Hyppää pääsisältöön

Vaarallinen Hiidenmaa

Johannes van Keulenin Itämeren kartassa (n. 1680) näkyvä Hiidenmaan (Dagho) särkkä – tumma juova, joka osoittaa alavasemmalle – ja sen merialue ovat olleet yksi pahimmista Itämeren haaksirikkopaikoista. Monet Helsinkiin 1800-luvun alkupuolella tulevista ja sieltä lähteneistä aluksista joutuivat käyttämään tätä nykyisen Viron rannikon ohi kulkevaa tunnetusti vaarallista reittiä. Vaarallinen alue on vielä nykyäänkin, kuten autolautta Estonian vuoden 1994 katastrofista tiedetään.

Alue on tuulinen ja myös Itämeren eteläosista puskeva aallokko muodostuu tällä kohtaa välillä poikkeuksellisen suureksi. Varsinkin vanhoina aikoina, kun paikanmäärityslaitteita ei ollut, suurimman vaaran merenkulkijoille aiheutti se, että kapea särkkä työntyi mataloituen pitkälle avomerelle. Lähistöllä oli myös tunnettu matalikko Neckmansgrund. Hiidenmaan matalikkojen sijainti on ollut hankalasti määritettävissä siksi, että ne liikkuivat merenpohjassa. Paikan vaarallisuutta kuvaa hyvin se, että Suomenlahden ensimmäinen ja pitkään ainoa majakka, Köpu, valmistui jo aivan 1500–luvun alussa mutta valon majakka sai vasta vuonna 1649. Se oli kuitenkin melko kaukana rannikosta ja sen valoteho oli heikko. 1700-luvun meriselitysten perusteella kuitenkin tiedetään, että kapteenit näkivät sen valon merellä syksylläkin. Ei nimittäin ole täysin selvää paloiko majakan valo aina kun sen olisi pitänyt. Majakka kulutti paljon puuta, jota oli muutenkin vähän.

Välttääkseen Hiidenmaan vaarat jo keskiajan koggit kiersivät Hiidenmaan matalikot mahdollisimman kaukaa pohjoisen kautta, jolloin lähestyttiin Suomen rannikkoa. Särkkä selittää siksi myös Suomen rannikon haaksirikkoja. Kiertäessään matalikkoa alukset ajautuivat Suomen uloimmille kareille Porkkalassa, Jussarössä tai Hangon ulkopuolella. Haaksirikkopaikat ovat aikojen saatossa olleetkin hyvin pitkälle samat. Kapteenit ottivat riittävän pitkän luovin Suomen puolelle päästäkseen seuraavalla halssilla (eli luovilla vastakäännöksen jälkeen) Hiidenmaan särkän ohi. Luovit mitattiin tiimalaseille eli niin ja niin monta lasia. Se viimeinen lasillinen saattoi olla, ja usein olikin, liikaa. Tämä käy hyvin ilmi 1700-luvun meriselityksistä. Kapteenien kuvausten mukaan oltiin yht'äkkiä keskelle tyrskyjä (bränningar). Kun kunnon karttoja ei ollut, tyrskyt olivat se mitä aluksista tähystettiin.  Jos oli myrsky ja pimeää, ja osa miehistä mahdollisesti pumppaamassa, tähystys oli mahdotonta. Tyrsky kertoi, että veden alla on kari. Kuitenkin pahempi oli niin sanottu sokea kivi (blind sten), joka oli sen verran syvällä, ettei se synnyttänyt mitään näkyviä merkkejä pinnalle, mutta oli kuitenkin sillä syvyydellä (2 - 3 metriä), että laiva osui siihen.

Hankaluutena navigoinnissa oli etäisyyden arviointi, jossa ainoa keino oli suunnan ja kuljetun matkan mittaaminen, mikä edellytti myös nopeuden tietämistä. Toisena tärkeänä keinona oli syvyyden luotaaminen. Luotaus luotinarulla ja luodilla olikin erittäin tärkeä navigointikeino nimenomaan Viron puolella, jossa rannat olivat tasaisesti mataloituvia hiekkarantoja. Suomen rikkonaisessa saaristossa luoti antoi paljon epävarmemman syvyystiedon varsinkin sen suhteen mitä oli aluksen edessä  veden alla – esimerkiksi viiden minuutin päistä.

Hiidenmaa oli tunnettu hylynryöstäjistään, jotka harjoittivat tätä sivu- tai kenties pääelinkeinoaan aina 1800-luvun alkuun asti. Kartanonherrat pitivät vanhan perinteen mukaisesti kartanoidensa rannikkovesiä ominaan. Heidän alaisuudessaan oli sosiaaliselta asemaltaan lähellä maaorjia olevaa rannikkoväestöä (rannarootseja), joista monet puhuivat suomea. He joutuivat tekemään varsinaiset hylynryöstöt. Myös luonnonolot suosivat hylynryöstäjiä. Alukset jäivät kiinni pohjastaan ehjinä hiekkasärkille. Miehistöjen kannalta tämä oli hyvä asia, sillä parhaimmillaan rantaan voitiin kahlata ilman hengenvaaraa. Tunnetuin hylynryöstäjä oli paroni Otto Reinold Ludwig von Ungern-Sternberg (k. 1811). Hänen väitetään jopa manipuloineen Hiidenmaan majakan, Köpun, valoa. Täyttä varmuutta tästä harhatulen käytöstä ei ole, mutta Hiidenmaan erikoisoloissa se saattaa olla mahdollista. Ajat vähitellen muuttuivat ja Ungern-Sternbergkin määrättiin Siperiaan vankeuteen rikoksistaan.

Suurin piirtein niihin aikoihin, jolloin Helsingissä rakennettiin empirekeskusta, englantilainen seikkailija John Holman matkusti (1822–1824) Lontoosta laivalla kohti Pietaria. Reitti kulki Lontoosta Ruotsin rannikolle ja edelleen Helsingörin kautta Kööpenhaminaan, Bornholmiin ja Gotlannin kautta Suomenlahdelle.  Aluksen ollessa Hiidenmaan kohdalla Holman alkaa matkakertomuksessaan kertoa kuulemaansa tarinaa Hiidenmaan omistajasta, paronista, jota hän ei nimeltä mainitse. Kyse on tunnetusta rantarosvosta ja aatelismiehestä Otto Reinhold Ludvig von Ungern-Sternbergistä (1744–1811). Hän omisti Hiidenmaan suurimman kartanon Suurmöisan (Grossenhof) saaren itäpäässä. Paronin kerrottiin houkutelleen laivoja Hiidenmaan särkälle asettelemalla harhatulia ja manipuloimalla Köpun majakkaa. Holman kertoo kuitenkin paljon pidemmälle viedyn versio tästä tarinasta. Hänen mukaansa paroni rakensi oman majakan harhauttaakseen laivoja:

”Joitakin vuosia sitten saaren (Dagö eli Hiidenmaa) omistaja, paroni, rakensi talon saaren korkealle kohdalla ja päälle kahdeksankulmaisen tornin, jonne hän asensi suuria lasipeilejä heijastamaan valoa majakan tapaan. Hän valaisi tämän osan rakennuksesta kun taas varsinaisen majakan (Köpu) hän pimensi. Tämän keinotekoisen majakan valon hämäämänä monet alukset haaksirikkoutuivat Hiidenmaan rannikolla, jolloin paljon miehistöä menehtyi. Tämä hirviö valtasi silloin alusten lastit tyydyttääkseen loputtoman ahneutensa.”

John Holman, englantilainen seikkailija 1824

Tällaisten väitteiden tueksi ei kuitenkaan ole todisteita. Tiedetään kuitenkin, että Ungern-Sternberg oli ankara kartanonherra, joka takavarikoi rantautuneiden alusten lasteja. Kuinka paljon kyse oli meripelastuksesta, kuinka paljon ryöstöstä, on hankala kysymys, mutta vastaus kallistuu ryöstelyn puoleen. Toiminnassaan hän nojautui vanhaan rannanomistajan oikeuteen (Strandherrschaft) omia haaksirikkoaluksia ja niiden lasteja. Mutta olivatko hänen ”pelastamansa” alukset harhautuneet jonkin  keinotekoisen valon takia, on jo paljon pidemmälle viety väite. Laivoja ajoi – ja oli ajanut kautta aikojen – karille näillä vesillä ilman harhatulia. Hiidenmaan ja Ungern-Sternbergin tapauksessaan tarkoituksellisuutta ei voi kuitenkaan täysin poissulkea. Jo Köpun majakan tulen sammuttaminen olisi riittänyt ohjaamaan aluksia liian lähelle rantaa. On todennäköistä, ettei tuli palanut majakassa koko aikaa silloin kun sen olisi pitänyt.

Hiidenmaa ja sen omavaltainen paroni ovat kuitenkin jääneet historiaan rantarosvona ja hylynryöstäjänä. Pari kesää sitten eräs ravintoloitsija alkoi kertoa minulle tarinaa siitä, miten täällä aikoinaan ohjattiin laivoja karille harhatulien avulla. Ungern-Sternberg on pohjoisen Itämeren aikalaisvastine Gotlannin Petter Gottbergille, Ruotsissa hyvin tunnetulle, ”Itämeren viimeiselle merirosvolle”. Hänen henkilömyyttiään professori Yrjö Kaukiainen on jo analysoinut ja palauttanut  maan pinnalle. Ungern-Sternbergin tapaus on kuitenkin vielä osittain avoin. Hiidenmaan luonnonolot hiekkarantoineen ja mataline saarineen olivat otolliset laivojen ryöstelylle ja jopa jonkinasteiselle hämäämiselle. Voinee sanoa, että juuri hän on vahvistanut tätä tarinaperinnettä ja osittain sen uusimpien versioiden alkuperä. Eivät nämä kummatkaan rantarosvot ole mitään suuren yleisön tuntemia historian ”turhia julkkiksia”.

Kirjallisuutta

 

Mikko Huhtamies ja Juha-Matti Granqvist, Onnettomuus ja onni – Kauppalaivojen haaksirikot ja pelastustoiminta Itämerellä 1600- ja 1800-luvuilla. Historiallisia tutkimuksia 279. SKS.