Nuorisokulttuurit Helsingissä

Erään tulkinnan mukaan nuorisokulttuurin saapuminen Suomeen voidaan ilmoittaa päivän tarkkuudella. 28.9.1956 helsinkiläisessä elokuvateatteri Edisonissa oli amerikkalaisen Rock Around the Clock – Tunnista tuntiin -elokuvan ensi-ilta. Sali oli loppuunmyyty, ja paikalle oli kerääntynyt tuhansittain nuoria nahkatakeissa ja uuden rock-muodin mukaisissa kampauksissa. Poliisi oli pelännyt levottomuuksia, joita pieni joukko nuoria myöhemmin muualla keskustassa aiheuttikin – valtaosa kuitenkin tyytyi polkemaan innostuneesti jalkaa ja taputtamaan elokuvalle, jonka Helsingin Sanomat haukkui seuraavana päivänä samalla päivitellen, miten rock kiihottaa nuorisoa kaikenlaisiin typeryyksiin.

Rock and Roll Helsingissä oli toisin sanoen pienten hulinoitsijasakkien surkeasti lopahtanut yritys näytellä suurkaupungin kovaksikeitettyä, uhmamielistä nuorisoa. Sopinee tässä yhteydessä sanoa, että Helsinki ei ole suurkaupunki ja että täkäläinen lättähattu on yhtä kovaksikeitetty kuin kolmen minuutin muna.

Aivan tyhjästä elokuvan aiheuttama innostus ei syntynyt. Jo aiemmin 50-luvun aikana Helsingissä puhuttiin lättähatuista. He olivat usein työväenluokkaista nuorisoa, joka kuunteli ulkomaista rockmusiikkia ja kehitti omaa pukeutumistyyliään, jonka kruunasi perinteinen aikuisten lierihattu – kuvustaan littaan lyötynä. Hiuksia kasvatettiin ”liian pitkiksi” ja päälle vedettiin miesten puku mutta aikuisista poikkeavalla tavalla. Myöhemmin tyyli alkoi amerikkalaisten esikuvien myötä kääntyä farkkuihin, nahkatakkeihin ja buutseihin.

Lättähatut ja myöhemmät rokkarit olivat näkyvä mutta eivät ensimmäinen nuorisokulttuurin ilmiö Helsingin illoissa. Jo aiemmin huolta olivat herättäneet sakilaiset; pienet ja tiiviit nuorisojoukot, jotka eivät rakentuneet niinkään musiikin ja tyylin kuin hyvin tarkan paikallisidentiteetin ympärille. Nämä nuorisosakit kehittivät omaa slangiaan, viettivät aikaa tiiviisti yhdessä ja joskus nujakoivat keskenään.

Nuoret löysivät omaa tyyliään myös kitaramusiikin ulkopuolelta. 1940- ja 50-luvuilla etenkin suurten kaupunkien nuoret alkoivat innostua kiihkeätempoisemmasta jazzmusiikista. Kehittyi swing, joka oli yhtä lailla big bandin nopeaa rytmiä, hurmioitunutta tanssia kuin omanlaistaan pukeutumista – jota aikuisemmissa jazzpiireissä tietysti hämmästeltiin.

60-luku toi beatlemanian ja rockin lisäksi Helsinkiin uudenlaisen tavan kuulla musiikkia: diskot. Kaupungin ensimmäinen diskoilta järjestettiin vuonna 1966, jolloin nuoret tanssivat Kulosaaressa levyjen tahtiin elävän musiikin sijasta.

70-luvun aikana kaupunkiin nousi diskoravintoloita ja -tapahtumia yhä enemmän ja ravintoloiden kävijäkunta muuttui myös aikuisemmaksi. Diskotrendiä eivät selittäneet ainoastaan innostus tanssiin ja uuteen musiikkiin, vaan myös taloudelliset tekijät. Talouden kulta-aika alkoi olla ohi, ja ravintola-alallakin haluttiin karsia kuluja: oli halvempaa palkata yksi henkilö pyörittämään levyjä kuin monihenkinen yhtye soittamaan elävää musiikkia.

Diskot olivat Helsingissä aluksi erityisesti opiskelijapiirien ilmiö. Kaupungin ensimmäinen diskoilta oli avoin vain osakuntakortin kantajille eli yliopisto-opiskelijoille. Opiskeleva nuoriso pakkautui myöhemminkin mielellään Ylioppilastalolla ja osakuntien tiloissa järjestettyihin diskoihin – niissä kun oli tanssimisen ohella mahdollista nauttia alkoholia viranomaisilta salassa. Diskojen esiinmarssin aikaan Suomen alkoholilainsäädäntö oli hyvin tiukka ja Alkon hallintoneuvosto kielsi 60-luvulla alkoholin myynnin diskoissa. Alkoholin nauttimista ”menomusiikin tahtiin” ei pidetty nuorisolle sopivana, vaikka aikuisemmalle väestölle suunnatuissa, elävää musiikkia soittavissa tanssiravintoloissa tarjoilu oli sallittua. Toisaalta kaupungissa toimi myös nimenomaan nuorille suunnattuja ”limudiskoja”, joiden ikäraja oli alempi kuin 18.

Yhteisen illanvieton ja tanssin lisäksi diskot olivat pitkään tärkeä kanava uuden musiikin löytämiselle. Vaikka nuorisolla olikin jatkuvasti enemmän omaa rahaa, harvalla oli varaa jatkuvaan ja laajamittaiseen levykokoelman päivittämiseen. Tiskijukat tilasivat levyjä ulkomailta asti työtään varten, ja diskoissa oli mahdollista kuulla musiikin uusia tuulia. Koska Yleisradio nautti radiomonopolista pitkälle 80-luvulle asti ja oli usein nuorisoa hitaampi arvostamaan uusia musiikkivirtauksia, oli disko musiikinystävän tietotoimisto.

80- ja 90-lukujen aikana Suomeen alkoi rantautua uudenlaista tanssimisen kulttuuria. Tekno- ja housemusiikki rantautuivat Suomeen Yhdysvalloista, ja uudenlaisia klubien ja tapahtumien malleja saatiin Saksasta ja Isosta-Britanniasta. Yksi Helsingin ensimmäisistä uuteen ja kokeellisempaan konemusiikkiin keskittyneistä klubeistakin nimettiin Berliiniksi. Vaikka Helsinkiin nousi 2000-luvulla suosittuja ja alan piireissä maailmallakin noteerattuja klubeja, on teknomusiikkiin kuulunut tähän päivään asti myös vahva underground-eetos. Suurelta yleisöltä ja viranomaisilta piilossa pysyneitä tapahtumia on järjestetty Helsingissäkin varastohalleissa, siltojen alla ja vallatuissa taloissa, joissa tanssitaan aamuun asti.

Kun Yleisradion monopoli paikallisradioihin purettiin, tuli helsinkiläisestä Radio Citystä menestystarina nuorten helsinkiläisten joukossa. Nuoret rynnistivät kuuntelemaan heille suunnattua radiota, ja nuorten radion kuunteluun käyttämä aika liki kaksinkertaistui muutaman vuoden aikana. Cityllä ohjelmiston taustalla olivat myös nuoret itse: Kauppakorkeakoulun ylioppilaskunta oli yksi kanavan suuromistajista, käytännön toimintaa pyöritti Elävän musiikin yhdistys ELMU ja studiossa istui juontajina myös alle parikymppisiä helsinkiläisiä.

Rock-henkinen nuortenkanava oli ajoittain niin sisäisessä kuin ulkoisessakin ristipaineessa. Alakulttuurien kaupallistumiseen liittyvät haasteet tulivat esille, kun toimintaa olisi pitänyt pyörittää mainostuloilla, mutta mainostajia saatettiin huoletta arvostella lähetyksissä. Vapaamielinen ohjelmisto, esimerkiksi kansalaisjärjestöille varatut ohjelmatunnit aiheuttivat kohua. Kansanedustajatasollakin paheksuttiin esimerkiksi SETAn päästämistä radioaalloille lähettämään ”homoseksuaalisuuteen yllyttävää ja sitä mainostavaa ohjelmaa”.

70- ja 80-luvut toivat Suomeen entistä räväkämmän rockin, punk- ja hiphop-musiikin aallon. Näiden ympärille rakentuneissa nuorisokulttuureissa vanhempia ja valtavirtaa eivät hämmentäneet vain musiikki ja ulkoinen olemus vaan myös tapa ottaa kaupunkitilaa haltuun uudella tavalla.

Talonvaltaukset yhdistetään usein punkkareihin ja vasemmistoliikkeisiin, mutta vuonna 1979 tapahtuneella Lepakon valtauksella oli laajempien musiikkipiirien tuki. Elävän musiikin yhdistys ELMU ja suuri joukko nuoria otti omin luvin käyttöönsä aiemmin asunnottomien yömajana toimineen varastorakennuksen, ”Lepakkoluolan” Ruoholahdessa, asettui taloksi ja kävi töihin. Rakennusta remontoitiin talkootyöllä, ja ELMU lobbasi kaupunkia myöntämään tilat nuorten ja musiikin harrastajien käyttöön, sillä edullisista treenitiloista ja keikkapaikoista oli puutetta. Neuvottelujen jälkeen kaupunki myöntyi vuokraamaan tilat nimellisellä hinnalla, ja Lepakosta muodostui vähitellen maanlaajuisesti tunnettu keikkapaikka. Lepakon tiloissa toimi myöhemmin myös radiokanava Radio City, ja elävää musiikkia paikalla kuultiin kaksikymmentä vuotta, rakennuksen purkuun asti. ELMU:n toiminta siirtyi Hietalahden vanhalle telakka-alueelle Nosturiin.

Nuoriso on tehnyt oikeastaan kaupungille kuuluvaa työtä hankkiessaan nuorille tiloja. Kaupungin on maksettava kulut.

Punkkarit valtasivat myös Käpylässä sijaitsevan vanhan vapaapalokunta-asema Vuoritalon  useaan otteeseen treeni- ja keikkatilaksi. Paikalle kaivettiin tee se itse -hengessä vesijohtoakin, mutta aivan varauksetonta vastaanottoa niitteihin ja nahkatakkeihin pukeutuneet nuoret eivät saaneet. Paikallislehdessä punkkareita toivotettiin ”painumaan takaisin Lepakkoon”.

Rap-musiikki ja hiphop-kulttuuri rantautuivat Suomeen 80-luvun myötä. Työmatkalainen saattoi hieraista silmiään, kun Asematunnelissa verkkariasuiset katutanssijat esittelivät akrobaattisia liikkeitä kasettimankan pauhatessa. Rap-musiikin saapumista Helsinkiin avustivat paitsi uudesta musiikista kiinnostuneet tiskijukat, myös hiljalleen syntyneet erikoislevykaupat. Internetin kautta paikallisesta valtakunnalliseksi hiphop-kulttuurin edistäjäksi kasvoi myös vuonna 2004 perustettu Bassoradio.

Hiphop-kulttuurissa oli myös kaupunkitilaan kuuluvia elementtejä, jotka eivät aina sopineet yhteen viranomaisten näkemysten kanssa. Luvattomat graffitit ja tagit saivat Helsingin kaupungin aloittamaan vuonna 1998 Stop töhryille -kampanjan, jonka myötä kaupungista pyrittiin siivoamaan kaikenlainen luvaton katutaide. Graffitimaalareille sekä julisteiden ja tarrojen liimaajille jaettiin kovia sakkorangaistuksia, mikä kiristi kaupungin ja alakulttuuriväen välejä pitkään, kunnes kampanjasta luovuttiin kymmenen vuotta myöhemmin. Asenneilmapiirin vähittäisestä muutoksesta kertovat myös kaupunkiin hiljalleen nousseet luvalliset graffitiseinät ja rakennuksiin tilatut muraalit ja maalaukset.

Tee-se-itse-henki on ollut musiikkipiirien lisäksi tärkeässä osassa muissakin alakulttuureissa. Esimerkkinä tästä voi pitää Suvilahden skeittipuistoa. Erityisesti 80-luvulta alkaen yleistynyt rullalautailu on myös ollut vastakulttuuria, jota on harrastettu avoimessa katutilassa ja usein luvatta, etenkin omien harrastuspaikkojen puuttuessa. Kantakaupungissa skeittaajia on nähty usein esimerkiksi Kiasman edustan tasaisella betonilla ja pilareilla sekä Kalliossa Brahen kentällä harrastajien 90-luvulla itse rakentamassa skeittipuistossa. Sen purkamisen myötä Suvilahteen nousi 2010-luvun aikana uusi talkoilla rakennettu kompleksi. Lautailua on ryhdytty ottamaan huomioon virallisessakin kaupunkisuunnittelussa muutenkin kuin esteiden muodossa. Virallisten skeittipuistojen lisäksi esimerkiksi Lasipalatsin aukiolle pystytetyt Amos Rex -taidemuseon kattoikkunat ja kansirakenteet suunniteltiin skeittaamisen mahdollistaviksi.