Flanöörit eli päämäärättömät kuljeksijat ilmestyivät kirjallisuuden Pariisiin 1850-luvulla ja moniin muihin Euroopan suurkaupunkeihin 1890-luvulla. Suomenruotsalaiset kirjailijat alkoivat kirjoittaa eurooppalaisista suurkaupungeista 1880- ja 1890-luvuilla. Koska Helsinki oli tuolloin kovin pieni, se kelpasi kaupunkikirjallisuuteen vasta pari vuosikymmentä myöhemmin. Esplanadit ovat kuin tehtyjä päämäärättömään, ympäristöä havainnoivaan kuljeskeluun, jonka luontevia kiintopisteitä olivat Ruotsalainen teatteri ja ravintola Kappeli.
Kjell Westön varhainen esikuva ja innoittaja: Runar Schildt
Runar Schildt (1888–1925) kirjoitti vuonna 1912 Dagens Tidning -lehteen artikkelin Helsingfors i skönlitteraturen Helsingin pääkaupunkiaseman 100-vuotisjuhlan kunniaksi. Hänen mukaansa Helsingissä ei ole syntynyt merkittävää kirjallisuutta, koska täältä puuttuvat historiallisesti merkitykselliset paikat, toisin kuin Tukholmasta. Helsinki oli nulikkaikäinen kaupunki, joka on menettänyt pikkukaupungin pittoreskin viehätyksen mutta jolta puuttuu suurkaupungin leima. Schildtistä kehittyi kuitenkin taitava oman aikansa Helsingin kuvaaja. Hän julkaisi kolme näytelmää ja kahdeksan novellikokoelmaa, ja hän kuvasi myös tuoreeltaan sisällissotaa. Hänen tuotannostaan parhaiten aikaa ovat kestäneet Helsinkiin sijoittuvat aikalaiskuvaukset, eivät maaseudulle sijoittuvat 1800-luvun kuvaukset. Schildtin mestarillisia novelleja ja näytelmiä on käännetty suomeksi, englanniksi, saksaksi ja ranskaksi, ja niistä on tehty elokuvia.
Historiallisista Helsinki-romaaneistaan tunnettu Kjell Westö kertoo löytäneensä Runar Schildtin 17-vuotiaana. Etenkin teini-ikäisten elämää kuvaavat novellit Raketti ja Varpusen suudelma olivat koskettaneet häntä. Schildtin kieli oli omana aikanaan modernia slangi-ilmauksineen, ja kirjailija tarttui sekä aikansa muotioikkuihin että sen uuteen teknologiaan. Nuoren Westön oli helppo samastua Schildtin nuoriin henkilöihin. Lisäksi hän pystyi tunnistamaan Schildtin teoksista sellaisia sitkeitä yhteiskuntarakenteita, jotka näkyvät Helsingin suomenruotsalaisissa edelleen. Tällaiset rakenteet ovat tavallisempia vähemmistöryhmissä kuin enemmistöissä.
Runar Schildtin sosiaalinen tausta on kahtalainen: hänen isänsä suku oli sotilas- ja virkamiesaatelia, hänen äitinsä oli köyhän mutta kunnianhimoisen kyläräätälin tytär, joka sai käydä kouluja. Isänäidin suvussa oli psyykkistä epävakautta. Runarin isä kuoli pojan ollessa kaksivuotias, ja hänen äitinsä joutui työskentelemään kovasti elättääkseen perheensä. Köyhä koti tietysti vaikutti Runar Schildtin käsitykseen elämästä ja yhteiskunnasta. Hän kuvaa teoksissaan eri yhteiskuntaluokkien ihmisiä tarkkanäköisesti ja onnistuu vangitsemaan heidän vaihtelevat mielialansa taitavasti. Hänen sympatiansa ovat heikommassa asemassa olevien puolella. Hän kuvaa myös taitavasti oman aikansa Helsinkiä eri vuodenaikoina ja vuorokaudenaikoina. Kaupungin silloiset rajat ja sosiaalinen maantiede välittyvät nykylukijalle. (Palaan Schildtiin tuonnempana konkreettisen esimerkin kautta.)
Mitä on dagdrivare-kirjallisuus?
Kirjallisuushistoriallisissa teoksissa suomenruotsalaiset Helsinki-kuvaukset on usein sivuutettu pinnallisina, tai ne on sukupolven perusteella kiedottu nipuksi, johon on lyöty yleistävä leima Dagdrivare eli maleksija, vetelehtijä, tyhjäntoimittaja. Kirjallisuushistoriikit toistavat usein samoja luonnehdintoja sen sijaan, että niiden kirjoittajat kaivaisivat esiin vanhat teokset lähempään tarkasteluun. Kirjallisuutta arvotettiin ennen usein etupäässä moraalisesta perspektiivistä ja kirjailijat nähtiin jonkin ideologian välittäjinä, jolloin teosten esteettinen arvo saattoi jäädä huomiotta. Suurinta osaa dagdrivare-kirjallisuudesta ei ole suomennettu, eikä se ehkä ole esteettiseltä arvoltaan suurta, mutta sillä on kulttuurihistoriallinen arvonsa. Tyypillistä 1910-luvun kirjallisuudelle on, että yksilö nähdään rodun tai kansanosan edustajana, kuten juutalaisena, naisena tai ”itäruotsalaisena” nuorukaisena. Vuosikymmen oli suomenruotsalaisille itsemäärittelyn ja vakiintumisen aikaa, jolloin nimitys suomenruotsalainen alkoi saada jalansijaa. Naista ei nähty niinkään ihmisenä vaan sukupuolensa edustajana. Ihmisten fysionomian perusteella tehtiin päätelmiä hänen sielullisista ja siveellisistä ominaisuuksistaan.
Dagdrivare-nimitys on peräisin Torsten Helsingiuksen (1888–1967) samannimisestä pienoisromaanista, joka julkaistiin 1914. Dagdrivare-ilmiön lähtölaukauksena ja ennakoijana pidetään Gustav Almin (Richard Malmberg) julkaisemaa romaania Höstdagar (1907). Samanhenkisiä romaaneja ja novelleja ilmestyi 1910-luvulla, mutta vuosikymmenen loppua kohden ilmiö hiipui. Kirjailijat eivät muodostaneet ryhmää tai koulukuntaa eivätkä julkaisseet ohjelmanjulistusta, mutta jo heidän aikalaisensa näkivät heidät ryhmänä, sillä heidän teoksillaan on yhteisiä piirteitä.
Kertomuksen päähenkilö on yleensä 20–30-vuotias mies, jolla on porvarillinen tausta ja maallistunut maailmankatsomus. Hän on ylioppilas ja liikkuu oppineissa piireissä. Kuvaukset sijoittuvat mieluiten julkiseen kaupunkitilaan, kuten kaduille, ravintoloihin ja teattereihin. Kerronta tapahtuu kolmannessa persoonassa objektiiviseen tyyliin. Päähenkilön asenne on pessimistinen ja ironinen, hän on pikemminkin passiivinen tarkkailija virran vietävänä kuin aktiivinen toimija. Hän on pettynyt idealisti, joka tuntee itsensä ulkopuoliseksi, muukalainen omassa kaupungissaan. Hän ei ole sankari vaan pikemminkin antisankari. Jonkinlainen maailmantuska tai rakkaussuru vaivaa, ainakin tyytymättömyys omaan elämään. Hän on kyvytön tekemään mitään asialle, etsii vain lohtua erinäisistä huveista. Vaikka päähenkilö on nuori, häntä kalvaa tunne, että on myöhäistä saavuttaa onnellista elämää, se kuuluu menneisyyteen. Naispuolisten päähenkilöiden puute johtuu aikakauden ennakkoluuloista, naisen kuului olla kotona eikä julkisessa tilassa. Kaupungilla kulkevaa naista pidettiin herkästi seksityöläisenä, vrt. yleinen nainen, katutyttö.
Dagdrivare-kirjailijoiden sukupolvikokemus oli vuoden 1905 suurlakko, jonka aikaan he olivat 17–22-vuotiaita. Heidän nuoruuttaan varjostivat venäläistäminen sekä suuriruhtinaskunnan sisäiset ongelmat ja hajaannus. 1910-luku oli myös kielellinen murroskausi Helsingissä. Muuttoliikkeen tuoma väestönkasvu pienensi ruotsinkielisten osuuden reiluun kolmasosaan asukkaista, joten tunne taantuvaan kansanryhmään kuulumisesta vaikutti voimakkaasti tuon ajan ruotsinkieliseen kulttuurielämään Suomessa. Maaseudulta muuttanut ruotsinkielinen työväestö ei muodostanut omaa ruotsinkielistä työläisidentiteettiään vaan omaksui slangin, joka oli ainakin ruotsinkieliselle porvaristolle kauhistus. Sosiologi Heikki Waris on todennut, että työläisten identiteetti perustui asuinkortteliin ja ammattiin tai työpaikkaan, ei äidinkieleen.
Stereotyypiksi muodostunut teos: Torsten Helsingiuksen Dagdrivare (1914)
Torsten Helsingiuksen Dagdrivare on antanut nimen kokonaiselle kirjallisuuden lajille, mutta sitä ei ole suomennettu. Siksi esittelen sen tarkemmin ja suomennan siitä muutaman otteen.
Dagdrivare on kirjoitettu lakonisesti mutta paikoitellen tunnelmoivasti. Teos on suppeahko, 138 sivua, ja siinä fokusoidaan vain päähenkilöön. Sanoisin sitä pikemminkin laajaksi novelliksi kuin romaaniksi. Teos sisältää juomalauluja ja runoja, joista osa on kirjassa esiintyvän runoilijamaisterin kynästä. Se sisältää menneen maailman elämänmenoon viittavia sanoja, kuten husa, assessorska, droska ja släde sekä vanhentuneita sanoja, jotka sittemmin on korvattu toisilla (suluissa nykykielinen vastine), esim. rekvirera (beställa), effekter (bagage; resväskor), tvenne (två), förgäta (glömma), orangeri (växthus; vinterträdgård), erinring (minne). Sanojen oikeinkirjoituksessa on poikkeamia nykykielestä, esim. essay (essä), icke (inte), samoin verbien taivutuksessa. Helsingiuksen käyttämiä sutto-tyyppisiä imperfektejä esiintyi vielä 1940-luvun kieliopeissa. Voisin tietysti suomentaa tekstiä ottamalla mallia Eino Leinon proosasta. Nykykirjailija Virpi Hämeen-Anttila maustaa 1920-luvun alkupuolelle sijoittuvia dekkareitaan telefoneerata- ja reageerata-tyyppisin ajanmukaisin sanoin, mutta katson nyt tarkoituksenmukaisemmaksi pitäytyä nykyaikaisessa mutta alkutekstille uskollisessa kielenkäytössä.
Romaanin päähenkilö Otto Bergius on saamaton opiskelija, joka asuu isänsä kanssa Mariankadulla Helsingin Kruununhaassa. Hänen äitinsä on kuollut. Hänen kaveripiiriinsä kuuluvat Kasper, Mortimer, Herman, lille Johannes, Gustav Vogel, Gustaf Emil Nordman eli Röding, Magister Fabricius sekä von Francken. Suurin osa näistä henkilöistä on vähän yli 20-vuotiaita yliopisto-opiskelijoita, jotka lähinnä vetelehtivät tasokkaissa ravintoloissa, etenkin Catanin pianohuoneessa, ja järjestävät juhlia. He edustavat ylempiä yhteiskuntaluokkia, sillä alussa he viettävät viikonlopun Domargård-kartanossa, ja heillä on varaa tilata automobiili- tai hevoskyytejä huviajelua varten. Tuttavapiiriin kuuluu muutama aatelistyttö, ja päähenkilö haluaisi itselleen Märta Hisingin, jota Paroni Sterne hänen harmikseen liehittelee. Otto tuntee huonommuutta paroniin nähden, sillä Otto ei ole aatelinen ja hänen raha-asiansa ovat retuperällä, kuten tämän genren kirjallisuudessa kuuluu olla. Kirjan loppupuolella Otto havaitsee sairastavansa syfilistä. Se on 1800–1900-lukujen vaihteen kirjallisuudessa ja maalaustaiteessa yksilön rappion ja turmeltuneisuuden symboli.
Ehkä Helsingiuksen teosta ei ole suomennettu, koska se on suppea ja luonnosmainen verrattuna Mika Waltarin Suureen illusioniin (1928) ja koska aika ei vielä ollut kypsä suurkaupungin nuorten aikuisten kuvaukselle. Jos Helsingius olisi kehitellyt romaanin henkilöitä ja fokusoinut heihin – myös naisiin – ja sitonut irralliset juonilangat yhteen, romaani olisi luultavasti suomennettu viimeistään Suuren illusionin vanavedessä. Ihmettelen, ettei Catanin, Kämpin ja Kappelin kanta-asiakas, valtakunnanboheemi Eino Leino, ottanut suomentaakseen Dagdrivare-romaania. Toisaalta ainakin Nya Argus -lehden kriitikko W. S. oli sitä mieltä, että teoksen olisi voinut julkaista numeroituina kappaleina pienelle piirille eikä sillä ollut laajempaa kiinnostavuutta. Ruotsinkieliset eivät olleet 1910-luvulla yhtä alttiita moraaliselle närkästykselle kuin suomenkieliset, mistä todistaa osaltaan Havis Amanda -patsaan saama vastaanotto.
Alla olevat suomennettavat otteet olen valinnut niiden tyylillisen ja juonellisen edustavuuden perusteella.
Ensimmäinen kääntämäni ote (Helsingius 1914, 45–46) sisältää kohtauksen ravintola Catanin pianohuoneesta ja kadulta, jossa harjoitetaan seksikauppaa. Loppukohtaus viittaa vetelehtijöiden ajoittain kokemaan ahdistukseen ja tyhjyyteen.
– Kirotun paljon savua! Kasper nousi seisomaan ja käynnisti suuren hurisevan tuulettimen.
– Tilaa saman tien lisää juomaa! Tämä on loppu! Fabricius nosti pullon viilentimestä ja asetti sen pöydälle riviin kuuden tyhjän pullon kanssa.
Tilattiin vielä kolme. Ja vettä, sikareita ja Ideal-rasia. Pian vielä toinen puolikas. Kaikesta tuli yhä sumuisempaa. Ilmassa leijaili sukkeluuksia ja uskoutumisia, ylioppilaslauluja ja merimieslauluja ja epäselviä ajatuksia. Varttia myöhemmin kaikki seitsemän seisoivat kadulla kapakan ulkopuolella. Gustaf Emil Nordmania hieman nikotutti.
Lumi lepäsi valkoisena esplanadilla, kuuran pukemat puut loistivat kuin runot (Mortimer!), ilma oli ihanaa hengittää, ja tähdet paloivat tummansinisellä taivaalla. Mutta kadulla liikkui nauttinutta miesväkeä. Naisia kulki ohi, harvoin yksin. Autot ja kuomuvaunut kalastivat. Siis sama vanha tarina.
Otto seurasi Kasperia Kaivopuistoon. Kumpikin vaikeni, kulki vakain askelin ja ajatteli selkeästi. Kumpikaan ei halunnut rikkoa hiljaisuutta, jota ei saanut häiritä välinpitämättömällä huomautuksella.
Lopulta Otto sanoi:
– Että onkin vaikeaa unohtaa.
– Eihän sinun tarvitsekaan. Kaikki riippuu sinusta itsestäsi!
– Nykyään se ei onnistu. Vuodet ovat vierineet, olen vain vähän valmis, pikemminkin täysin varautumaton tulevaisuuteen. Vaikka jos… ei Kasper, se unelma ei koskaan toteudu!
Kasper ja Otto pysähtyivät Kasperin portilla. He puhuivat pitkään. Usein oli niin: kuukausien ajan he saattoivat salata toisiltaan sen, mikä sydäntä painoi, puhua pikkuasioista haluamatta huomata sanojen taakse piiloutuvaa tyhjyyttä. Mutta pitemmän päälle se ei kantanut. Ennemmin tai myöhemmin he paljastivat itsensä, ja silloin sanat saivat elävän sisällön siitä tunteesta, joka työnsi ne esiin.
Lopulta Otto sanoi hyvää yötä ja käveli kotiinsa.
Sivulla 52 Otto kyllästyy ravintolaelämään ja lähtee maksullisen naisen mukaan:
Röding antoi ylipuhua itsensä, mutta Mortimer aikoi piirtää koko iltapäivän ja halusi nyt lopettaa. Röding ja Otto tilasivat viinaa, olutta ja ruokaa. Ryypyt tekivät kahvista ja punssista ruuan päälle itsestään selvän asian, ja sen jälkeenhän ei enää voinut lähteä kotiin. Kahdeksan maissa tuli muita: vanha maisteri Fabricius, vuorineuvos, Gustav Vogel. Pianohuone, lisää ruokaa ja lisää juomaa. Mutta Otolla ei ollut hyvä päivä: hän oli sentimentaalinen ja kyyninen, hän ivasi, ripitti ja läikkyi yli.
Yhdentoista maissa hän ei enää jaksanut. Hän päästi itsensä kadulle. Postitoimiston luona hän tapasi tytön. Tytöllä oli kauniit silmät, hän puhui ruotsia ja pystyi ottamaan kotiinsa. Otto lähti mukaan. Eihän se ollut ensimmäinen kerta.
Otto herää krapulaan ja lähtee kylpylään (Helsingius 1914, 93–94):
SEURAAVANA PÄIVÄNÄ…
Otto heräsi. Kaakaotarjotin seisoi yöpöydällä. Helvetti, hänhän makasi vaatteet yllään! ... Otto ponkaisi ylös, häpeissään ja vihaisena: hän oli eilen taas juonut itsensä humalaiseksi ja surkeaksi! … Mitä kello oli? … Kaksitoista! Hän sai siis syödä aamiaista yksin eikä joutunut näyttäytymään isälleen. Hän katsoi peiliin ja näki itsensä huonoimmillaan: väsyneet piirteet, iho rappiolla, takkuinen tukka, raskaat luomet… Vaatteet piinasivat häntä, hän liikkui kömpelösti, hän oli läpeensä inhoa. Hän kaipasi intensiivistä kosketusta veden kanssa. Kiireesti hän pakkasi laukkunsa pellavavaatteilla ja soitti Kasperille:
– Eikö mennä pian kylpemään? Centraliin. Mutta juomatta olutta jälkeenpäin! Kasper oli juonessa mukana.
Otto tunsi itsensä toiseksi paremmaksi ihmiseksi tullessaan kylvystä. Kasper ja hän olivat toimineet perusteellisesti: höyrykaappi, ammekylpy, suihku, uima-allas; lopuksi parin tunnin lepo rauhallisesti jutellen. Uskollisena tavalleen todeta kaikenlaista oli Otto päätellyt, että nautinnoista yksinkertaiset olivat suurimmat, ja sanonut ymmärtävänsä suomalaisen talonpojan elämyksiä saunan lauteilla hänen aavistaessaan valkoisen lumen ja kenties pimeän metsänreunan savun mustuttamasta ikkuna-aukosta. Mutta samassa häntä hävetti verrata omaa kankkusparanteluaan Bad Centralissa maatyöläiseen tämän saunaan päättyneen työviikon jälkeen… Kaikki oli ollut erinomaisen nautittavaa: Kasperin tasainen, rauhallinen mieli oli tarttunut; kylvettäjätär oli hankkinut maitoa ja omenoita, terveellistä ravintoa; Otto oli saanut vaatteensa prässättyä ja kenkänsä harjattua ja tunsi nyt olemassaolonsa oikeutuksen jokseenkin lujitetuksi.
Viimeinen käännösotteeni on sivu 128, jossa lyhyesti kerrotaan Oton kuppatartunnasta:
Yhtenä toukokuun iltana Otto teki havainnon, jonka hän ainakin aluksi koki hirveänä.
Hänellä oli kuppa.
Tämä tieto vei hänen ajatuksensa synkeille poluille, joiden vaeltaminen oli niin paljon raskaampaa, kun hänen mielikuvituksensa oli tottunut kevätvaloisiin teihin. Hän makasi pitkään valveilla tuijotellen kohtaloaan. Uupuneena hän lopulta vajosi uneen.
Stereotypian ulkopuolella
Dagdrivare-kirjailijoita käsitellään usein stereotyyppisellä tavalla huomioimatta heidän yksilöllisiä erojaan, ja heihin lasketaan myös kirjailijoita, joilla ei ole heidän kanssaan muuta yhteistä kuin ikä. Sukupolvensa lahjakkainta kirjailijaa Runar Schildtiä käsitellään usein erikseen omassa luokassaan eikä dagdrivare-kirjailijana, vaikka hän edustaa myös jälkimmäistä. Käsitys dagdrivaresta velttona yläluokkaisena nuorukaisena, joka on tiukasti sidoksissa Helsinkiin, ei kestä lähempää tarkastelua, kuten Toftegaard Pedersen (2007) on osoittanut. Kaikki dagdrivare-teokset eivät sijoitu Helsinkiin, ja toisaalta näihin Helsinki-kuvauksiin sisältyy usein kaipausta maaseudun rauhaan sekä talonpoikais- ja saaristolaisväestön ihannointia puhtaan ja turmeltumattoman elämänmuodon edustajana.
Schildtin novelli Uusi elämä (1912) edustaa dagdrivare-genreä, joskaan hänen päähenkilönsä ei ole huoleton flanööri. Novellin alussa Åke Holm, Birger Weydel ja Mikael Weyden pelaavat korttia, ja Åke häviää paljon. Weydeneillä riittää rahaa, toisin kuin Åkella. Birgerin ehdotuksesta he lähtevät keskustaan. Kämpin edessä Mikael näkee Erik Wallinin, joka on tapaamisesta hieman vaivaantunut. Hän nimittäin päivystää taas Esplanadilla etsien uutta naisseikkailua. He kaikki menevät Princessiin, joka on täynnä, mutta Mikaelin nimi vaikuttaa kuin sesam, ja heille löytyy tilaa. Erik Wallin hämmästelee, että eräs tanssijoista on ihan hänen sisarensa näköinen. Birger antaa hovimestarille käyntikortteja kutsuakseen esiintyjiä pöytäänsä. Novellin taitavasti kirjoitettu vuoropuhelu paljastaa henkilöiden välisen eriarvoisuuden.
Ravintolasta seurue lähtee automobiiliajelulle ja Mikaelin pikku asuntoon Kaivopuistossa. Siellä soitetaan pianoa, lauletaan ja juodaan aamun sarastukseen asti. Nuori varieteetyttö Wally alkaa itkeä ja sanoo haluavansa isänsä luo. Kun hän on Åken kanssa kahdestaan, hän kertoo itkien tälle kurjan tarinansa ja vetoaa, että Åke ottaisi hänet luokseen, koska muuten hänestä tulisi yhtä turmeltunut kuin eräästä vanhemmasta kollegastaan. Hän lupaa laittaa ruokaa, siivota ja ommella ja tehdä kaikkea, mitä Åke pyytää. Mutta Åke ei suostu, sillä hänellä ei ole rahaa, ja mitä ihmisetkin sanoisivat. Wally ei usko hänen rahattomuuteensa. Dialogi paljastaa jälleen valtasuhteet. Åke puhuu Wallylle alentuvasti, kuin kiukuttelevalle lapselle. Koske Wally on alemman yhteiskuntaluokan nainen, hän on Åkeakin haavoittuvammassa asemassa.
Saattaessaan Wallya tämän kotiin Åke miettii omaa elämäänsä. Hän ei ole kajonnut kirjaan kolmeen kuukauteen. Hän on tuhlannut perintönsä ja elää velaksi, minkä hän haluaa salata Mikaelilta, joka on katsellut häntä tutkivasti. Kolme vuotta hän on vain hummaillut – nyt on valittava joko uusi elämä tai perikato. Kävellessään viertotietä kohti Eläintarhaa hän näkee maalaisia vaunuissaan menossa torille. Yhdestä korista kurkistaa kukonpoika, jonka hän näkee enteenä. Åken isoisä oli ollut samanlainen maalaismies kuin kärryjen ajaja, ahkera ja sitkeä, mikä mahdollisti, että hänen poikansa eli Åken isä opiskeli lääkäriksi. Åke häpeää, jos suvun sosiaalinen nousu pysähtyy häneen. Hän tuntee elämäniloa ja suunnittelee lähtevänsä maalle. Mutta sitten hän tapaa vanhan tuttavansa Signen, joka suostuu tapaamaan hänet illalla.
Luokkaerot, haavoittuvuus ja kyvyttömyys vastata muiden odotuksiin ovat Schildtillä tavallisia teemoja. Kaupungissa pulaan joutuvat maaseudun ihmiset havainnollistavat kaupungistumisen haittapuolia. Kaupungistuminen näyttäytyy Schildtin teoksissa väistämättömänä prosessina, joka polkee ainakin herkät ihmiset jalkoihinsa.
Ture Janson (1886–1954)
Ture Jansonin novellikokoelma Knock me down (1914) on puhdasta dagdrivare-kirjallisuutta. Tämä pätee varsinkin lähes satasivuiseen niminovelliin, jonka päähenkilö Birger Dahl opiskelee taidehistoriaa laiskasti ja päämäärättömästi. Opiskelun sijaan hän istuu teatterissa piirtämässä. Siellä hän on tutustunut naimisissa olevaan ruotsalaiseen näyttelijättäreen nimeltä Ebba Hellquist, jonka mies on Tukholmassa. Birgerin isä on kuollut ja hän saa rahaa Turussa asuvalta sedältään. Setä haluaisi Birgerin tulevan rakennusmateriaaliliikkeeseensä ensimmäiseksi kirjanpitäjäksi, mutta Birger ei koe kykenevänsä niin vastuulliseen tehtävään. Niinpä hän istuu teatterissa piirtämässä sekä tietysti Catanissa, Kämpissä tai Oopperakellarissa. Janson on sijoittanut niihin myös todellisia tunnettuja henkilöitä, joista tunnistin Guss Mattsonin ja Eino Leinon. Birger asuu Ullanlinnan vanhassa kylpylässä, joka sesongin ulkopuolella vuokraa huoneita opiskelijoille. Hänen huonetoverinsa Holger on sosialisti. Novelli kuvaa elävästi alkoholinhuuruisia illanistujaisia vuokrahuoneissa ja ravintoloissa. Niissä puhutaan alkoholista, mahdollisesta kieltolaista, ajan hengestä ja ruotsinkielisistä.
Ebba asuu Katajanokalla vuokrahuoneessa, ja henkilöt kävelevät ja ajelevat automobiililla (taksilla) Helsingin maisemissa. Yhtenä iltana Birger menee ystävänsä Klasin kanssa Konstnärsgilletin yksityiseen iltamaan. Siellä esitetään huvittavaa ohjelmaa, tanssitaan tangoa ja one stepiä ja juhlitaan railakkaasti aamuun asti. Aamuvarhain Birger, näyttelijä Elf ja journalisti Bergman kiipeävät Kasarmitorin kauppahallin katolle pitämään kabareeta kuvitteelliselle yleisölle tanssimalla cancania, steppaamalla ja laulamalla. Kertoja kuvaa heidän ympärillään heräilevää kaupunkia. Novellin lopussa Birger menee satamaan saattamaan Ebbaa, joka matkustaa höyrylaiva Oihonnalla takaisin Tukholmaan. Sitten hän suuntaa kiireesti Kämpin baariin, jossa aikoo juoda drinkkejä nimeltä Knock me down.
Novellikokoelmassa on niminovellin lisäksi yhdeksän lyhyempää novellia, joista kahdeksan sijoittuu Helsinkiin ja yksi veneeseen Lauttasaaren vesille. Niissä kuvataan Helsinkiä vuoden ja vuorokauden eri aikoina. Novellit liittyvät toisiinsa miljöiden mutta myös henkilöiden kautta, sillä samoja sivuhenkilöitä esiintyy useassa novellissa. Novellit kuvaavat oman aikansa tapoja, pukeutumista, puheenaiheita, asenteita ja sukupuolten välisiä suhteita. Ne kertovat ruuasta, juomasta, ja kaupunkikuvasta sekä aatteellisesta ilmapiiristä. Kaupunkia tarkastellaan lähinnä porvarillisen nuoren miehen näkökulmasta, joskin yhden novellin päähenkilö on Catanin tupakkatyttö, joka istuu lasikopissa myymässä miehille sikareita, ja toisen päähenkilö on juopotteleva työläismies, jonka tehtävän on sytyttää sataman kaasulyhdyt.
Journalisti Bergmanista tuli seuraavana vuonna päähenkilö novellikokoelmassa Journalisten Bergman (1915). Janson oli jo nuorena tunnettu toimittaja ja kirjailija – myös Ruotsissa, jonne hän muutti vuonna 1929. Hänellä on varma tyyli, jossa on huumoria ja lämpöä. Kokoelman ensimmäisen osan kertomuksissa Bergman kohtaa erilaisia tilanteita ja henkilöitä, myös Mortimerin ja Birger Dahlin Torsten Helsingiuksen teoksesta Dagdrivare. Kokoelman toisessa osassa Bergman ei ole mukana. Novellien päähenkilöt muodostavat moninaisen kavalkadin: köyhälistöpoika, joka on saanut apupojan paikan kemian laboratoriossa, nuori tukkukauppias, rouva Lorentz, joka istuu miehensä kanssa Kämpissä ja pitää silmäpeliä ikkunan takana näkyvän miehen kanssa, 30-vuotias näyttelijätär, joka on kihloissa kahden miehen kanssa sekä hierojatar Evelyn Blomberg, joka tahtoo saada asiakkaansa rakastumaan itseensä ja onnistuukin siinä. Novellit käsittelevät varsin paljon sukupuolten välisiä suhteita ja "erotiikkaa", mutta varsin hämärällä tavalla verrattuna nykykirjallisuuteen.
Naisen vastuu
Karin Smirnoff (1880–1973) oli suomenruotsalaisen näyttelijä Siri von Essenin ja ruotsalaisen kirjailija August Strindbergin tytär. Hänen toinen teoksensa Under ansvar (1915) on Helsinki-kuvaus, jonka päähenkilönä on nuori professorintytär, Ruth Lagerborg. Ruth on raskaana, mutta hänen sulhasensa on hukkunut. Hän työskentelee pankissa, jossa suurin osa hänen kollegoistaan paheksuu hänen raskauttaan ja ajattelee hänen olevan häpeäksi työyhteisölleen. Ruth jää pois pankista ja synnyttää lapsensa. Smirnoff kuvailee jonkin verran synnytystä, mikä oli tuohon aikaan rohkeaa.
Ruth huolehtii tyttärestään ja hänen kaksi ystäväänsä pankista käyvät säännöllisesti tapaamassa häntä. Hän on moderni siinä mielessä, että haluaa elättää itsensä eikä etsiä uutta miestä elättäjäkseen. Mutta hän on sikäli naiivi, että hän ei ymmärrä, että naisiin sovelletaan ihan eri normeja kuin miehiin, vaikka he saivatkin äänioikeuden edellisellä vuosikymmenellä. Tai ehkä hän on idealisti ja maailmanparantaja.
Ruth sisustaa porvarillisessa korttelissa sijaitsevaa asuntoaan mahonkihuonekaluin, jotka hän on perinyt lapsuudenkodistaan. Hänellä on myös edesmenneiltä vanhemmiltaan perimänsä keittäjätär. Mutta Ruth ei voi jatkaa säätynsä mukaista elämää, sillä hänen rahansa alkavat loppua eikä hän saa työpaikkaansa takaisin, koska häntä pidetään langenneena naisena. Kun Ruth menee tapaamaan entistä esihenkilöään, joka on nainen, tämä ei suostu kirjoittamaan hänelle suositusta. Jos Ruth olisi käynyt vaivihkaa muualla synnyttämässä ja antanut lapsensa pois, kuten paremmissa piireissä oli vastaavissa tapauksissa tapana, tilanne olisi ollut toinen.
Ruth joutuu muuttamaan laitakaupungille Pursimiehenkadulle, mutta miljöö ei näyttäydy pelkästään kielteisessä valossa. Fyysinen ympäristö on kurja, mutta henkinen ilmapiiri on avoin ja vastaanottavainen. Ruth sulautuu uuteen ympäristöönsä, mikä onkin välttämätöntä ahtaissa asuinoloissa. Hän asuu vuokrahuoneessa merimiehenleski Soinisen luona, joka on hyvin työteliäs ja ymmärtäväinen. Toisen huoneensa Soiniska on vuokrannut ahkeralle ompelijattarelle ja asuu itse keittiössään. Huolimatta aineellisesta puutteesta ihmiset ovat toisiaan kohtaan avuliaita. Ruth saa lainata rahaa ystäviltään, ja Soiniska on kärsivällinen vuokran kanssa, vaikka asuu itse vuokralla ja elää niukkuudessa.
Mutta Ruthin Augusta-täti, joka on tyttöjen alkeiskoulun johtajatar, vaatii saada huolehtia Lisa-tyttärestä. Hänen mielestään Ruth häpäisee käytöksellään koko suvun. Sitä paitsi hän on huono äiti ja itsekäs, koska haluaa antaa lapsensa kasvaa kurjuudessa. Ruthin mielestä naisen oikeus äitiyteen ei riipu hänen sosiaalisesta ja taloudellisesta asemastaan. Ruth näkee luokka-aseman perustuvan taloudellisiin ja aineellisiin oloihin, kun taas täti näkee sen kokoelmana velvoittavia moraali- ja käyttäytymissääntöjä. Niinpä Ruthin ei ole hänen mielestään mitenkään sopivaa näyttäytyä lapsensa kanssa Esplanadilla eikä Kaivopuistossa.
Huomaamme, että 1910-luvun Helsinki ei todellakaan ole anonyymiuden mahdollistava suurkaupunki vaan pikkukaupunki, jonka piirit ovat pienet.
Ruth hakee työtä eri paikoista, mutta hänet torjutaan, koska häneltä puuttuvat suositukset. On kulunut kymmenen vuotta siitä, kun hän sai paikan pankista, ja silloin hän oli 18-vuotias. Hän uskaltautuu tapaamaan itse pankinjohtajaa, joka oli aikoinaan palkannut hänet. Mutta mies on kovin vaivaantunut eikä tohdi sanoa asiaa suoraan, vaan tyytyy mutisemaan, että hän katsoo, mitä voisi tehdä. Ruth on vähällä suudella hänen kättään kiitollisuuden vallassa mutta hillitsee itsensä. Kun Ruth kuitenkin lähtee ulos hänen hienosta porrashuoneestaan, hän ymmärtää, ettei käynti tuonut hänelle muuta kuin jälleen yhden nöyryytyksen. Koska Ruth ei saa työtä, hän myy huonekalunsa ja panttaa korunsa saadakseen rahaa itsensä ja tyttärensä elatukseen.
Karin Smirnoff kuvaa köyhyyttä ja sen vaikutusta ihmismieleen uskottavasti ja koskettavasti. Kertomuksen kantavia voimia ovat solidaarisuus ja ystävyys. Ruth saa taloudellista apua ystävättäriltään ja puolestaan yrittää auttaa seinän takana asuvaa köyhää ompelijatarta, kun tämän lapsi on sairas. Vaikka Ruthilla itselläänkin on niukkaa, hän huomaa, että aina on ihmisiä, joilla menee vielä huonommin. Hän saa esimerkiksi tietää, että ompelijatar raataa yötä päivää, koska tämän mies on työtön. Hän tuntee sääliä köyhiä lapsia kohtaan, jotka yrittävät torilla ansaita lantin tarjoamalla apua asiakkaiden tavaroiden kantamiseen.
Kun Ruth on raatanut huonosti palkatuissa ompelutöissä ja vajonnut yhä syvemmälle kurjuuteensa, hän saa vihdoin iloisen uutisen: hänen veljensä on edennyt maaseutupankin johtajaksi ja tarjoaa hänelle työpaikan. Sitä ennen lukija saa vielä seurata kiinnostavaa keskustelua hänen ystävättärensä luona.
Naisasialiitto Unioni palkitsi aikoinaan teoksen Under ansvar. Naisten ääni -lehdessä 17.2.1917 on kirjailijan haastattelu ja suomennettu ote romaanista, katso sivut s. 10–12 alla olevasta linkistä:
Karin Smirnoffia haastateltu.(Linkki johtaa ulkoiseen palveluun)
Tekijän henkilöys on aina vaikuttanut teoksen vastaanottoon. Naiskirjailijoiden vähättely ja sivuuttaminen oli ennen yleistä. Jos nainen halusi, että hänen teksteihinsä suhtaudutaan vakavasti, hän kirjoitti miehen nimellä. Tämän on todennut myös Pirkko Saisio. Naisen kirjoittamaa kirjaa ei ole arvioitu kirjallisuutena vaan naiskirjallisuutena. Kriitikot (miehet) pilkkasivat naisellisiksi katsottuja aiheita tai katsoivat hysteeristen naiskirjailijoiden sekaantuneen asioihin, joita naiset eivät voi ymmärtää. Niinpä monet naiskirjailijat ovat pitkälti jääneet unholaan.
Smirnoffin romaani Under ansvar sai aikoinaan runsaasti kehuja myös mieskriitikoilta. Vain yksi kriitikko katsoi hänen edustavan poikkeusta ja viittasi hänen kuuluisaan isäänsä. Karin Smirnoff ei kuitenkaan saavuttanut ansaitsemaansa jälkimainetta. Romaani Under ansvar ja näytelmä Ödesmärkt (1923) julkaistiin sentään uudelleen yksissä kansissa kommentaarein varustettuna. On valitettavaa, ettei niitä ole suomennettu, sillä ne ansaitsisivat paikkansa kirjallisuuskaanonissa Maria Jotunin vieressä.
Lopuksi
Kaupunki on koko ajan muutoksen kourissa, eikä sitä tietenkään koskaan voi kuvata tyhjentävästi. Kokemusta kaupungin muuttumisesta vahvistavat suuret yhteiskunnalliset muutokset ja yksilöiden tai ryhmien kokema eksistentiaalinen turvattomuus. Alakulo, yksinäisyys ja vieraantuneisuus voivat ilmetä nostalgiana, kaipuuna menneeseen aikaan, jonka muistot ovat kullanneet. Moni nuori ihannoi ja haikailee aikaa, jota ei itse ole kokenut. Aikalaiskirjallisuus voi toimia tiennäyttäjänä kadonneeseen aikaan ja näyttää siitä sellaista, mikä sittemmin on vaipunut unholaan. Kaunokirjallisuutta kannattaa lukea kielellisten virikkeiden saamiseksi mutta myös kulttuurihistoriallisesta ja aatehistoriallisesta näkökulmasta. On myös hyvä pysähtyä miettimään, mikä on muuttunut ja mikä ei ole sekä miksi. Nykyajan lukijat voivat löytää näistä teoksista tuttuja tuntemuksia.
Kuuntele podcast dandyistä, dekadenssista ja flanööreista
Lähteet ja kirjallisuus
Biografiskt lexikon för Finland: Janson, Ture.(Linkki johtaa ulkoiseen palveluun)
Biografiskt lexikon för Finland: Schildt, Runar.(Linkki johtaa ulkoiseen palveluun)
Dagens Press 25.10.1914, 4. En litterär debut.
Helsingius, Torsten: Dagdrivare. Helsingfors: Söderström & C:o Förlagsaktiebolag 1914.
Helsingius, Torsten: Utveckling. Borgå: Holger Schildts Förlag 1915.
Janson, Ture: Knock me down. Helsingfors: Söderström & C:o Förlagsaktiebolag 1914.
Janson, Ture: Jornalisten Bergman. Berättelser. Borgå: Holger Schildts Förlag 1915.
Molarius, Päivi: Suomenruotsalaisen dagdrivare-kirjallisuuden dandy ja modernin subjektin itsehahmotus. Teoksessa Dekandenssi vuosisadanvaihteen taiteessa ja kirjallisuudessa. Toim. Pirjo Lyytikäinen. 156–182.
Nya Argus 16.11.1914, 10.
Ny finsk vitterhet V af R. F. v. Willebrand. Torsten Helsingius: Utveckling. Finsk Tidskrift no 1–2. 1916, 137–143.
Pettersson, Torsten: Det svårgripbara livet: Ett förbisett tema i dagdrivarlitteraturen. Teoksessa Från dagdrivare till feminister. Studier i finlandssvensk 1900-talslitteratur. Toim. Sven Linnér. Svenska litteratursällskapet 1986. 9–39.
Schildt, Runar: Ett nytt liv. Urval och förord av Kjell Westö. Schildts & Söderström 2025.
Smirnoff, Karin: Under ansvar & Ödesmärkt. Med förord av redaktörerna Kajsa Heselius, Rita Paqvalén, Maria Lival-Juusela, Hedvig Rask, Ylva Larsdotter, Julia Dahlberg och kommentar av minoritetsombudsmannen Eva Biaudet, skådespelaren Riko Eklundh och författaren Anneli Jordahl. Schildts & Söderström 2013.
Toftegaard Pedersen, Arne: Urbana odysseer Helsingfors, staden och 1910-talets finlandssvenska prosa. Svenska litteratursällskapet i Finland 2007.
Wasabladet 1.12.1914, 2–3.
