Hilja Onerva Lehtinen (1882–1972) syntyi Helsingissä. Hän pääsi ylioppilaaksi vuonna 1901 ja opiskeli sen jälkeen yliopistossa estetiikkaa, ranskaa ja lääketiedettä vuosina 1902–1911 mutta ei suorittanut tutkintoa. Hänestä tuli kuitenkin runoilija, proosakirjailija, kriitikko, suomentaja ja taidemaalari. Taiteilijanimen L. Onerva keksi J. H. Erkko. Onerva oli monipuolisesti lahjakas ja sivistynyt, mutta hänen nuoruudessaan naisilla ei ollut äänioikeutta ja yliopistoon päästäkseen heidän piti anoa ”vapautusta sukupuolestaan”. Opiskelevia ja akateemista uraa tavoittelevia naisia pidettiin luonnonoikkuina, joita pilkattiin, sillä naisen luonnollisen kutsumuksen katsottiin olevan vain avioliitto ja äitiys. Eipä ihme, että Onerva kapinoi aikansa tapoja ja normeja vastaan, eikä vain kirjoittaen vaan myös elämäntavallaan.
Kapinallinen ja levoton Mirdja
L. Onervan esikoisromaanin päähenkilö on Mirdja Ast, joka asuu Helsingin keskustassa. Kertoja esittelee taitavasti lukijalle Mirdjan sivuhenkilöiden vuoropuhelun avulla. Apteekkarin rouva kertoo rouva Kailolle, että Mirdja on hyvin vaarallinen tyttö. Hän on ylioppilas mutta silti turmeltunut, hänellä on muihin huono vaikutus. Mutta Mirdja onkin huonoa verta, sillä hänen isänsä oli seikkailija ja Mirdja on syntynyt ties missä, tietenkin lain ja moraalin ulkopuolella. Mirdjan vanhemmat ovat kuolleet, ja hänen kasvatuksestaan vastaa kunnoton setä. Kaikki ylioppilasherrat ovat hulluina Mirdjaan, jolla ei ole käytöstapoja, mutta älyä ja kauneutta senkin edestä. Hän seurustelee vain ylioppilasherrojen kanssa, naisten seurasta hän ei piittaa. Mikä pahinta, hänen on nähty tulevan ulos kapakasta Rolf Tannen kanssa, jota koko kaupungin parempi väki paheksuu, ja vieläpä aamulla Tannen asunnosta. Rouva Kailo on järkyttynyt, kun apteekkarin rouva kertoo hänen poikansa Einon olevan rakastunut moiseen ”katutyttöön”. Kauhistavaa on sekin, että tuo olento panee nuorten ylioppilasherrain päät aivan pyörälle ja jättää varjoonsa kaikki kunnolliset ylioppilastytöt, joilla olisi huolestuneiden äitien poikiin moraalisesti kohottava vaikutus.
Romaanissa on muutenkin hyvin runsaasti vuoropuhelua, mitä kriitikot aikoinaan pitivät puutteena. Sen voi myös nähdä kerrontatekniikkana, joka tuo kohtaukset suoraan lukijan tai kuulijan eteen.
L. Onerva oli myös musikaalinen, ja hänen romaanissaan on musiikillisesti nimettyjä lukuja. Romaanin alun luvut on numeroitu I–VI, mutta sitten tulee Madrigal-novelleja, joita ovat RESITATIIVI, ALLEGRO APASSIONATO, ANDANTE CON DOLORE, ALLEGRO CAPRICIOSO, BARCAROLA, NOCTURNO, ”GAUDEAMUS IGITUR…” ja ”POST JUCUNDAM JUVENTUTEM” (lainausmerkit Onervan). Muut luvut ovat Lumiluodolla I–IV, Yksinpuheluja maailmalla, Runar I–X, Runarin rouva I–XIII ja lopuksi Sielukellot. Romaanin tapahtumapaikkoja ovat Helsingin lisäksi jokin pikkukaupunki veden äärellä, Pariisi ja fiktiivinen Lumiluoto. Romaanin miljöitä ovat Mirdjan koti, ravintola, puisto, kahvila, suuri hotelli, taiteilijan ateljee. Paikkoja ei nimetä eikä kuvailla, sillä kerronnan painopiste on henkilöiden suhteissa ja Mirdjan sisäisessä maailmassa. Helsinki oli kuitenkin 1900-luvun ensimmäisellä vuosikymmenellä pieni kaupunki, jonka porvarillinen seuraelämä oli keskittynyt Esplanadien ympärille, Kaivopuistoon ja Kaisaniemeen. Helsinkiläisille aikalaislukijoille ne olivat tuttuja.
Mirdja odottaa Einoa puistossa ja ajattelee, että tämä on tyhmä ja taas myöhässä.
Lumous oli aikoja sitten rikki. Mutta Mirdja ei ollut käskenyt Einoa pois, sillä hän oli oppinut käsittämään, että prinsessalla täytyi olla orjia ja että mies oli herkullinen leikkikalu naisen käsissä.
Eino on puhunut avioliitosta, mutta Mirdja halveksii ajatusta, sillä hän tahtoo näyttelijättäreksi tai laulajattareksi. Eino on mustasukkainen Rolfista ja vaatii Mirdjaa rakastamaan itseään. Hän heittäytyy melodramaattisesti Mirdjan jalkojen juureen puistossa. Mirdja katuu kovuuttaan ja ajattelee Rolfia, joka on hänelle oppi-isä ja ystävä, kuin veli. Romaanissa istutaan paljon ravintoloissa ja kahviloissa juomassa ja ”filosofeeraamassa”, Mirdjan ja hänen herrojensa puheessa on runsaasti kirjallisuusviittauksia ja sitaatteja ranskaksi ja saksaksi. Tämä on romaani boheemista nuoresta kaupunkilaisnaisesta, harvinaisuus oman aikansa suomalaisessa kirjallisuudessa. Romaanissa ei ole varsinaista huumoria, mutta onkohan kuitenkaan henkilöt kuvattu täysin vailla ironiaa? He vaikuttavat nimittäin varsin pateettisilta ja melodramaattisilta. Mirdja on hyvin täynnä itseään, mutta ehkä se on luonnollinen defenssi hänen kulttuuris-yhteiskunnallisessa kontekstissaan. Toisaalta romaani ei edusta realistista tyylisuuntaa.
Ollessaan yksin kotonaan Mirdja ajattelee itseään ja miessuhteitaan, potee vihaa ja maailmantuskaa sekä velloo itsesäälissä. Symbolismia ja dekadenssia kaipaava lukija ei joudu pettymään:
”Mutta sitten vähitellen ajatukset seisahtuivat, väsyneet aivot tekivät työlakon… Tylsänä tuijotti Mirdja seinään, valkeaan seinään… Yht'äkkiä huomasi hän siinä pienen, aivan pienen punaisen pilkun. Hajamielisenä tarkasti hän sitä lähemmin. Se oli pieni tulipunainen hämähäkki, joka kiertelehti ja keinui näkymättömässä langassaan… Se oli kuin veripilkku. — Olikohan Eino sittenkin tehnyt itsemurhan — — —?
Nyt näki hän toisen pilkun ja vähitellen näkyi niitä kymmeniä ja yhä uusia kymmeniä. Ja kaikki alkoivat ne liukua alaspäin, hitaasti ja varmasti ne laskeutuivat lankojaan pitkin… Mirdjan yli ne tahtoivat seittinsä vetää, hänen kauniiseen ruumiiseensa petohampaansa iskeä ja imeä hänen kuuman, levottoman verensä kuiviin…
Punaisia täpliä, verisiä täpliä koko huone täynnä — — —
Ne tulivat jo, tulvivat ylitse, sitoivat, imuhampaansa iskivät, kangistivat liikkumattomaksi — — — Se oli kuin kuolema…
Ensi kertaa elämässään oli Mirdja painajaisen kourissa. Punaiset hämähäkit painoivat hänen rinnallaan.”
Mirdja ja miehet
Mauri Etso on mies, joka komentelee, esittää vaatimuksia ja vihjaa avioliitosta. Mirdja halveksii häntä siksi. Etso suuttuu ja arvelee, ettei Mirdja rakasta häntä. Etson mukaan naisen kanssa ei voi käydä abstrakteja keskusteluja, sillä nainen on luotu tuntemaan eikä ajattelemaan. Mirdja vastaa ivallisesti, että miehet haluavat vain naisen, eivät ihmistä. Mirdja jättää Etson ristiriitaisin tuntein.
Mirdja kohtaa Eero Selinän, rappiolle joutuneen maisterin, ja tahtoo tutustua tähän. Mirdjaa varoitetaan Selinän naisvihasta, mutta Mirdja tahtoo hänet. Selinä halveksii naisia, koska he ovat joko rahanahneita ilotyttöjä tai häkkiin suljettuja perhetyttöjä. Hän kysyy, mikä Mirdja on, ”mieskö naisen haamussa”. Heidän välilleen kehkeytyy suhde, jossa Mirdja toimii uhrautuvana hoitajana mutta ei rakasta. Seuraa nietzscheläisiä ja dekadentteja kohtauksia, ja tämäkin suhde päättyy.
Tanssiaisissa Mirdja loistaa. Yrjö Särkkä tanssii vain hänen kanssaan. Särkkä on ”myrsky- ja kiihkokauden huuhtomatonta kultaa”. Tämäkin suhde kariutuu Mirdjan ristiriitaisiin tunteisiin.
Mirdja omaksuu kohtalokkaan naisen (femme fatale) roolin, koska vapautta tahtovalle naiselle ei ole miesten maailmassa muuta tarjolla. Aikalaiskriitikot moittivat ohuita ja abstrakteiksi jääneitä henkilöhahmoja, jotka ovat pikemminkin tyyppejä kuin yksilöitä. Heidän tehtävänsä onkin toimia Mirdjan peileinä mutta myös ilmentää yksilöihin kohdistuvia rajoituksia. Romaanissa ei mielestäni ole kysymys vain Mirdjan persoonallisuudesta ja mielen särkymisestä vaan myös patriarkaalisen luokkayhteiskunnan ahdistavista rajoista. Romaanin miehetkin ovat oman aikansa tuotteita, miehiinkin kohdistui 1900-luvun alussa vahvoja rooliodotuksia, vaikka heillä oli enemmän vapautta ja valinnanvaraa kuin naisilla.
Rolf Tanne on Mirdjalle hyvin tärkeä, ja hänellä on erityisasema romaanin henkilökavalkadissa. Hänen esikuvansa todellisuudessa oli Eino Leino (1878–1926), kuuluisa runoilija, suomentaja ja naistenmies, tuttu näky Helsingin ravintoista ainakin Catanissa, Kaisaniemessä, Kappelissa, Kämpissä ja Opriksessa eli Oopperakellarissa. Leinolla ja Onervalla oli suhde Leinon kuolemaan asti, vaikka kumpikin oli naimisissa tahollaan.
Eräänä talvisena yönä Mirdjan on pakko päästä ulos kaupungille. Hän tapaa sattumalta Rolfin, jonka seurassa on myös maisteri Selinä ja joukko tuntemattomia herroja. Rolf lähtee Mirdjan kanssa tämän kotiin, sillä Rolf on koditon, myös henkisesti. Rolf kertoo seuranneensa etäältä Mirdjan voittokulkua ja alkaa itkeä. Hän analysoi Mirdjaa: "Sinä olet kumma tyttö, egoistisessa altruismissasi, särjetyssä eheydessäsi, huolettoman ylpeässä itsetunnossasi. …olet intelligentti kuin mies ja naisellinen kuin naisellisin nainen maailmassa."
Rolf kertoo Eero Selinän ja Mauri Etson edelleen rakastavan Mirdjaa ja arvelee, ettei kukaan, joka tätä on joskus rakastanut, lakkaa rakastamasta. Rolf lähtee, koska ”on pakko” ja Mirdja itkee. Mutta seuraavana päivänä on aurinkoa ja ihmisten iloa eikä Mirdja enää muista itkeä. Tähän tapaan vuoden- ja vuorokaudenajat ja muut ulkoiset seikat kehystävät henkilöiden sisäisiä tuntoja tai niiden kanssa vuorovaikutuksessa kautta romaanin.
Vappuyönä suuren hotellin salissa paikalla ovat Rolf eli ”onkkeli”, Etso, Selinä ja Riku Tapela, joka ei koskaan ole väsynyt. Yrjö Särkkäkin osallistuu onkkelin pöydän ”täysistuntoon”. Mirdjan kerrotaan jättäneen heidät ja avanseeranneen (nykykielellä: edenneen) taiteilijaseurueen primadonnaksi. ”Tänään ajeli Mirdja-neiti landoossa tuon puolihullun maalarin Bengt Iron kanssa.” Mirdjan uutta hattua sanotaan kummalliseksi, se lienee uutta Iro-impressionismia. ”Mutta hiisi vieköön, ne pirun tyhjäntoimittajat ja kerskurit taiteilijat vievät meiltä Mirdjan.” Mirdjasta lauletaan varieteelauluja, mutta onkkeli esittää, että Mirdjan nimi jääköön niistä pois. Hän puolustaa Mirdjaa, herjaajat ilmentävät vain loukattua ylpeyttä ja mustasukkaisuutta. Kun seurueessa lauletaan yleisesti naisia halventaen, Särkkä sanoo naishalveksinnan olevan tyhmää ja raakaa. Joku arvelee hänen olevan kehittymässä mamselliksi.
Mirdja kävelee kaduilla matkalla ystävänsä Bengt Iron luo. Hän tuntee itsensä ulkopuoliseksi, yksinäiseksi ja vanhaksi. Hän muistelee ensitapaamistaan Iron kanssa jossain maailmalla, ja lukijalle välittyy tietysti tuolloinen vuoropuhelu. Mirdja seisoo pitkään Bengt Iron ateljeen ovella omahyväisissä ajatuksissa ennen kuin astuu sisään. Hän miettii, onko Bengt hänen ystävänsä, sillä tämä on mies. Voivatko mies ja nainen olla ystäviä keskenään? Ateljeessa he puhuvat taiteesta, kauneudesta ja toisistaan, miehen ja naisen suhteesta. Mirdja itkee, kun Bengt puhuu pidätetyn intohimon ihanuudesta. Kirjakielinen ja runollinen vuoropuhelu koostuu tavattoman pitkistä puheenvuoroista. On helppo yhtyä aikalaiskriitikoiden näkemykseen, että vähempikin olisi riittänyt. Intiimin kohtauksen jälkeen Mirdja poistui ja Bengt jäi yön yksinäisyyteen. Mirdja istuu ulkona kylmällä kivellä ja kuuntelee ravintolasta kantautuvia vappuyön laulajaisia. Hän päättää jättää kaupungin melun ja lähteä Lumiluodolle setänsä luo.
Mirdja viettää aikaa Lumiluodolla ja käy myös ulkomaisessa suurkaupungissa etsimässä itseään. Hän käy galleriassa ja laulutunneilla. Opettaja moittii häntä lepsuilusta, sillä hänestä voisi tulla jotain suurta.
Helsingissä Mirdjaa taas ahdistaa, mutta hän on luvannut esittää päähenkilöä Norkko-nimisen miehen kirjoittamassa näytelmässä ”Odaliski” osakunnan iltamassa. Mirdjan esitys on menestys. Mirdja tapaa Runar Söderbergin, jonka kanssa hän päätyy suhteeseen. Tämän henkilöhahmon esikuva todellisuudessa oli Väinö Wolmar Streng (1882–1919), metsänhoitaja ja taidemaalari, jonka kanssa L. Onerva avioitui vuonna 1905. He muuttivat erilleen vuonna 1908 ja erosivat myöhemmin lopullisesti.
Mirdja istuu elokuisena iltana Lumiluodolla ja tuntee olevansa liian vanha ja kokenut haaveilemaan nuoren tytön unia kuutamossa. Hän miettii kihlaustaan – sama kai se, kenen kanssa menee naimisiin. Ei hän kuitenkaan voi kenellekään itseään omistaa, ja erotiikkaa ilman hän ei halua elää. Hänestä tulee siis Runarin rouva.
Sopeutumaton vaimo
Runar on opettaja, aina kalpea ja vaitonainen. Mirdjalla on tylsää neljän seinän sisällä rouvana. Hänellä on kaksi sielua: toinen julma, ivallinen ja katkera, toinen hella, hieno ja uhrautuva. Mitä enemmän Mirdja puhuu, sitä hiljaisempi on Runar. Mirdja on turhautunut, kun ei voi tehdä mitään ja kun Runar on porvarillisessa leipätyössä. Mirdja arvelee, että hän olisi itse taitelija, ellei Runar olisi tullut hänen tielleen.
Kesän aviopari viettää saaristohuvilassa. Mirdja on vihainen, koska Runarin vanhemmat aikovat tulla vierailulle, sillä hän on kyllästynyt olemaan näyttelyesine. Hän ei jaksa ymmärtää ”tätä holhouksen suurta rakkautta”. Mirdja haukkuu tekopyhyyttä, ja kumpikin ajattelee eroamista. Kun Mirdja sairasti, hänen anoppinsa Anna hoiti häntä. Mirdja ajattelee, ettei Anna näe, että sairaus piilee varsinaisesti hänen sielussaan. Hän vertaa itseään vieraan maaperän kasvattamaan myrkylliseen kukkaan, joka on hajoamistilaan saakka sairas.
Talvella kaupungissa Mirdja päättää olla taas vapaa, avioliitosta viis. Nyt hän herää eloon. Hän tapaa sattumalta Rolfin, monen vuoden jälkeen. Tämä pilkkaa Mirdjan avioitumista ja sanoo, ettei olisi uskonut Mirdjan alentuvan moiseen ja pettävän itseään. Mirdja ja Rolf menevät hotelliin, sillä Rolf ei asu missään. Rolf moittii Mirdjaa, koska tämä ei tahdo myöntää erehtyneensä. Mirdja itkee ja tuntee häpeää, loukattua ylpeyttä, katumusta ja heikkoutta. Rolf huomauttaa, ettei Mirdjaa ole vaimon osaan luotu, kun ei tällä ole lastakaan. ”Se olisi sinun pelastuksesi nykyisessä asemassasi, jatkoi Rolf. Se on ainoa, joka sitoo sinunlaistasi naista.” Mirdja suuttuu ja Rolf pyytää anteeksi sekä tunnustaa mustasukkaisuutensa.
Mirdjan rauha on mennyttä. Hän kuulee korvissaan Rolfin lauseen ”itseään ala-arvoisemman he valitsevat”. Oliko Runar häntä ala-arvoisempi? ”Oli tai ei, mutta muut luulivat niin. Ja sitä ei saisi tapahtua.” Mirdjalla, joka ei muuten välitä toisten mielipiteistä, on sittenkin omat arat paikkansa.
Mirdja näkee voimakkaan valveunen ja hyökkää raivoisasti Runarin kimppuun. Runar kysyy syytä, ja Mirdja sanoo voivansa tulla hulluksi, kun kaikki on tylsää ja Runar on poroporvari, Mirdjan kun pitäisi voida olla ylpeä miehestään. Tämän tyyneyttä hän sentään ihailee, sillä mies ei suutu, sanoo vain, ettei ole taiteilija eikä voi asialle mitään. Elämä on kuluttavaa, Mirdja raivoaa ja matelee Runarin edessä.
Keväisissä iltamissa Mirdja tapaa Bengt Iron, joka hänkin osoittaa halveksuntaa Mirdjan valintaa kohtaan, että tämä otti tavallisen miehen ja tuhlasi taiteilijanlahjansa. Myöhemmin Runarin arvo Mirdjan silmissä nousee, kun Mirdja saa tietää Norkolta, että Odaliski-näytelmän oli todellisuudessa kirjoittanut Runar eikä Norkko.
Kaikki unohtuu, ja vuodet vierivät. Mirdja ja Runar elävät tavallaan onnellisina, kunnes Mirdja alkaa nähdä kauhunäkyjä luurangoista ja katua, että on joskus toivonut Runarin kuolemaa.
Runar on kuollut ja Mirdja vihaa kirkonkelloja. Hänen sanotaan olevan mielisairas. ”Yöt läpeensä puhelee Mirdja viisaiden henkien kanssa.” Hän haahuilee hautausmaalla juttelemassa Runarille. Hänestä on outoa olla kuolleen miehen vaimo. Hän kokee, ettei ole sitä, koska hänellä ei ole lasta. Hän alkaa seurata naisia, joilla on lapsia, ja puhutella heitä. Mirdja käyttäytyy yhä oudommin, mitä kerrontatekniikka taitavasti korostaa. Hänet viedään Lumiluodolle nuori nainen seuranaan. Lumiluodon hullu rouva piirtää koko ajan silmiä, niitä on verhoissa, tapeteissa, kaikkialla. Silti hän pelkää niitä ja ”etsii niistä lapsensa silmiä”. Lopulta Mirdja etsii suolta lastaan ja ilmeisesti eksyy sinne. Romaani on täynnä voimakasta symboliikkaa.
Vastaanotto
Naisten Ääni -lehdessä nimimerkki Sofiantytär kehuu kirjailijan tekniikkaa mutta ihmettelee Mirdjan olemusta. Tämän koko elämä pyörii vain uroksien ympärillä, mitään muuta sisältöä siinä ei ole, ei työtäkään. Ansiokasta kirjassa on arvostelijan mukaan se, että Mirdja saa ansaitsemansa lopun. Mirdjan sairaalloinen itsetutkiskelu on yhtä haitallista ruumiin ja sielun terveydelle kuin ”tuo ainainen maisteleminen lemmenmaljasta”. Onervan elämäkertojen mukaan naisyhdistyksestä saapui lähetystö hänen ovelleen ilmaisemaan paheksuntaa Mirdjasta.
Moni kriitikko kuitenkin kehui Mirdja-romaanin psykologista tarkkanäköisyyttä, esikoiskirjailijan kypsyyttä ja varmaa tyyliä sekä runollisuutta. Romaani sai valtion kirjallisuuspalkinnon, joka oli arvoltaan 1000 markkaa. Se ei miellyttänyt Suomen Naisyhdistystä, joka lähetti useisiin lehtiin vastalauseen niin suomeksi kuin ruotsiksikin.
Nimimerkki G. M. kirjoitti ruotsinkielisessä kulttuurilehti Arguksessa, että Suomen poliittisella taivaalla leijaili raskaita sade-, rae- ja ukkospilviä. Oli oikeus-, talous- ja adressipilviä, mutta kaikista näistä huolimatta tärkeimmäksi asiaksi on noussut Mirdjaan liittyvä polemiikki. Nimimerkki ihmettelee, ovatko romaania siveettömyydestä moittineet tädit lainkaan lukeneet sitä. Hän käsittelee sarkastisesti romaanin aiheuttamaa kalabaliikkia ja arvelee, että kohta varmaan perustetaan valittujen tätien kollegiumi, joka mittaa patentoidulla moraalisella mittanauhalla kirjallisuuden arvon jäätyään yksin ”waalipaikalle”. Hän näkee heidät mikroskooppien ja millimetrimittojen kanssa istumassa rivissä vahakankaalla peitettyä Vallgrenin pronssityttöä ympäröivällä graniittireunuksella, lihavina ja ankarina, kun muutamat hallituksen jäsenet sipsuttelevat ujostellen ohitse ja nostavat nöyrästi hattua. Satiirinen teksti selostettiin monessa lehdessä, myös suomeksi. Vallgren-viittaus koskee tietysti Havis Amandaa, josta oli noussut kiivas kulttuuritaistelu vuonna 1908. Ruotsinkieliset olivat jälleen suopeampia epäsiveellisyydestä syytettyä teosta kohtaan.
Kaikki naisyhdistykset eivät suinkaan paheksuneet Mirdjaa. Sosialidemokraattisen naisliiton äänenkannattaja Työläisnainen julkaisi Suomen Naisyhdistyksen vetoomuksen ja sen alla kommentin nimimerkiltä Riitta. Siinä todetaan, että Mirdjan sanotaan sisältävän rumaa, rivoa ja myrkkyä mutta ei määritellä, mitä näillä tarkoitetaan. Se olisi kuitenkin välttämätöntä, koska siitä on hyvin erilaisia käsityksiä. ”On merkillistä huomata, mitenkä walppaita ja sukkelia eräällä taholla ollaan löytämään epäsiweellistä toisiin puolueisiin kuuluwien kirjailijain teoksista.” Kirjoittaja on varma, että jos Mirdja ylistäisi Jumalaa aina uuden rakkauden kohdatessaan, teos olisi varmasti löytänyt armon tekopyhien tätien edessä. Nimimerkin mukaan Mirdja on sairaalloinen, kuten ”nykyajan ihminen usein on” ja tuo sairaalloisuus on kuvattu mestarillisesti. ”Eihän ’Mirdjassa’ ole mitään ärsyttäwiä, kiihottawia aistillisia ruumispaljastuksia niin kuin esim. Harhamassa.” Naisyhdistys kehuu palvelevansa siveellisiä ihanteita, mutta tekopyhyys nuorisoa turmelee eikä totuus.
Romaanista otettiin uusi painos vuonna 1927, ja tuolloin siitä kirjoitettiin muutama uusi arvostelu uudelle lukijakunnalle. Tampereen Sanomissa sen arvosteli 26.2.1928 sama henkilö kuin lähes 20 vuotta aiemmin, nimimerkki F. D. Hän arvelee silloisen ihastuksensa johtuneen siitä, että teos oli onnistunut koskettamaan ”ajan sielua” ja lisäksi se käsitteli hänellekin tuttua ylioppilaselämää. Nimimerkki oli jopa nähnyt tekijättären osallistuvan paljon Hämäläisen osakunnan toimintaan. Hän toi myös esiin, että Mirdjan pohjalta voisi kirjoittaa kokonaisin tutkielman ajankohdasta noin 20 vuotta sitten. Lisäksi sen pohjalta voisi tutkia kirjallisia ja individualistisia virtauksia Euroopassa.
L. Onerva oli jo elinaikanaan hyvin arvostettu runoilija. Arvostus hänen proosateoksiaan ja etenkin Mirdjaa kohtaan on vahvistunut vasta vuosikymmeniä hänen kuolemansa jälkeen. Mirdja on vakiinnuttanut paikkansa suomalaisen kirjallisuuden historiassa, ja siitä on viime vuosikymmeninä tehty opinnäytteitä ja muuta tutkimusta. Mirdjasta on otettu useita uusintapainoksia, ja se on käännetty ruotsiksi, englanniksi ja italiaksi. Marraskuun lopulla 2026 Mirdja astuu ensimmäistä kertaa Kansallisteatterin näyttämölle.
Mirdja ilmaisena äänikirjana ja e-kirjana
L. Onerva: Mirdja (Linkki johtaa ulkoiseen palveluun)
L. Onerva: Mirdja BDeBooks-sivustolla (Linkki johtaa ulkoiseen palveluun)
Lue L. Onervasta
Lähteitä ja kirjallisuutta
Aamulehti 15.5.1908, s. 3.(Linkki johtaa ulkoiseen palveluun)
Det största molnet. Argus 1.7.1909, s. 11–12.(Linkki johtaa ulkoiseen palveluun)
Det största molnet. Nya Pressen 5.7.1909, s. 4.(Linkki johtaa ulkoiseen palveluun)
Helsingin Sanomat 18.6.1908, s. 6.(Linkki johtaa ulkoiseen palveluun)
Hufvudstadsbladet 26.4.1909, s. 4.(Linkki johtaa ulkoiseen palveluun)
Kortelainen, Anna: Eri kivaa! Onerva – kaupungin naiset 1910. Tammi 2010.
Kortelainen, Anna: Naisen tie. L. Onervan kapina. Otava 2006.
Koti ja yhteiskunta 15.5.1909, s. 4–5.
Mäkelä, Hannu: Nalle ja Moppe. Eino Leinon ja L. Onervan elämä. Otava 2003.
Naisten Ääni 1.1.1908, s. 26–27.
Nya Pressen 30.5.1908, s. 3(Linkki johtaa ulkoiseen palveluun)
Onerva, L.: Mirdja. Kustannusyhtiö Otava 1908.
Päivä 17.6.1908, s. 10–11.(Linkki johtaa ulkoiseen palveluun)
Suomen Sosialidemokraatti 22.12.1927, s. 7.(Linkki johtaa ulkoiseen palveluun)
Suurin pilwi. Otava 9.7.1909. s. 2.(Linkki johtaa ulkoiseen palveluun)
Tampereen Sanomat 26.2.1928, s. 7.(Linkki johtaa ulkoiseen palveluun)
Turun Sanomat 17.6.1908, s. 3.(Linkki johtaa ulkoiseen palveluun)
Uusi Aura 29.4.1909, s. 2(Linkki johtaa ulkoiseen palveluun)