmaninkadun varressa oli niin ikään vesiklosetit. Grönqvistin talon viemäri johti suoraan Eteläsatamaan, kun taas pankin liat kulkivat Pohjoissatamaan. Vesiklosettien vastustuksesta nousi suoranainen kansanliike, ja lopulta senaatti kielsi niiden käytön vuonna 1884.
Näkemyksissä saattoi olla luokkaerojakin. Palvelusväki joutui tyhjentämään herrasväen kuivakäymälät ja haisevat yöastiat. Herrojen silmistä ongelma siis katosi ilman vesiklosettiakin. Sen sijaan työläiset, jotka käyttivät pihan vanhaa käymälää tai asuivat ikävien likavesien valuma-alueella, saattoivat kannattaa WC:tä sen hygieenisyyden vuoksi.
Lopulta vesivessat sallittiin vuoden 1895 uudessa rakennusjärjestyksessä ja talot velvoitettiin liittymään viemäriverkostoon. Ulosteita vessaan ei edelleenkään saanut päästää. Vuonna 1904 kaupunki käynnisti tynnyrijärjestelmän, jossa pihaan tuotiin kannelliset metalliastiat kakkojen keräämiseksi. Tynnyrit toimitettiin sitten hevoskuormina ulos kaupungista.
Vedenpuhdistuksen tarve ja viemärilaitoksen kehitys
On helppo kuvitella, millaista on uida tai huuhtoa pyykkejä rannassa, jos muutaman metrin etäisyydellä veteen valuu puhdistamatonta viemärivettä. Ihmiset sairastuivat, ja bakteerien yhteyttä tautiepidemioihin alettiin pikkuhiljaa ymmärtää.
Kemiallinen tutkimustoimisto selvitti 1900-luvun alussa rantavesien puhtautta: vesinäytteet sisälsivät paljon ammoniakkia ja bakteereita. Muun muassa Siltavuorenrannan uimala ja pyykinhuuhteluhuone sekä Haapaniemen uimala todettiin käyttökelvottomiksi, ja ne suljettiin vuonna 1907.
Jätevesien puhdistus käynnistyi Alppilan puhdistamon myötä vuonna 1910. Nykyisen Alppipuiston alueella sijainnut puhdistamo riitti 3000 hengen jätevesien puhdistamiseen eli vain pariin prosenttiin kaupungin tarpeesta. Laitos ylikuormittuikin nopeasti, ja Töölönlahteen lasketut likavedet aiheuttivat kalakuolemia. Toinen puhdistamo rakennettiin Savilaan, kutakuinkin Töölön sokeritehtaan ja nykyisen Olympiastadionin välille vuonna 1915, ja se palveli Töölön ja Humaliston alueen asukkaita.
Lopulta vuonna 1927 tehtiin pitkän tähtäimen suunnitelma: koko kaupungin hallinnassa oleva alue viemäröitäisiin vuoteen 1970 mennessä, jolloin puhdistettaisiin 400 000 ihmisen likavedet. Viemärinsuiden määrää vähennettäisiin poikittaisilla kokoojaviemäreillä silloisista 47:stä (!) seitsemään ja niiden yhteyteen tulisi vedenpuhdistamot; kuusi biologista ja yksi mekaaninen puhdistuslaitos. Tulevaisuudensuunnitelma toteutui hämmästyttävän tarkasti.
Esimerkiksi vuonna 1932 rakennettu Kyläsaaren puhdistamo oli Pohjoismaiden ensimmäinen aktiivilietelaitos, jossa bakteerit ja alkueläimet hajottivat jätelietteestä orgaanista ainesta. Tätä puhdistustekniikkaa hyödynnetään edelleen.
Enimmillään puhdistamoja oli 1970-luvulla 11 kappaletta ja puhdistusta alettiin keskittää. Viikinmäen valtava jätevedenpuhdistamo avattiin vuonna 1994. Nykyään se puhdistaa yli 900 000 asukkaan jätevedet ja lisäksi teollisuuden jätevesiä. Puhdistetut vedet johdetaan purkutunnelia myöten 8 km rannikosta sijaitsevan Katajaluodon vieressä mereen.
Helsingin vanha keskusta-alue on edelleen sekaviemäröityä aluetta, eli sadevedet ja käytetyt talousvedet johtuvat samaan viemäriin kohti Viikinmäen puhdistamoa. Sade- ja sulamisvedet laimentavat ja jäähdyttävät jätevettä ja vähentävät siten puhdistustehoa. Vuodesta 1938 alkaen viemäriverkostoa onkin rakennettu erillisviemäreinä, jolloin sadevedet johdetaan hulevesiviemäreitä pitkin puhdistamattomina suoraan mereen ja vain kotitalouksien ja teollisuuden jätevedet puhdistetaan.
Arkistolähteet
Muistio: Suomen Pankin pääkonttorirakennuksen vastaanottotarkastus 3.2.1883. Theodor Höijer ja Theodor Tallqvist. Suomen Pankin arkisto.
Helsingin kaupungin rakennusjärjestys 1875. Helsingin kaupunginarkisto 468/24(Linkki johtaa ulkoiseen palveluun).
Helsingin kaupungin rakennusjärjestys 1895. Helsingin kaupunginarkisto 468/13(Linkki johtaa ulkoiseen palveluun).
Kertomus Helsingin kaupungin kunnallishallinnosta 1875–1878. Kaupunginvaltuusto. Helsingin kaupungin tilastotoimisto 1933. Helsingin kaupunginarkisto Dbf:1(Linkki johtaa ulkoiseen palveluun).
Kertomus Helsingin kaupungin kunnallishallinnosta 1879–1883. Kaupunginvaltuusto. Helsingin kaupungin tilastotoimisto 1940. Helsingin kaupunginarkisto Dbf:2(Linkki johtaa ulkoiseen palveluun).
Kirjallisuus
Enkvist, Terje: Yhdeksän vuosikymmentä elintarvike- ja ympäristöhygienian hyväksi − Helsingin kaupungin terveydellisten tutkimusten laboratorio 1884-1974. Kunnallinen terveydenhoitoyhdistys 1974.
Heikkilä-Kauppinen, Marja: Saanko luvan? 200 vuotta pääkaupungin rakennusvalvontaa – satavuotias rakennusvalvontavirasto. Historiikki. Helsingin kaupungin rakennusvalvontavirasto. Bookwell Oy 2012.
Juuti, Petri; Rajala, Riikka ja Katko, Tapio: Metropoli ja meri − 100 vuotta jätevedenpuhdistusta Helsingissä. HSY Helsingin seudun ympäristöpalvelut 2010.
Krohn, Aarni: Grönqvistin Kivitalo: Yksisarvisen Ylpeys 1881–1981. Aktiebolag F.W. Grönqvist, 1981.
Simonen, Seppo: Helsingin kaupungin rakennusvirasto 100 vuotta. Helsingin kaupunki 1978.
Turpeinen, Oiva: Kunnallistekniikka Suomessa keskiajalta 1990-luvulle. Gummeruksen kirjapaino Oy 1995.
”Grönqvistska huset” vid Norra Esplanadsgatan i Helsingfors. Artikkeli lehdessä: Tekniska Föreningens i Finland Förhandlingar 1882, nro 4.(Linkki johtaa ulkoiseen palveluun)
Artikkelit lehdessä: Tekniska Föreningens i Finland Förhandlingar 1883 nro 2. ja 3.(Linkki johtaa ulkoiseen palveluun):
Yttrande i frågan om vattenklosetters införande i Helsingfors. Otto Ehrström.
Genmäle till Herr O. Ehrström. Rob. Huber.
Om vattenklosetter. C.A. Engström.
Kort redogörelse öfver renhållningsväsendets ordnande i Köpenhamn, Malmö, Göteborg och Oslo. Otto Ehrström.
