Maaseutumaista asumista vaaleansävyisessä puutalokaupungissa
Helsinki oli jo 1800-luvun alusta lähtien ilmeeltään yhtenäinen. Matalat yksi- ja kaksikerroksiset rakennukset oli toteutettu vaaleaan empiretyyliin. Pihat olivat usein sisäpihoja, ja suurilla pihoilla oli päärakennuksen lisäksi yleensä yksi tai useampi piharakennus: ulkorakennus talleineen, navetta, vaunuvaja, puuvaja ja ulkohuussi. Vesi kannettiin omasta kaivosta tai kaupungin yleisistä kaivoista. Tontit olivat suuria, ja niitä koristivat puutarhat, joissa oli kasvimaa, kukkapenkkejä, hedelmäpuita, marjapensaita ja joskus jopa huvimaja. Omavaraistalouden periaatteiden mukaisesti elintarvikkeet tuotettiin pääosin itse. Syksyllä teurastettiin sika, josta valmistettiin makkaraa, sylttyjä ja kinkkua. Ruokakomero täytettiin sillillä, suolasilakalla, säilötyillä ja kuivatuilla vihanneksilla, hilloilla, kananmunilla, kahvilla ja sokerilla.
Talouteen kuului vanhemmat ja lapset, muutama naimaton tai iäkäs sukulainen sekä palvelusväki. Huoneita saatettiin vuokrata myös ulkopuolisille. Asunnot sisustettiin kaupungin puuseppien valmistamilla huonekaluilla tai Pietarista tuotetuilla ajanmukaisilla kalusteilla. Yksikerroksisissa taloissa sisustus oli yleensä niukahko. Sohvat, kirjakaapit, sängyt sekä kirjoitus-, peili- ja ompelupöydät sijoitettiin usein seiniä vasten. Vauraammissa kodeissa lattioille saatettiin levittää turkkilaisia mattoja ja seinille ripustaa sukulaisten muotokuvia sekä litografiavedoksia.
Biedermeier – porvariston tyylisuuntaus
1830-luvulla eteiset, salit ja kammarit sisustettiin biedermeiertyyliin, jota on kutsuttu myös porvaristyyliksi. Uutta oli sohvakalusto. Aiemmin kalusteet oli aseteltu jäykästi seiniä vasten, mutta nyt sohvat ja nojatuolit sijoiteltiin keskelle lattiaa ryhmäksi seurustelua ja vieraiden viihdyttämistä varten. 1800-luvun statuskaluste oli klaffipiironki, korkea säilytys- ja kirjoituslipasto, jonka alaosassa oli vetolaatikoita. Avattavan klaffipöydän sisäpuolella oli useita lokeroita ja pieniä laatikoita. Toinen suosittu kaluste oli kirjoituslipasto. Sängyille ei jäänyt paljon tilaa, joten ne olivat usein sivusta tai päästä vedettäviä. Varakkaissa perheissä sängyt oli usein koristeltu puuleikkauksin.
Kaupunkiasumista nopeasti kasvavassa kivitalokaupungissa
Helsinki oli leimallisesti puutalokaupunki aina 1800-luvun lopulle asti, jolloin teollistuminen löi läpi. Se toi mukanaan uuden rakentamistekniikan ja asumiskäsityksen. Helsingissä siirtyminen maaseutumaisesta urbaaniin asumiseen tapahtui noin vuoden 1880 tienoilla, jolloin kaupungin väestö alkoi kasvaa nopeammin. Vielä vuonna 1850 Helsingin asukasluku oli vain 20 000, mutta vuosisadan vaiheessa kaupungissa oli jo yli 100 000 asukasta.
Vuoden 1875 asemakaava ja rakennusjärjestys sallivat rajoittamattoman rakentamiskorkeuden, mikä kiihdytti rakentamista. Pari vuosikymmentä myöhemmin rakentamiskorkeutta rajoitettiin ja kerrosluvuksi tuli viisi. Rakentaminen oli vilkkainta 1900-luvun taitteessa, jolloin kivitalojen määrä Helsingissä kolminkertaistui. Eniten rakennettiin Kruununhaassa, Kaartinkaupungissa ja Erottajan sekä rautatieaseman lähistöllä. Noina aikoina oli tuiki tavallista, että varakkaat porvarit rakennuttivat suuria asuintaloja. Yksi tyyppiesimerkki on Grönqvistin talo, joka edelleen komeilee osoitteessa Pohjoisesplanadi 25–27 ja vie koko Yksisarvisen korttelin eteläisen puolen. Tonttien hinnat olivat korkeat, joten korttelit rakennettiin täyteen ja pihat jäivät ahtaiksi ja hämäriksi. Asunnot sen sijaan olivat suuria, ja usein yhteen kerrokseen mahtuikin vain kaksi asuntoa.
Koti muuttui yksityisalueeksi
Kun työpaikat eivät olleet enää asuntojen yhteydessä ja ydinperhe oli vallitseva perhemuoto, koti muuttui yhä enemmän yksityisalueeksi. Porvariston asunnoissa eri huoneilla oli omat, selkeät käyttötarkoituksensa. Ne saatettiin jakaa miesten ja naisten huoneisiin. Isosta eteisaulasta päästiin salonkiin, ruokasaliin, kirjastoon ja isännän huoneeseen. Nämä edustustilat sijaitsivat tavallisesti kadun puolella, ja niissä otettiin vastaan vieraita. Talon isännän ammatti vaikutti vahvasti edustustilojen käyttöön ja ulkoasuun. Niiden sisustus suunniteltiin seuraelämää varten, ja se kuvasti perheen yhteiskunnallista, taloudellista ja kulttuurista asemaa.
Yksityiset tai naisille tarkoitetut tilat olivat pihan puolella. Niihin kuuluivat isäntäväen makuuhuone, lastenhuoneet, palvelusväen huoneet, keittiö ja tarjoiluhuone. Keittiön sisustus pysyi hämmästyttävän samanlaisena lähes koko 1800-luvun. Erillisiä keittiön portaita käyttivät palvelusväen lisäksi tavaroiden, polttopuiden ja jään toimittajat sekä lapset. Talon emännällä oli harvoin varsinaista omaa huonetta, mutta hän vastasi sen sijaan kodin sisustuksesta. 1800-luvun Euroopassa koti oli moraalinen projekti, jonka tavoitteena oli kasvattaa kunnon kansalaisia.
Sisustus kuvasti oikeita arvoja
1800-luvun lopulla porvarisasunnoissa vallitsi ”horror vacui” eli tyhjän tilan kammo. Huoneet sisustettiin pehmustetuilla uusrokokootyylisillä sohvaryhmillä, ompelu- ja peilipöydillä, hyllyillä, kukkapylväillä, patsailla, metsästysmuistoilla, viherkasveilla yms. Tummahkot puulajit, kuten mahonki ja pähkinäpuu, olivat suosiossa. Huonekalut verhoiltiin kukallisilla gobeliinikankailla, joissa hehkuivat punainen, sininen ja vihreä. Tekstiiliteollisuus tuotti koteihin jatkuvalla syötöllä seinävaatteita, verhoja, mattoja ja pöytäliinoja, jotka edustivat uusinta uutta. Päivänvaloa himmennettiin ja ulkoa kantautuvia ääniä vaimennettiin. Hevosten kavioiden kopse, raudoitettujen vaununpyörien kolina ja mukulakivikaduilla vieritettävien tynnyrien pauke pidettiin loitolla sisäikkunoiden ja raskaiden verhojen avulla.
Huoneet täytettiin lukemattomilla sisustuselementeillä, joiden viesti oli aikalaisille selkeä. Perhepotretit, litografiavedokset ja virkatut liinat kertoivat, että koti, uskonto ja isänmaa olivat arvossaan. Raskaat verhot ja seinävaatteet voimakkaine väreineen täydensivät intiimiä tunnelmaa, samoin kirjaillut tyynynpäälliset, rahit ja pöytäliinat, jotka olivat usein talon emännän käsialaa. Hyllyille ja pöydille aseteltiin matkamuistoja ja muita kuriositeetteja, jotka toivat pikantin lisänsä sisustukseen ja tarjosivat kiinnostavia keskustelunaiheita. Arvostettua ajanvietettä oli kolmiulotteisten valokuvien katseleminen pöydälle asetetulla stereoskoopilla. Aikakauden ylenpalttista sisustustyyliä arvosteltiin myöhemmin jyrkästi.
Mukavuudet ja kunnallistekniikka
Vanhimmissa kivitaloissa ei aluksi ollut mukavuuksia. Ne olivat itse asiassa epämukavampia kuin matalat puutalot, koska matka pihan perälle käymälään oli pitempi ja polttopuiden ja veden kantaminen hissittömässä talossa oli raskasta. Asuntojen komeroihin alettiin pikkuhiljaa rakennella kuivakäymälöitä. Ne olivat kannellisia puulaatikoita, joiden sisälle kätkeytyi ämpäri.
Kerrostalojen asumisviihtyvyys parani uuden kunnallistekniikan myötä. Helsinkiin perustettiin kaasulaitos vuonna 1860, mutta ennen 1900-lukua kaasua käytettiin asuinrakennuksissa lähinnä paraatiportaikon valaisemiseen. Helsinki sai vesijohtolaitoksen vuonna 1875, ja seuraavina vuosina vesijohdot ja viemärit vedettiin 75 rakennukseen. Sisäkäyttöön tarkoitetut vesiklosetit herättivät kuitenkin epäluuloja. Vuosisadan vaiheessa käytiin kiivasta keskustelua ”asuntojen nurkissa sijaitsevista haisevista laitoksista” ja siitä, miten niistä leviävät bakteerit pilaisivat rantavedet.
Keskuslämmitys ja kylpyhuoneet olivat vielä 1800-luvulla epätavallisia. Ensimmäiset kylpyhuoneet rakennettiin aivan tavallisiin huoneisiin, joten ne saattoivat olla hyvinkin tilavia, valoisia ja viihtyisiä. Ensimmäiset kylpyammeet olivat marmoria, peltiä tai valurautaa. Ammeen vieressä oli puulämmitteinen kamiina, ja vesi lämmitettiin savuhormin ympärille asennetussa säiliössä. Sähkö alkoi kilpailla kaasun kanssa 1880-luvulla. Aluksi sähköä käytettiin yksinomaan valaistukseen, mutta markkinoille alkoi vähitellen tulla myös puhelimia, radioita ja kodinkoneita. 1900-luvun alussa kerrostaloihin alettiin asentaa hissejä, mikä helpotti kivitalokaupungissa asumista.
Kirjallisuutta
Bo Lönnqvist: Koti kaupungissa. 100 vuotta asumista Helsingissä. Tammi 1986.
Kirsi Saarikangas: Asunnon muodonmuutoksia. Puhtauden estetiikka ja sukupuoli modernissa arkkitehtuurissa. SKS 2002.
Anna-Maria Åström: Hemma bäst. Minnen från barndomshem i Helsingfors. SLS 1990.
Narinkka. Helsingin kaupunginmuseon vuosikirja 1980.
Narinkka. Helsingin kaupunginmuseon vuosikirja 1991.
