Näyttävä suihkukaivo Helsingin ytimeen
Ajatus näyttävän suihkukaivon hankkimisesta julkiselle paikalle Helsinkiin syntyi alun perin Suomen Taideyhdistyksen parissa. Vuonna 1904 Suomen Taideyhdistys lähetti kaupunginvaltuustolle asiasta aloitteen ja jo kirjelmässään teki ehdotuksen suihkukaivoon kuuluvasta pronssisesta veistoksesta, jonka toteuttajana toimisi taiteilija Ville Vallgren. Tämä aloite päätyi kaupungin rahatoimikamarille käsiteltäväksi, ja vuotta myöhemmin lokakuussa 1905 rahatoimikamari teki suihkukaivon hankinnasta kaupunginvaltuustolle esityksen, johon sisältyi muun muassa ehdotus kattaa osa teoksesta syntyvistä kuluista kaupungin omistamien anniskelu- ja vähittäismyyntiosakeyhtiöiden voittovaroista. Tämän jälkeen kului vielä vuosi lisää ennen kuin lokakuussa 1906 taitelija Ville Vallgren ja kaupungin rahatoimikamarin edustaja allekirjoittivat sopimuksen suihkukaivon muotoon laaditun taideteoksen hankinnasta Helsingin keskeiselle julkiselle paikalle.
Rahatoimikamarin ja Vallgrenin allekirjoittamassa sopimuksessa muun muassa määriteltiin suihkulähteen ja patsaan mitat sekä yksityiskohtaisesti erilaiset elementit, joita suihkukaivokokonaisuus tulisi sisältämään. Tässä yhteydessä mainittiin muun muassa suihkukaivoa ympäröivät neljä merileijonaa sekä muut merelliset elementit, joiden kautta taitelija halusi korostaa teoksen symbolismia merestä nousevana Helsinkinä. Sopimuksessa myös määriteltiin Ville Vallgrenille teoksesta maksettavaksi hinnaksi 40 000 markkaa, joka tultaisiin maksamaan osissa sitä mukaa, kun teoksen valmistaminen ja toimitus edistyisivät. Nykyrahassa summa vastaisi noin 170 000 euroa.
Mistä paikka suihkukaivolle?
Alun perin Vallgrenin suihkulähteen sijoituspaikaksi pohdittiin useampaa eri sijaintia Helsingin kantakaupungissa ja sopivan paikan hahmottamiseen käytettiin puusta valmistettua kutakuinkin aidonkokoista siluettimaista luonnosta, jota aseteltiin sopiviin paikkoihin kaupungin keskustassa. Kauppatorin lisäksi harkinnassa oli myös paikka Erottajalla, mutta lopulta kokeilujen ja pohdinnan tuloksena päädyttiin patsaan nykyiseen sijaintiin, sillä sen katsottiin soveltuvan tarpeeseen paremmin avaramman ympäristönsä vuoksi. Esimerkiksi Erottajan tapauksessa heräsi huoli suihkulähteen jäämisestä aluetta ympäröivän korkeamman rakennuskannan varjoon.
Vallgrenin saatua työnsä Pariisissa valmiiksi suihkukaivokokonaisuus purettiin osiin ja pakattiin useisiin laatikoihin. Ne kuljetettiin Pariisista pohjoisranskalaiseen Le Havren satamakaupunkiin, missä ne lastattiin suomalaiseen Leo-nimiseen höyrylaivaan, jonka kyydissä ne saapuivat Helsinkiin oletettavasti 21. päivä elokuuta 1907. Itse suihkulähteen valmistumista ja paljastamista saatiin kuitenkin vielä odottaa seuraavan vuoden syksyyn, jolloin 20.9.1908 suihkulähteen ympärille suojaksi pystytetyt lauta-aidat vaatimattomasti purettiin ilman virallisia juhlallisuuksia. Havis Amandan paljastamiseen liittyvän vähäeleisyyden taustalla arvioidaan vaikuttaneen patsaan jo etukäteen herättämä vilkas ja monelta osin hyvin kriittissävyinen keskustelu.
Taiteilija Ville Vallgren
Mutta kuka oli suihkukaivon toteuttajaksi Suomen Taideyhdistyksen lähettämässä aloitteessa kaavailtu Ville Vallgren? Veistoksen suunnittelija ja toteuttaja Carl Wilhelm Vallgren (s. 15.12.1855) oli porvoolaissyntyinen jo vuosikymmeniä Pariisissa vaikuttanut taitelija, joka laajemmin käytti itsestään lempinimeä Ville. Aikakaudelle tyypilliseen tapaan sukunimi kirjoitettiin alkujaan muodossa Wallgren.
Omalaatuinen ja seurallinen taiteilija vietti aktiivisesta urastaan suurimman osan Pariisissa, missä hänestä ja hänen ateljeestaan muodostuikin kaupungissa asuvien suomalaisten taitelijoiden keskuudessa eräänlainen sosiaalisen elämän kiintopiste. Vallgren oli muutenkin Pariisin taidepiireissä melko tunnettu hahmo, joka jo ennen Havis Amandaa oli niittänyt mainetta ennen kaikkea pienveistoksillaan, joista voittikin Pariisin maailmannäyttelyssä Grand Prix -mitalin vuonna 1900.
Mikäli Helsingin kaupunki ei olisi päätynyt Havis Amandaa Ville Vallgreniltä tilaamaan, olisi tällä ollut hyvät edellytykset myydä teoksensa myös Pariisin kaupungille. Havis Amandaa voidaan pitää monessa mielessä tuotteliaan taitelijan tunnetuimpana julkisena taideteoksena, mutta hänen kädenjälkeään on mahdollista ihailla myös Ateneumin julkisivua koristavissa taiteilijoiden muotokuvissa. Taitelija itsekin mieltyi teokseensa kovasti ja alkoikin myöhemmin leikkisästi puhua tästä tyttärenään.
Historiallisten lähteiden perusteella on tultu siihen tulokseen, että Havis Amandan malleina ovat aikoinaan toimineet 19-vuotiaat pariisilaiset Leonie Tavier ja Marcelle Delquini, joiden kummankin piirteiden voidaan ajatella olevan läsnä patsaan ulkomuodossa. Malleja Havis Amandan taustalla on kaksi, sillä ensimmäisenä mainittu Leonie toimi aikoinaan mallina patsaan ensimmäiselle pienoisversiolle, kun taas Marcellen ulkomuodon pohjalta Vallgren muotoili sen pronssipatsaan, joka sai myöhemmin nimen Havis Amanda. Ajatus suihkukaivoon kuuluvasta naisfiguurista syntyi Ville Vallgrenin päässä melko varhain, ja hän aloittikin teoksen muotoilun jo vuonna 1901. Kesti kuitenkin aina vuoden syksyyn 1908, ennen kuin Havis Amanda lopulta paljastettiin Helsingin Kauppatorilla.
Uusi suihkukaivo herättää voimakkaita tunteita
Havis Amandan vastaanotto oli heti alkuunsa hyvin ristiriitainen ja äänekäs. Suihkukaivon ja erityisesti patsaan herättämiä voimakkaita tunteita kuvaakin hyvin suihkukaivon pystyttämisen tienoilla kaupungilla liikkuneet huhut, joiden mukaan veistosta kohtaan oltaisiin valmistelemassa jopa mahdollista attentaattia. Suihkukaivoa ja sen huipulla seisovaa patsasta syytettiin muun muassa moraalia alentavasta mauttomuudesta sekä siitä, että taitelijan käyttämä muotokieli ja eläinhahmot edustivat liikaa kansainvälisiä eurooppalaisia vaikutteita ja kokonaisuudesta puuttui aikakauden näkökulmasta suomalaiselle kulttuurille ominaiset elementit.
Teoksen luoja Ville Vallgren osallistui omalta osaltaan keskusteluun ja pyrki liennyttämään kriittisiä kantoja julkaisemalla 17.10.1908 tiedotteen, jossa pyrki selittämään teoksensa luonnetta ja avaamaan sitä sanomaa, jonka oli halunnut teoksellaan välittää. Tiedotteessaan Vallgren kuvaili teoksensa kantavana ajatuksena olleen pyrkimys rinnastaa Helsingin kaupunki nuoreen aalloista nousevaan neitoon, joka kaupungin tapaan saa elinvoimansa rantojaan huuhtelevista laineista. Vallgrenin esittämissä ajatuksissa voidaan nähdä yhtymäkohtia muun muassa antiikin mytologiaan, jossa jumalatar Venus syntyy meren aalloista.
Havis Amandan herättämässä vilkkaassa julkisessa keskustelussa oli melko nopeasti havaittavissa tiettyjä päälinjoja. Nekin, jotka kokivat veistoksen olemassaolon ongelmallisena tai jopa vahingollisena, olivat useimmiten eri mieltä siitä, mikä teoksessa tarkalleen ottaen oli pielessä. Havis Amandan ympärillä käydyn kriittisen keskustelun voidaankin nähdä pyörineen yhtäältä yleiseen siveyteen ja moraaliin liittyvissä kysymyksissä, toisaalta eurooppalaisuuden ja suomalaisuuden kulttuurin vastakkainasettelussa sekä julkisten varojen käyttöön liittyvissä kysymyksissä.
Naisasialiike ja työväenliike kokivat veistokseen esteettisesti ja moraalisesti arveluttavana sekä porvarillisena tuhlailuna. Erityisesti naisasialiikkeen moraalisista kritiikeissä patsaan nähtiin edustavan kevytkenkäisyyttä ja samalla halventavan ja väheksyvän naisia, jotka olivat muun muassa juuri pari vuotta aiemmin saaneet kovalla työllä ansaitun äänioikeuden. Alastoman aistillisen naishahmon nähtiin tavallaan nakertavan sitä asemaa ja uskottavuutta, jota naisasialiike oli kovalla työllä naisille rakentanut sitä yhteiskunnallista ilmapiiriä vasten, jossa naisiin kohdistuvaa sortoa oli usein perusteltu naissukupuolen luontaisella taipumuksella moraaliseen heikkouteen ja korostuneeseen ruumiillisuuteen. Työväenliikkeen näkökulmasta suihkukaivo taas nähtiin malliesimerkkinä porvarillisesta tuhlailevaisuudesta, jossa edustaminen ja julkinen koreilu nähtiin tärkeämpänä kuin laajojen kansanjoukkojen edun edistäminen. Moraalinen kritiikki siis kiteytyi yhteisten verovarojen kyseenalaiseksi koettuun käyttöön.
Mitä tulee eurooppalaisia vaikuttaneita ajaneiden kosmopoliittien ja kotoperäistä estetiikkaa korostaneiden fennomaanien käymään välienselvittelyyn, oli jälkimmäisen näkökulmasta Vallgrenin suihkukaivo auttamattomasti liian ”eurooppalainen”, koska sen löyhästi kontekstualisoitua naishahmoa ei ollut mahdollista kiinnittää fenno-ugrilaiseen tai kalevalaiseen kulttuuriperintöön. Myöskään suihkukaivoon liitetyt eläinhahmot eivät olleet fennomaanien mieleen, sillä esimerkiksi patsasta ympäröiviä merileijonia ei tiedettävästi ollut mahdollista tavata Itämeren aalloista. Tarina ei kerro, ehdotettiinko merileijonien korvaamista esimerkiksi itämerennorpilla. Vastauksena fennomaanien esittämään kritiikkiin pääasiassa ruotsinkielisistä liberaaleista koostuneet kosmopoliitit yrittivät korostaa suihkukaivon muotokielen tuovan Suomea lähemmäksi Eurooppaa ja siten välittävän vierailijoille kuvaa Suomesta eurooppalaisena modernina maana. Veistoksen ansioita kiittelivät myös monet tunnetut suomalaisella kulttuurikentällä toimivat henkilöt, kuten Akseli Gallen-Kallela, Eero Järnefelt, Eliel Saarinen ja Pekka Halonen.
Loppujen lopuksi patsaasta käydyn vilkkaan keskustelun nähdään kuivuneen vähitellen kasaan sen vuoksi, etteivät patsasta kovaäänisimmin kritisoineet tahot eli naisasialiike, työväenliike sekä fennomaanit pystyneet muodostamaan yhteistä rintamaa. Osapuolien näkökulmat suihkukaivon ongelmallisuuteen olivat niin erilaiset.
Havis Amanda suomalaisten arjessa ja juhlassa
Usein voidaan havaita, että mitä voimakkaampia ja vaihtelevampia tunteita asiat herättävät, sitä lähtemättömämmän vaikutuksen ne jättävät. Tämä voidaan ehkä tietyllä tapaa todeta Havis Amandankin perinnössä ja siinä, kuinka nopeasti se otti paikkansa helsinkiläisen kaupunkielämän ja jopa laajemmin suomalaisen kulttuurin kentällä. Valmistumisestaan lähtien Vallgrenin suihkukaivo alkoi nopeasti näkyä lehtijuttujen ja pilapiirrosten kuvituksessa. Päädyttiinpä patsasta soveltamaan myös mainostarkoituksiin. Viimeisimmästä voidaan pitää hyvänä esimerkkinä patsaan hahmon hyödyntämistä Havi Oy:n 1920-luvun lopulta eteenpäin valmistaman Amanda-saippuan markkinoinnissa. Kyseiselle saippualle päätyi mainoskasvoiksi myös itse taitelija Vallgren lukuisten muiden aikakauden silmäätekevien ohessa.
Julkisessa keskustelussa Havis Amanda on ehkä tullut tunnetuimmaksi paraatipaikkana erilaisille kansanjuhlille, joista monille mieleenpainuvin ja kenties läheisin lienee vappu. Eräs helsinkiläisen vappuaaton kohokohtia onkin perinteikäs Mantan lakitus, jonka yhteydessä suihkukaivon patsas saa pronssisille kutreilleen ylioppilaslakin. Perimätiedon mukaan Manta olisi saanut valkolakin kutreilleen ensimmäisen kerran jo vuonna 1909. Varsinaisen lakitusperinteen muodostuminen vaati kuitenkin vähintään pari vuosikymmentä ennen kuin käytäntöä voitiin alkaa pitää vakiintuneena perinteenä.
Verkkaiseen perinteen muodostumiseen vaikutti osaltaan virkavallan nuiva suhtautuminen. Poliisin näkökulmasta keskeisellä paikalla sijaitsevan taideteoksen päälle juhlahumussa kiipeily ja sen asustaminen eivät olleet julkisella paikalla tapahtuvalle toiminnalle tai patsaan arvolle sopivaa. Viranomaisten kylmäävästä suhtautumisesta huolimatta jopa kuvanveistäjä Ville Vallgren oli noteerannut Mantaan liittyvää lakittamistoimintaa jo vuonna 1921 julkaisemassaan runossa, jossa hän muun muassa isällisesti mielissään kuvailee, kuinka hänen Mantastaan on tullut ylioppilas! Jo hyvin varhain muodostuneista lakitustoimista huolimatta ensimmäistä poliisin virallisesti hyväksymää lakitustilaisuutta saatiin odottaa aina vuoteen 1951 asti.
Kirjallisuutta:
Mattson, Anni: Havis AmandaUnioninakseli-teemasarja: .Helsingin kulttuurikeskus. Helsinki 2012.
Mononen, Teija; Nenonen Kati: Havis Amanda, Mon Amour 100 vuotta. Helsingin kaupungin taidemuseon julkaisuja nro 101. Helsinki 2008.
