Juhdin valmistusprosessi oli salainen ja tarkkaan varjeltu. Sitä tehtiin pääasiassa naudan nahasta ja sen parkitsemisessa käytettiin koivuntervaa, mikä aikaansai sille tunnusomaisen tervanhajun. Parkitseminen teki nahasta periaatteessa ikuisen. Haju on aistittavissa jopa 300 vuotta merenpohjassa olleessa nahassa.
Juhtinahka oli toisaalta massatuote, jota käytettiin armeijoiden saappaissa ja hevosten satuloissa, toisaalta eliittituote, josta valmistettiin kaikkein hienoimpia nahkaesineitä, kuten nahkakantisia kirjoja, laukkuja, vöitä, jalkineita sekä rasioita, ja sillä verhoiltiin huonekaluja. Italiassa juhdilla tapetoitiin kokonaisia huoneita. Juhtitapetit eivät altistuneet hyönteistuhoille. Valmiista juhtinahasta levisi hienostunut tuoksu, joka 1920-luvulla inspiroi Coco Chanelin kehittämään erityisesti tupakoiville naisille suunnatun laatuparfyymin, Cuir de Russien (Russian Leather).
Juhtia oli punaista ja mustaa. Nämä jakaantuivat vielä alalajeihin. Punainen oli laadukkainta ja sitä käytettiin mm. kirjansidonnassa. Mustaa käytettiin jalkineissa ja saappaissa, ja sillä oli kova kysyntä 1700- ja 1800-lukujen Venäjällä. Juhdin valmistus oli salainen prosessi, jota muut maat yrittivät vakoilla. Kuitenkaan vielä 1840-luvullakaan sitä ei muualla Euroopassa osattu.
Venäjän vientituotteiden joukossa juhdilla oli tärkeä asema. Sitä kulki Suomenlahdella suuria määriä jo 1600-luvulla. Huippuvuodet olivat 1660-luvulla. Juhtia tuotiin Narvaan jokia pitkin Venäjän sisäosista. Vuonna 1696 suunniteltiin juhtinahan valmistuslaitosta Narvaan. Laitos ei kuitenkaan koskaan valmistunut, mistä kertoo se, että vientimäärät romahtivat samoihin aikoihin.
Suuri Pohjan sota keskeytti muun kaupan mukana juhtikaupankin. Tärkeimmät määränpäät olivat Saksa, Alankomaat (etenkin Amsterdam), Britannia (etenkin Lontoo) ja Italia (etenkin Genova). Suunta oli Itämerellä aina idästä länteen. Juhtia vietiin Italiaan myös Venäjän Mustanmeren satamien kautta Venäjän saatua ne haltuunsa vuonna 1783.
Laivojen ruumissa juhti kulki rullina, jotka sisälsivät vaihtelevan määrän vuotia. Rullat puolestaan oli sidottu paaleiksi. Paalien ja rullien koostumuksista on kiinnostavaa tietoa 1800-luvun Venäjän-kaupan ohjekirjoissa. Rullien kokoonpanosta voidaan karkeasti päätellä, mihin kaupunkiin tai maahan rullat olivat matkalla. Kaikkein tavoitelluimpia olivat pienet, ohuet nahat. Ne olivat peräisin nuoresta eläimestä ja olivat notkeaa nahkaa, jota meni varsinkin Italiaan.
Juutinrauman tullitietojen mukaan juhtia liikkui erityisen paljon 1760-luvulla. Tämä näkyy myös juhtinahkaa kuljettaneiden alusten lisääntyneissä haaksirikoissa. Helsingistä on tietoa mm. vuosina 1746, 1749 sekä 1768 pidetyistä haaksirikkoalusten juhtihuutokaupoista. Vuonna 1746 Jacob Staugard -nimisen kapteenin Maria-jahti haaksirikkoutui Jussarössä. Talteen saatiin lähes 50 rullaa nahkaa, joka huutokaupattiin.
Tämän halutun tavaran merkittävyydestä kertoo sekin, että ainakin yhden kerran luoto on saanut nimensä sen luona haaksirikkoutuneesta juhtia kuljettaneesta aluksesta. Luoto on nimeltään Juktenskobben, jossa Helsingin yliopiston haaksirikkoprojekti ja Museovirasto ovat tehneet tutkimuksia ja nostaneet kaksi juhtinahkarullaa. Niitä on tutkittu Museoviraston laboratoriossa.
Pienten nahkojen kysyntä näkyi huutokaupoissakin. Niistä huutokauppakamari sai korkeimmat vasarahinnat. Helsingin seudun nahkahuutokaupoissa nahkoja huusivat muun muassa hevosten kanssa tekemisissä olevat ihmiset, kuten satulantekijät, suutarit sekä ratsuväen upseerit. Myös kirjansitojat huusivat sitä.
Juhtia kuljettaneiden alusten haaksirikkoja sattui myös itäisellä Suomenlahdella. Vuonna 1744 galliotti Jungfrau Anna sai vuodon ja ajautui rantaan Koiviston luona. Miehistö jätti laivan, mutta paikalliset ottivat aluksesta juhtinahkoja, joita piilottelivat metsään. Tästä seurasi kovat tuomiot, jopa kuolemanrangaistus, joka ainakin yhdessä tapauksessa aleni kujanjuoksuksi. Vuonna 1778 hollantilainen Catharina die Grote haaksirikkoutui Haapasaaren luona. Lastia pelastettaessa siitä katosi suuri määrä juhtia. Syyllisiä tuomittiin sakkoihin. Rangaistukset olivat kuitenkin lieventyneet. Tähän lienee vaikuttanut se, että juhtia kuljetettiin aiempaa enemmän ja myös haaksirikkoja oli enemmän.
Lähteet
Kaukiainen, Yrjö: Rantarosvojen saaristo. Itäinen Suomenlahti 1700-luvulla. Historiallisia tutkimuksia 22. Helsinki. SKS 2005.
Juhtinahan valmistuksesta, kaupasta ja välityksestä Venäjällä on parhaiten tietoa 1800-luvun kaupallisissa oppaissa, kuten C. I. Borissow: The Commerce of St Petersburg, with a Brief Description of the Trade of Russian empire. London 1819.
Juhtinahkaa sisältäneistä haaksirikkoaluksista löytyy tietoa Ruotsin sota-arkistossa olevista sukellusraporteista (Dykeri- och bärgnings raporter) sekä lastien huutokaupoista kaupunkien maistraattien huutokauppapöytäkirjoista.
Haaksirikoista ja huutokaupoista yleensä: Mikko Huhtamies: A second-hand shipwreck market, ks. https://researchportal.helsinki.fi/en/publications/a-second-hand-shipwreck-market-salvage-auctions-in-mid-eighteenth(Linkki johtaa ulkoiseen palveluun)
Juhtinahan kaupasta ks. Juutinrauman tullitilit verkossa Sound Toll Registers online, hakusana ”jucht”
http://www.soundtoll.nl/index.php/en/(Linkki johtaa ulkoiseen palveluun)
Helsingin yliopiston Juktenskobben-tutkimukset:
sekä painamattomia lähteitä:
Huhtamies, Mikko: Loppuraportti ns. Juhtinahka-projekti wbs 7403111. Painamaton raportti. Helsingin yliopisto
Alvik, Riikka: Kirkkonummen Juktenskobbenin juhtinahkavuotien käsittely noston jälkeen. Painamaton raportti. Museovirasto. Helsinki 2019.
Vajanto, Krista: Juktenskobbenin hylyn nahkanäytteiden tutkiminen. Helsingin yliopisto. Helsinki 2019.