Kaapelitehtaan rakentajayhtiö Suomen Kaapelitehdas aloitti toimintansa vuonna 1912 nimellä Suomen Punomotehdas Telakkakadulla Punavuoressa. Sähkön, puhelimen ja lennättimen yleistyminen loi kasvavaa tarvetta kaapeleille, joita ei valmistettu Suomessa ennen tehtaan perustamista. Vuonna 1917 yhtiön omistajapohja laajeni ja nimi vaihtui Suomen Kaapelitehtaaksi.
Yhtiö kasvoi 1930-luvulla nopeasti, koska Suomessa rakennettiin sähkönjakelu- ja kaukopuhelinverkkoja. Suomen Kaapelitehdas toimitti tuolloin yli 80 prosenttia Suomessa käytetyistä puhelinkaapeleista. Vuonna 1939 yhtiö alkoi rakentaa uutta tehdasrakennusta Salmisaareen Helsingin kaupungilta vuokraamalleen tontille. Tehdas sijoitettiin merenrantaan, sillä yhtiön valmistamat merikaapelit piti saada lastattua suoraan kaapelilaivoihin, jotka laskivat ne mereen. Maakaapelit sen sijaan voitiin kelata kaapelikeloille.
Suomen Kaapelitehtaan johtajana oli tuolloin aloittanut Verner Weckman, joka oli voittanut painista Suomen historian ensimmäisen olympiakullan. U-kirjaimen muotoisen uuden tehdasrakennuksen suunnitteli arkkitehti Wäinö G. Palmqvist. Kaapelitehdas rakennettiin useassa osassa. Vanhin osa valmistui vuonna 1943, ja siellä voitiin aloittaa sähkö- ja puhelinkaapelien valmistus.
Sotavuosien jälkeen tehdas toimi täysillä, sillä Suomen sotakorvauksista Neuvostoliitolle valmistettiin Kaapelitehtaalla lähes kuusi prosenttia. Tehdasta päätettiin laajentaa sotakorvausten tarvitseman tuotantotilan takia, ja rakennuksen pohjoissivusta pohjoiseen suuntautuva, Tallberginkadun suuntainen siipi valmistui vuonna 1948.
Vuonna 1954 Kaapelitehdasta laajennettiin vielä toistamiseen, kun sisätilojen suurin tila Merikaapelihalli sai eteläsiiven pidennyksessä 71 metriä lisää mittaa. Kolme kerrosta korkeasta hallista tuli yhteensä 110 metriä pitkä. Laajennusten jälkeen Kaapelitehtaalla oli lattiapinta-alaa lähes 56 000 neliömetriä, ja se oli Suomen suurimpia rakennuksia.
Kaapelitehtaalla oli monopoliasema suomalaisessa kaapelinvalmistuksessa 1960-luvun alkuun asti. Vienti Länsi-Eurooppaan oli säänneltyä, joten tehtaan tuotannosta vajaa neljännes myytiin 1950- ja 1960-luvuilla Neuvostoliittoon ja loput käytettiin Suomessa. 1960-luvulla alkoi kaapeleiden vienti myös Lähi-itään ja Aasiaan.
Tehdas oli suomalaisen teollisuuden ylpeydenaiheita, ja presidentti Urho Kekkonen esitteli rakennusta Helsinkiin tulleille valtiovieraille. Kaapelitehtaalla kävivät presidentin seurassa muun muassa Tanskan kuningas Frederik vuonna 1958 sekä Neuvostoliiton valtionpäämies Leonid Brezhnev kolme vuotta myöhemmin.
Vuonna 1960 Kaapelitehtaalle perustettiin elektroniikkaosasto ja laskentakeskus. Taloon tilattiin Suomen ensimmäiset suurtietokoneet, ja suomalaisen tietojenkäsittelytieteen kehitys alkoi. Toiminta laajeni elektroniikkaan, koska yhtiön johtaja Björn Westerlundia huolestutti kaapelinvalmistuksen riippuvuus idänkaupasta ja yhtiön johto piti elektroniikkaa tulevaisuuden alana. Suomessa ei tuolloin ollut mitään elektroniseen tietojenkäsittelyyn liittyvää teollisuutta.
Elektroniikkaosasto sai tilat Kaapelitehtaan torniosan ylimmistä kerroksista. Elliott-tietokone sijoitettiin seitsemänteen kerrokseen, jossa oli toiminut Helsingin Atleettiklubin painisali. Kalliimpi kahdesta tietokoneesta, Siemens, sijoitettiin entiseen varastoon. Kaapelitehtaan elektroniikkaosastolla alettiin kehittää muun muassa radiopuhelimia Puolustusvoimille.
Vuonna 1967 Suomen Kaapelitehdas fuusioitui Suomen Kumitehdas Oy:n ja Nokia Oy:n kanssa. Uusi yhtiö nimettiin Nokiaksi, ja sen logo korvasi Kaapelitehdas-kyltin rakennuksen katolla. 1970-luvun puolivälin taantuman jälkeen kaapelinvalmistuksen kannattavuus alkoi laskea, sillä Suomen sähkö- ja puhelinverkot oli saatu rakennettua pitkälti valmiiksi. Tietoliikennetekniikan kehityksestä tuli yhtiölle yhä tärkeämpää, ja vuonna 1979 Nokia perusti yhdessä Saloran kanssa Mobira-yhtiön, joka alkoi kehittää NMT-tekniikkaa. Kaapelitehtaalla alkanut langattoman puheviestintäjärjestelmän kehitystyö johti myöhemmin suomalaisen matkapuhelinteknologian syntymiseen.
Tehdastoiminta päättyy, pelastusliike syntyy
Vuonna 1985 Nokia ilmoitti lopettavansa kaapelien tuotannon Kaapelitehtaalla vuoteen 1990 mennessä. Päätöksen taustalla olivat lähinnä idänkaupan hiljeneminen sekä Euroopan yhdentymisestä johtuva markkinoiden avautuminen. Kaapelitehtaan hallitseva markkina-asema Suomen kaapelituotannossa oli jatkunut yhtäjaksoisesti yhtiön perustamisesta asti, mutta 1980-luvun loppupuolella ulkomaisten kaapeleiden tuonnista tuli yhä kilpailukykyisempi vaihtoehto.
Nokian painopiste oli siirtynyt entistä vahvemmin elektroniikkateollisuuteen, eivätkä Kaapelitehtaan tilat soveltuneet siihen kovinkaan hyvin. Rakennuksen tulevaisuus näytti epävarmalta, ja asiaan vaikutti myös tehtaan ympäristön muuttuminen. Ruoholahden entisestä teollisuusalueesta suunniteltiin asuinaluetta kasvavan Helsingin tarpeisiin. Kaapelitehtaan merenrantatontti oli lähes kuuden hehtaarin kokoinen, ja tehtaalle johtava teollisuusrautatie vei tilaa Ruoholahden rakentamiselta. Pelkästään rautatien purkamisen laskettiin tuovan 150 000 kerrosneliömetriä lisää Ruoholahteen tuleviin asuintaloihin.
Kun Nokia ilmoitti kaapelituotannon lopettamisesta, yhtiö ja Helsingin kaupunki alkoivat neuvotella Kaapelitehtaan kohtalosta. Nokia suunnitteli jatkavansa Ruoholahdessa pienemmässä toimistorakennuksessa, ja Kaapelitehdas oli tarkoitus purkaa osittain. Rakennuksen säästettäviin osiin kaavailtiin muun muassa koulua, päiväkotia ja hotelleja.
Nokia alkoi siirtää tuotantoa Kaapelitehtaalta muihin tehtaisiinsa. Rakennuksesta vapautui tilaa, jota yhtiö yritti ensin vuokrata teollisuuskäyttöön, mutta kiinnostuneita ei ollut. Ylläpitokulujen kattamiseksi tiloja alettiin vuokrata väliaikaisesti taiteilijoille työhuoneiksi ja harjoitustiloiksi. Ensimmäinen vuokralainen oli jazzkitaristi Raoul Björkenheim, joka aloitti rakennuksessa työskentelyn vuonna 1987.
Tyhjän tilan lisääntyessä Kaapelitehtaalle löysi yhä enemmän luovien alojen tekijöitä. Syksyllä 1989 vuokralaisia tuli lyhyessä ajassa paljon, ja muun muassa valokuvaaja Stefan Bremer perusti taloon studionsa. Samalla uudet vuokralaiset huolestuivat rakennuksen tulevaisuudesta. Talossa työskentelevät taiteilijat Ulla Kuronen, Henrik Strömberg ja Irma Weckman perustivat Pro Kaapeli -liikkeen, joka alkoi ajaa rakennuksen säilyttämistä. Myös Helsingin kaupunginmuseo esitti rakennuksen suojelua.
Alkuvuodesta 1990 Kaapelitehtaalla työskenteli jo tuhatkunta ihmistä. Taiteilijoiden lisäksi vuokralaisten joukossa oli erilaisia pienyrittäjiä ja käsityöläisiä. Rakennukseen oli syntynyt spontaanisti oma yhteisö, jonka jatko tiloissa oli kuitenkin epävarma. Kaapelitehtaan vuokralaiset ja kaupungin edustajat kävivät rakennuksen kohtalosta vuoropuhelua sekä keskenään että lehtien palstoilla. Neuvotteluissa olivat mukana muun muassa Helsingin apulaiskaupunginjohtaja Erkki Tuomioja ja kaupungin kulttuurikomitean puheenjohtaja Jörn Donner.
Rakennuksen säilyttäminen kulttuurikäytössä alkoi näyttää todennäköiseltä vaihtoehdolta, sillä vuokralaisten määrä kertoi, että Helsingissä oli suuri tarve taiteilijoiden työtiloille. Neuvottelujen viimeisessä vaiheessa aiheena oli vielä Merikaapelihallin ja Pannuhallin kohtalo. Tammikuussa 1990 julkistetuissa suunnitelmissa Tallberginkatua oli tarkoitus jatkaa etelään päin, jolloin Kaapelitehtaan eteläosa ja siinä ollut Merikaapelihalli olisi katkaistu. Ajatus alkoi kuitenkin herättää vastustusta. Toisen siiven päädyssä ollut Pannuhalli oli tarkoitus purkaa kokonaan.
Pro Kaapeli -yhdistys ja Helsingin kulttuurikomitea Jörn Donnerin johdolla asettuivat puolustamaan Merikaapelihallin säilyttämistä. Yhdistys esitteli kesällä 1990 arkkitehti Pia Ilosen tekemän suunnitelman, jossa halli säilytettiin yhtenäisenä, ja suurin osa Kaapelitehtaalle kaavailluista uusista toimijoista saatiin silti sijoitettua tiloihin. Lopulta Merikaapelihalli säilytettiin ja kunnostettiin, ja siitä tuli Euroopan suurin kulttuurin käyttöön annettu tehdashalli. Hallista ajateltiin ensisijaisesti näyttelytilaa, mutta se sopi kooltaan ja muodoltaan myös iltatilaisuuksiin. Myöskään Pannuhallia ei lopulta purettu.
Kaapelitehdas siirtyi vuoden 1992 alusta Nokialta Helsingin kaupungille, ja sitä hallinnoimaan perustettiin Kiinteistö Oy Kaapelitalo. Rakennuksen tiloissa oli tuolloin 280 vuokralaista, joista kolmannes toimi kuvataiteen parissa. Itsenäisten taiteilijoiden lisäksi talossa toimivat muun muassa Vapaa taidekoulu ja keramiikkakoulu. Vuoden 1992 ensimmäisiä uusia vuokralaisia olivat Teatterimuseo, Valokuvataiteen museo sekä Hotelli- ja ravintolamuseo, jotka muuttivat Kaapelitehtaalle seuraavina vuosina.
Taloon tulivat myös tanssiteatteri Hurjaruuth, uuden tanssin keskus Zodiak sekä Avanti!-orkesteri. Esittävän taiteen organisaatioille Kaapelitehtaalta löytyivät esitys- ja harjoitustilat, toimistot sekä varastot. Helsingin työväenopisto sai entisistä tehdashalleista tiloja, joissa se alkoi järjestää kuvataiteen ja musiikin opetusta. Suoraan Työväenopiston yläpuolella olivat Teknillisen korkeakoulun arkkitehtiopiskelijoiden taideopetustilat.
Tehdas nousee tapahtumataloksi
Helsingin kaupungin työryhmä linjasi toukokuussa 1991, että Kaapelitehdas halutaan ympärivuorokautiseen käyttöön. Talossa oli alkanut tapahtua iltaisin ja öisin jo ennen sitä. Helsingin juhlaviikkojen yhteydessä elokuussa 1989 katalonialainen teatteriryhmä Comediants esitti Merikaapelihallissa teoksensa La Nit, ja hallissa järjestettiin samana syksynä ja seuraavana keväänä elektronisen musiikin ravetapahtumia. Ne olivat uusi ilmiö Helsingissä, ja lokakuussa 1989 järjestettyihin reiveihin tuli yli 800 ihmistä, vaikka niistä ei tiedotettu muualla kuin kahdessa levykaupassa jaetuissa flyereissa. Kun kulttuuritoiminta talossa pääsi kunnolla käyntiin, Merikaapelihalli oli säännöllinen isompien juhlien järjestämispaikka. Vuonna 1992 siellä esitettiin West Side Storya, joka oli Suomen kaikkien aikojen suurimpia musikaaliesityksiä.
Tapahtumia pystyttiin järjestämään Kaapelitehtaalla useammassa tilassa yhtä aikaa, kun entiseen suurjännitelaboratorioon rakennettiin anniskeluravintola. Sen erotti Merikaapelihallista ainoastaan pieni aulatila. Joulukuussa 1992 Kaapelitehtaalla järjestettiin kaksipäiväinen itsenäisen Suomen 75-vuotisjuhla, jossa oli peräti 600 esiintyjää ja 30 tuntia ohjelmaa. Merikaapelihallissa ja viidessä muussa tapahtumatilassa oli tilaa 10 000 ihmiselle. Iltakäyttöä toivat myös bändien treenikämpät, joita kunnostettiin 700 neliömetriä talon kellareihin. Elokuussa 1993 joukkoliikenneyhteydet Kaapelitehtaalle helpottuivat merkittävästi Ruoholahden metroaseman aukeamisen myötä. Sitä ennen rakennus oli ollut keskustasta katsottuna hiukan syrjässä, mutta metro ja Ruoholahden rakentaminen asuinalueeksi toivat talon toiminnan lähemmäs helsinkiläisiä.
Drive or Die -näytelmä toi vuonna 1994 Merikaapelihalliin satoja näyttelijöitä ja tanssijoita, sinfoniaorkesterin, eläimiä sekä moottoriajoneuvoja. Samana vuonna Kaapelitehtaalle avattiin oma kirjasto Kirjakaapeli, jossa oli asiakkaita varten myös internet-yhteys, ja vuonna 1995 aulan viereen perustettiin galleriatila talossa työskenteleviä taiteilijoita varten. Kaapelitehtaalle kotiutunut tanssiteatteri Hurjaruuth järjesti ensimmäisen Talvisirkus-tapahtumansa joulukuussa 1994, ja vuodesta 2000 lähtien Pannuhallissa järjestetty tapahtuma vakiintui jokavuotiseksi.
Kaapelitehtaan ravintolassa oli 1990-luvun loppuvuosina useita klubi-iltoja kuten muusikko Jukka Orman vetämä Siniset illat, joka kesti syksystä 1996 seuraavaan kevääseen. Talossa koettiin myös kokeellisen elävän taiteen festivaalit Poikkeustila ja Exit vuosituhannen vaihteen molemmin puolin. Musiikkitapahtumia olivat suuret Labyrinth-teknotapahtumat sekä elektronista musiikkia laajasti esitellyt Koneisto-festivaali, joka järjestettiin Kaapelitehtaalla vuosina 2002–2005. Merikaapelihalli on toiminut myös Sexhibition-erotiikkamessujen pitkäaikaisena järjestämispaikkana, ja vuonna 2009 siellä pidettiin ensimmäinen uuteen teknologiaan ja kasvuyrityksiin keskittyvä Slush-tapahtuma.
Urheilun, tanssin ja ihmisten koti
Julkisuudessa Kaapelitehtaan toiminnan suurimman huomion keräsivät Merikaapelihalli ja talon vaihtuvat tapahtumat. Rakennuksen toimistoissa ja pienemmissä halleissa on kuitenkin ollut runsaasti pitkäaikaisia vuokralaisia eri aloilta. Ensimmäisten joukossa olivat Auvo Niinikedon vetämät Helsingin Ju-jutsuklubi ja Helsingin Atleettiklubi, jotka tulivat taloon vuonna 1989. Helsingin Ju-jutsuklubilla on ju-jutsun lisäksi voinut opetella karatea ja potkunyrkkeilyä. Suomen vanhimman voimailuseuran Helsingin Atleettiklubin kunniajäseniin kuului Kaapelitehtaan rakennuttaja Verner Weckman, ja sen lajit ovat nyrkkeily, paini ja voimanosto.
Vuonna 1994 Suomeen rantautunut kansainvälinen radiokonserni SBS vuokrasi Kaapelitehtaalta Nokian entisen työterveystilan. Ensimmäinen talosta radioaalloille ohjelmaa lähettänyt asema oli Kiss FM, joka aloitti maaliskuussa 1995 ja järjesti sen kunniaksi juhlat samassa talossa. Myös Lepakossa toiminut Radio City siirtyi pian Kaapelitehtaalle. Bauer Mediaksi myöhemmin muuttunut radioyhtiö on toiminut talossa jo kolme vuosikymmentä, ja sen studiosta lähetettäviä radiokanavia ovat olleet myös Radio Nova, Iskelmä, Suomiräp ja SuomiRock.
Kaapelitehtaan tiloista oli vuonna 2001 vuokrattuna peräti 99 prosenttia. Talossa toimi kolmen museon lisäksi kahdeksan galleriaa, ja siellä työskenteli satakunta taiteilijaa. Pitkäaikaisia taiteilijavuokralaisia ovat olleet muun muassa Rafael Wardi, Miina Äkkijyrkkä, Rosa Liksom, Teemu Mäki, Katja Tukiainen ja Matti Hagelberg. Useissa Kaapelitehtaan kellaritiloissa on ollut musiikintekijöiden harjoituskämppiä ja studiohuoneita. Vuonna 2001 talossa harjoitteli 60 bändiä. UMO-jazzorkesteri muutti Kaapelitehtaalle vuonna 2007, ja seuraavana vuonna Timmion Recordsin äänitysstudion yhteyteen D-portaan kellariin perustettiin vinyylilevyjen kaivertamo. Suuri osa vinyylillä julkaistavasta suomalaisesta musiikista on siitä lähtien kulkenut Kaapelitehtaan kautta.
Kaapelitehtaan katolle rakennettiin 2010-luvulla puutarha ja sauna. Suurempi rakennusprojekti oli kuitenkin Tanssin talo, jonka suunnittelu vanhan rakennuksen yhteyteen alkoi vuonna 2015. Aikoinaan purku-uhan alla olleesta Pannuhallista tuli uuden talon esitystila, ja osa toiminnoista tuli tehdasrakennuksen pohjoisen osan itäpuolelle tehtyyn uudisrakennukseen. Vuosina 2019–2021 rakennettu Tanssin talo avattiin virallisesti helmikuussa 2022. Samassa yhteydessä Kaapelitehtaan sisäpiha katettiin osittain lasikatolla.
Kaapelitehtaan ensimmäisistä taiteilijavuokralaisista sekä Raoul Björkenheim että Stefan Bremer työskentelevät talossa edelleen. Pitkäaikaisia toimijoita talossa ovat olleet myös uuden tanssin keskus Zodiak ja tanssiteatteri Hurjaruuth, ruotsinkielinen kulttuurilehti Ny Tid sekä edelleen siellä olevat kolme museota. Myös ravintolatoiminta on vakiintunutta. Kaapelitehtaan vanhin kahvila-ravintola on vuodesta 2001 ollut nimeltään Hima & Sali. Lokakuussa 2020 porttikäytävän viereen aukesi toinen kahvila Konttori, ja Tanssin talossa toimii oma ravintola Traba.
Merikaapelihallissa järjestetään muun muassa taidenäyttelyitä, gaalailtoja, elektronisen musiikin keikkoja ja muita tapahtumia. Vuonna 1948 valmistunut Kaapelitehtaan pohjoissiipi muutettiin asunnoiksi 1990-luvun lopussa, joten talo on 2000-luvun alusta lähtien ollut koti paitsi kulttuurille ja tapahtumille, myös noin 150 asukkaalle.
Lähteitä
Ahola, Suvi: Kaapelitehtaasta vallitsee sopu. Helsingin Sanomat 8.1.1991, sivu A13.
Björkman, Johanna: Näin kohosi Kaapelitehdas. Teoksessa Vainio, Annina (toim.): Kaapeli 25 – Muistikuvia ja muistelmia. Into Kustannus Oy, Helsinki 2017.
Bändeille harjoittelutilaa kaapelitehtaan kellariin. Helsingin Sanomat 23.1.1993, sivu B2.
Helsinki ja Nokia sopimukseen kaapelitehtaasta. Helsingin Sanomat 2.1.1991, sivu B1.
Helsinki korjaa kaapelitehtaan. Helsingin Sanomat 3.1.1990, sivu B1.
Hyvönen, Eero: Kaapelitehtaalle valomerkki jo maaliskuussa? City-lehti 1989, s. 7.
Häikiö, Martti: Nokia Oyj:n historia 1: Fuusio – Yhdistymisten kautta suomalaiseksi monialayritykseksi 1865–1982. Edita Oyj, Helsinki 2001.
Jansson, Olga: Minun Kaapelitehtaani: kulttuurikeskuksen yhteisökuva. AMK-opinnäytetyö, Haaga-Helia ammattikorkeakoulu, tradenomin tutkinto, 2022.
Kaapelitehtaalle vaihtoehtosuunnitelma. Helsingin Sanomat 14.6.1990, sivu B1.
Kaapelitehtaan historia.(Linkki johtaa ulkoiseen palveluun)
Nokian kaapelitehdas poistuu Ruoholahdesta. Helsingin Sanomat 12.11.1985, sivu 12.
Pasanen, Esko: Kaapelitehtaan saleihin kunnostetaan työväenopiston taidetiloja. Helsingin Sanomat 20.9.1994, sivu B1.
Räsänen, Mikko: Bauer Median kasvattaja. Teoksessa Vainio, Annina (toim.): Kaapeli 25 – Muistikuvia ja muistelmia. Into Kustannus Oy, Helsinki 2017.
Stadin teknohistoria -sarja, osa 13. Vieraina DJ Jokke ja Mr. Kirk. Radio Helsinki 30.3.2016. Toimittajina Erkko Lehtinen ja Mikko Mattlar.
Suomen kolmet kasvot esittäytyivät kuninkaallisille vieraillemme eilen. Helsingin Sanomat 13.6.1958, sivu 7.
Tuuttila, Juhani: Mutkikas tie sopimukseen. Teoksessa Vainio, Annina (toim.): Kaapeli 25 – Muistikuvia ja muistelmia. Into Kustannus Oy, Helsinki 2017.
Työryhmä haluaa kaapelitehtaan pysyvän kokonaisena. Helsingin Sanomat 18.5.1991, sivu A 11.
Työryhmä haluaa suojella kaapelitehtaan lähes kokonaan. Helsingin Sanomat 22.6.1990, sivu A 10.
