Paheksuttu hevostori
Hevosilla oli enemmän tilaa kauempana keskustasta, mutta sijoitukseen saattoi vaikuttaa myös hevoskaupan yleisesti huono maine:
siinä kirotaan synkiästi, vannotaan hevosiansa paremmiksi kun ovatkaan ja sillä pyytään pettää toisiansa; siihen kokoupi nuorukaisia ja lapsia kuulemaan ja oppimaan vanhempain jumalatonta menoa; siinä pahennetaan pyhäpäivät ja arkipäiviäki, menetetään raha ja omasuus; mutta kun se vielä siihen loppusi: vielä siinä tulee harjakannuinki juonti, ja ilman sitä että viinamyrkky turmelee sekä ihmisen ruumiin että sielun, syttyvät riidat, torat ja kahautaanpa vielä tappeluunki.
Viimeistään tammikuussa 1851 Helsingin markkinoiden hevoskauppaa käytiin “Kampissa” (å kampen). Helsingin sanomalehtikirjoittajat eivät erityisesti arvostaneet tätä osaa markkinoista, sillä he mainitsevat sen yhteydessä petkutuksen ja epäjärjestyksen. “Hevoismarkkinoilla olivat melkein kaikki hölkkäviinassa ja muutamat viihtyivät paremmin ryömysillänsä kuin seisovilla jaloillansa” kirjoitettiin syysmarkkkinoista 1854. Syksyllä 1857 “Hevoistorilla oli tavallinen rähinä; vaihetettiin ja ostettiin, kirottiin ja siunattiin”. Lokakuussa 1859 tallennettiin hevosmarkkinoiden tyypillisenä repliikkinä “saatana vieäköön!” ja vuotta aiemmin kirjoitettiin:
Hevosmarkkinat Kampissa olivat nyt, kuten aina, tunnetut huudostaan ja villeistä kohtauksistaan. Päihtyneitä ihmisiä, noita jokaisen markkinan väistämättömiä lisukkeita, ei myöskään puuttunut. (Hästmarknaden å kampen nu såsom alltid utmärkt för sitt skrik och sina vilda scener. Öfverlastade menniskor, de oundvikliga tillbehören till hvarje marknad fattades ej eller.)
Entistä parempaa järjestystä saatiin aikaan tammimarkkinoilla 1862, jolloin hevoset oli aseteltu riveihin. Ratsastus, piiskaus ja leikinpito oli kielletty. Järjestyksenpitoa tuki 80 kaartilaista, joilla ei kuitenkaan ollut kivääreitään. Järjestykselle oli suurempi tarve, sillä vuoden 1861 lopussa Kamppiin oli siirretty aiemmin Esplanadilla sijainnut teatterirakennus, joka kavensi hevosmarkkinoiden käytössä ollutta tilaa.
Kaartilaisten tilalla järjestyksenpitäjinä olivat syksyllä 1863 kasakat: ”Jos nyt joku tuli hevoisen selässä, niin kasakka kohta oli hänen niskoissansa ja huusi "protseh“ (pois), ja kuin toinen ei ymmärtänyt totella tuota vierasta, venäläistä sanaa, sai hän kasakan lätkällä pitkin selkäänsä. Onko tämä järjestystä? Minkätähden ei hevoistorille asetettu suomalaista vartia-väkeä järjestystä ylläpitämään?”
Petkutuksen ohella hevosmarkkinoilla saattoi tapahtua myös selviä varkauksia, kuten kävi syksyllä 1891:
Ketterä hevosvaras oli se, joka viime markkinoilla Kampin torilla möi eräälle maalaiselle hevosen, jonka oikea omistaja oli pistäynyt pois torilta jollekin asialle, sidottuaan hevosensa johonkin kiinni, mutta jättäen sen muutoin ilman silmällä-pitoa. Suureksi kävivät maalaisen silmät, kun hän torille palatessaan näkee erään toisen maalaisen tekevän hevosen kanssa lähtöä mainitulta torilta. Jälkimäinen sanoi juuri ostaneensa hevosen samalla paikalla eräältä toiselta maalaiselta. Asia päättyi siten, että hevosen oikea omistaja sai omansa takaisin, joten hevosen äskeinen ostaja menetti rahansa, kärsien jommoisenkin vahingon.
Epäjärjestyksen ja alkoholin käytön ohella hevosmarkkinoita paheksuivat eläinten suojelusta huolestuneet. Jo syksyllä 1857 kirjoitettiin: ”osataan täälläki hevoisraiskoja pieksää ja raiskata, ett'ei luulisi ihmisiksi vaan pedoiksi”. Vuoteen 1882 mennessä eläinsuojeluyhdistys oli ryhtynyt ostamaan huonokuntoisimmat hevoset. Jälkikäteen muisteltiin, että
N. s. hevosmarkkinat Kampinkentällä olivat aikoinaan jokaisen eläintenystävän kauhu. Sinne kokoontui päihtyneitä hevoshuijareita kaikilta maan ääriltä ja sitäpaitsi talonpoikia ja renkiä, jotka piiskanläimäyksillä koettivat saada oikeata ryhtiä hevosiinsa. Eläinraukkoja ajettiin usein hurjaa nelistä, ajajan tempoessa ja repiessä suitsista, potkien ja rääkäten vapisevia hevosia mitä raaimmalla ja törkeimmällä tavalla. Kehnoja kaakkeja tuotiin myytäväksi tai vaihdettavaksi ja kaupan höysteenä käytettiin kirouksia ja kovaäänistä rähinää, mitä kurjimman eläinrääkkäyksen yleensä vallitessa. Vaihtokaupassa oli tavallisesti kannu viinaa välittäjänä. Se nautittiin lähimmässä porttikäytävässä, ia mitä enemmän viina nousi päähän, sitä julmemmin kohtelivat kaupitsijat ja ostajat hevosia. Käynti Kampin hevostorilla näinä syysmarkkinapäivinä saattoi todella olla hengenvaarallista. Ukko Blomqvist ja allekirjoittanut onnistuimme kuitenkin ehjin nahoin päästä takaisin näillä hevosmarkkinoilla tekemiltämme tarkastuksilta. Tapahtui kumminkin eräs kerta että B-ystävä sai hattuunsa piiskan lyönnin, joka oikeastaan oli aiottu hänen kasvoihinsa, ja niin voimakas oli lyönti, että hattu halkesi. Me olimme nimittäin eräälle niistä harvoista poliiseista, jotka olivat uskaltautuneet sekaantua markkinamellakkaan, suosittaneet talteenotettavaksi erään lopen nälkiintyneen, pattijaikaisen ja niin voimattoman hevoskaakin, että se tuskin jaksoi pysyä jaloillaan. Hevosen omistaja koetti tällä tavoin kostaa ja antaa ainakin yhdelle meistä muistomarjan.
Enimmäkseen Kampissa
Vuonna 1851 Kampin hevosmarkkinoita kutsuttiin tavanomaisiksi, joten seutua lienee käytetty myyntipaikkana jo vuosia. Ennen Turun kasarmin valmistumista vuonna 1833 alue oli rakentamaton ja kasarmin valmistumisen jälkeen sen länsipuolella oli kallioiden ohella rakentamatonta tasaista maata. Käytetyt ilmaisut eivät kerro, pidettiinkö markkinat siellä vai kasarmin harjoituskentällä.
Syksyllä 1869 valitettiin, että hyvästä vedestään tunnettu Kampin kaivo Turun tien varrella oli useita viikkoja tavoittamattomissa hevosmarkkinoiden tähden. Hevosia ehkä käytettiin kaivolla juomassa, mikä olisi ollut helpompaa kuin veden kantaminen. Juuri kaivon tavallisille käyttäjille koitunut harmi oli yksi peruste, kun maistraatti elokuussa 1874 maistraatti päätti siirtää hevosmarkkinat Kampinkentältä Hietalahdentorille eli kauemmas pääliikenneväylistä.
Hietalahdentoria käytettiin hevoskauppaan syysmarkkinoilla 1874 ja 1875. Vuonna 1876 paikaksi määrättiin avoin alue Eerikinkadun ja Lapinlahdenkadun risteyksessä eli nykyisen Lapinlahden puistikon kohdalla. Seuraavana vuonna hevosmarkkinat siirtyivät keskustaan, vanhalle Narinkkatorille nykyisen Suomen pankin tontille. Tätä valintaa kehuttiin, sillä ihmisten silmien alla alkoholin käyttö ja epäjärjestys oli tavallista vähäisempää. Hevosmarkkinat palasivat Hietalahdentorille vuonna 1878, kun Polyteknillisen opiston rakennus oli valmistunut.
Syysmarkinoilla 1879 hevoskauppa oli takaisin Kampinkentällä (å kampplan). Vuonna 1880 kerrottiin, että hevostori oli tällä kertaa Kampinkentällä venäläisen kasarmin takana (bakom ryska kasernen å kampplanen). Sekä syksyllä 1881 että 1882 mainitaan hevosia kaupatun “tavanomaisesti” Kampin harjoituskentällä. Vuoden 1883 sanomalehdistä selviää, että kaikilla ilmaisuilla tarkoitettiin samaa asiaa, sillä harjoituskenttä oli keskustasta katsoen Turun kasarmin takana.
Vuonna 1883 harjoituskenttä oli köysin ja paaluin jaettu kortteleihin ja katuihin, jotta kävijät välttyisivät kavionpotkuilta. Köysien käyttö huomioitiin myös seuraavana vuonna, jolloin myytävänä oli 400 hevosta. Työhevosen hinta oli 75–400 markkaa, hyvän työhevosen keskihinta oli 325 markkaa. Vuonna 1886 hevosia arvioitiin olleen lähes tuhat.
Vuoden 1888 markkinoilta on elävä kuvaus:
Mutta Jussin uteliaisuus vetää nenästä Kampille hevosen ostajia ja vaihtajoita katsomaan. Täällä avautuu eteen aivan toisenlainen näytelmä kuin senaatin torilla. Satoja hevosia on riveissä, toisia talutetaan suitsista. Täällä näet vieläkin jälkiä ihmisen raakuudesta, vaikka et näe enään itse raakuutta harjoitettavan. Tuossa taluttaa juopunut mies nöyrintä palvelijaansa. Tarkemmin katsottua huomaa, että se on piesty ajetuksiin, sillä ruoskan iskut ovat jättäneet jälkiä. Tuossa on toinen, jolla on hyvä hevonen. “Tahdotko vaihtaa hevosia?" “Olkoon menneeksi. Kuinka vanha se koni on ja paljonko maksat väliä?" “Onko tämä mikään koni? katsopas jukolista —
“Annappa olla ruoskasi alallaan!" kiljasee poliisi.
“No 200 markkaa väliä ja harjakaiset, niin olkoon menneeksi".
“Saat 150 ja hyvän hevosen".
Silloin tarttuu mies hevosen suupieliin ja venyttää niitä jotta hampaat tulevat näkyviin.
“Onko se hyvä? laiha kuin sahapukki. Onko tuolla hampaitakaan?"
“Vie rakkareille tuommoinen hevonen, ei sillä muuta virkaa ole!"
Tuolla kentän sivulla on mies pahemmassa kuin pulassa. Hän on vaihtanut hevosia. On saanut kauniin ja lihavan. Hän on valjastanut sen rattaiden eteen; koittaa ajaa, mutta ei saa kulkemaan. Hän kiroo täydellä suulla ja koittaa uhallakin, mutta hepo ei jäsähdä, nousee vaan pystyyn kuin kynttilä ja potkii. Ei muuta neuvoksi kuin vaihtaa uudelleen ja taas uudelleen, kunnes lopulta saa joko oikein hyvän taikka perin mitättömän. Sellainen on menettely hevosmarkkinoilla yleensä.
Armeijan harjoituksen takia hevosmarkkinat syksyllä 1889 pidettiin jälleen Hietalahdentorilla, mutta ne palasivat noin 800 hevosen voimalla Kampiin syksyllä 1891 eli Helsingin viimeisillä virallisilla syysmarkkinoilla. Juhani Autio kirjoitti niistä seuraavasti:
Menemme sitte hevosmarkkinoita katselemaan, ja kuljemme halki kaupunkin johtavaa esplanaatia lähelle läntistä tullia, jossa on n. k “kampin kenttä” eli venäläisen sotaväen harjoitus paikka, venäläisten kasarmien, juutalaisten narikan ja Arkatia teaterin ympäröimänä. Siellä on hevosia pitkissä järjestetyissä riveissä, marhaminnastaan kytkettyinä paalutusköysiin, joilla tuo avara kenttä on jaettu useihin eri käytäviin. Siinä seisovat hevoset päät vastatusten, odotellen joutuaksensa joko uudelle tai vanhalle isännällensä, sillä aikaa kuin toiset vähän jaloitellaksensa hevosiansa, taluttelevat niitä perässänsä pitkin käytäviä, ja toiset hierovat kauppoja venytellen eläinten leukoja, sekä nostellen heidän koipiansa. Mitä kaikkea voikaan sivistys aikaan saada. Muuan vuosi takaperin oli hevosen rääkkääminen vielä melkeinpä luvallista. Ajettiin kilpaa pitkin markkinakenttää, ruoskan läimäykset ja vinkuna ilmassa oli yhtämittainen. Mutta nyt ei saada lainkaan nousta hevosen selkäänkään markkinapaikalla, juoksusta, sitä vähemmin kilpailusta puhumattakaan. Ruoskaa ei myöskään saada näyttää eikä käyttää markkinapaikalla. Juopuneita ei myöskään nähdä eläimiä kiusaamassa, sillä jos sellaisia ilmestyy, korjaa tarkkaan vaaniva poliisi heidät komeroihinsa selvitteleimään. Huonot ja vialliset kaakit korjaa eläinsuojelusyhdistys vetämästä raskasta ijestä, jota armoton ajaja tahtoo hänen selkäänsä sälyttää.
Lähteet
Maamiehen ystävä 12.04.1845; Morgonbladet 30.01.1851; Helsingfors Tidningar 02.02.1853; Morgonbladet 10.10.1853; Suometar 13.10.1854; Suometar 09.10.1857; Suomen Julkisia Sanomia 12.10.1857; Finlands Allmänna Tidning 08.10.1858; Helsingfors Tidningar 26.10.1859; Helsingfors Dagblad 29.01.1862; Helsingfors Tidningar 08.10.1862; Päivätär 10.10.1863 no 6; Helsingfors Dagblad 13.10.1869; Uusi Suometar 04.10.1872; Hufvudstadsbladet 01.10.1874; Suomalainen Wirallinen Lehti 01.10.1874; Helsingfors Dagblad 01.10.1874; Uusi Suometar 06.10.1875; Hufvudstadsbladet 01.10.1876; Hufvudstadsbladet 05.10.1876; Helsingfors Annonsblad 07.10.1876; Dagens Nyheter 02.10.1877; Suomalainen Wirallinen Lehti 02.10.1877; Hufvudstadsbladet 04.10.1877; Dagens Nyheter 06.10.1877; Hufvudstadsbladet 03.10.1878; Helsingfors Dagblad 05.10.1879; Folkwännen 06.10.1880 no 40; Hufvudstadsbladet 05.10.1881; Hufvudstadsbladet 05.10.1882; Folkwännen 03.10.1883; Hufvudstadsbladet 03.10.1883; Nya Pressen 03.10.1883; Helsingfors Dagblad 02.10.1884; Nya Pressen 02.10.1884; Suomalainen Wirallinen Lehti 02.10.1884; Suomalainen Wirallinen Lehti1885; Oulun Lehti 26.09.1885; Finland 30.09.1886; Finland 01.10.1886; Finland 30.09.1887; Hufvudstadsbladet 30.09.1887; Uusi Suometar 30.09.1887; Päivän Uutiset 03.10.1888; Päivän Uutiset 05.10.1888; Uusi Suometar 22.09.1889; Lappeenrannan Uutiset 04.10.1890; Folkwännen 02.10.1891 no 228; Hufvudstadsbladet 02.10.1891; Päivälehti 02.10.1891; Inkeri 04.10.1891; Päivälehti 09.10.1891; Uusi Suometar 09.10.1891; Päivälehti 05.10.1892; Eläinsuojelus : Suomen eläinsuojelusyhdistysten aikakauskirja 10–12/1916
