Helsingistä Auschwitziin
Helsingistä 6.11.1942 lähtenyt saksalainen laiva S/S Hohenhörn kuljetti Tallinnaan 27 ”epäluotettavaa ja rikollista”, kuten Helsingissä ilmestyneissä sanomalehdissä kirjoitettiin. Heidän joukossaan oli kahdeksan juutalaista, joista seitsemän oli helsinkiläisiä: Wienissä syntynyt 29-vuotias kemisti Georg Kollman, hänen vaimonsa, Unkarissa syntynyt 32-vuotias Janka Kollman ja heidän puolitoistavuotias, Helsingissä syntynyt poikansa Franz Olof Kollman, 45-vuotias Wienissä syntynyt liikemies Heinrich Huppert ja hänen 11-vuotias poikansa Kurt Huppert, 23-vuotias Puolassa syntynyt, talvisodassa vapaaehtoisena Osasto Sisussa palvellut Hans Korn sekä 61-vuotias latvialainen, Saksassa syntynyt puutavarakauppias Elias Kopelowsky. Kahdeksas luovutettu, Saksassa syntynyt 25-vuotias Hans Eduard Szybilski oli asunut Turussa ennen luovutusta. Suurin osa heistä oli ehtinyt asua Suomessa useita vuosia, sillä vuoden 1938 jälkeen Suomi ei ottanut vastaan juutalaisia pakolaisia. Kaikkiaan Suomeen saapui toisen maailmansodan alla noin 350 juutalaista, jotka pakenivat natsi-Saksan vainoja.
Abraham Stiller ja yleinen oikeudentunto
Alkujaan valtiollisen poliisin, nykyisen suojelupoliisin edeltäjän, suunnitelmissa oli ollut luovuttaa useampia juutalaisia pakolaisia. Miesjoukkoa Suursaaren työleiriltä Valtiollisen poliisin selliin Ratakadulle siirrettäessä yksi heistä, lääkäri Walter Cohen, onnistui lähettämään postikortin liikemies Abraham Stillerille. Liikemies Abraham Stiller oli aiemminkin avustanut juutalaisia pakolaisia ja juutalaisia neuvostosotavankeja. Yhteiskuntasuhteidensa avulla hän kiinnitti suunniteltuun luovutukseen päättäjien huomion aina ylipäällikkö Mannerheimiä myöten.
Pakolaisten karkottaminen, tavallinen virkamiesasia, jossa osapuolina olivat Suomen ja Saksan turvallisuuspoliisit, nousi nyt uutiseksi. Helsingin Sanomien pääkirjoituksessa luovutuksiin otettiin kantaa:
Eräs niistä kansainvälisen oikeuden periaatteista, joka pohjautuu yleisesti hyväksyttyyn yleiseen oikeudentuntoon, on turvapaikkaoikeuden myöntäminen kotimaastaan paenneille henkilöille.
Hallituksen iltakoulussa asiasta keskusteltiin kiivaasti. Sisäasiainministeri Toivo Horellia puolusti valtiollista poliisia, valtiovarainministeri Väinö Tanner ja sosiaaliministeri K.-A. Fagerholm vastustivat uusia luovutuksia. Lehdistössä mainittiin luovutetuksi vain neljä juutalaista, sillä karkotuspäätöksissä ei mainittu perheenjäseniä, Janka ja Franz Olof Kollmania tai Kurt Huppertia. Useampia juutalaisia pakolaisia ei nousseen kohun takia enää luovutettu ja 150 juutalaispakolaista pääsi tapauksen jälkeen Suomesta turvaan Ruotsiin. Marraskuun 6. päivänä 1942 luovutettujen osalta oli jo liian myöhäistä.
Tallinnassa Suomesta kuljetettuja juutalaisia pakolaisia säilytettiin jonkin aikaa Tallinnassa tutkintavankilassa, kunnes heidät siirrettiin Auschwitzin tuhoamisleirille vuoden 1943 alussa. Lapset ja työhön kelpaamattomat vietiin Auschwitzissa heti surmattaviksi. Heihin kuuluivat Franz Olof ja Janka Kollman, Hans ja Kurt Huppert ja Elias Kopelowsky. Hans Kornin ja Hans Eduard Szybilskin kuolinaika ei ole tiedossa. Vain Georg Kollman selviytyi elossa.
Kaupunginvaltuusto ja juutalaiset
Suomi ei osallistunut holokaustin toteuttamiseen. Silti suomalaisten viranomaisten päätökset Suomeen tulleiden juutalaisten pakolaisten maasta poistamisesta ja luovuttamisesta saksalaisille viranomaisille johtivat siihen, että saksalaiset viranomaiset lähettivät heidät keskitysleirille Saksassa. Vaikka Suomi ei luovuttanut saksalaisille yhtään omaa kansalaistaan, se luovutti saksalaisille neljä pakolaisina Suomeen tullutta, vailla kansalaisuutta ollutta juutalaista. Vapaaehtoisesti mukaan lähteneillä 11-vuotiaalla Kurt Huppertilla ei ollut juuri muuta vaihtoehtoa kuin seurata isäänsä eikä Georg Kollmanin vaimolla tai lapsella ollut juuri mahdollisuuksia elättää itseään Suomessa.
1940-luvulla ja vielä myöhemminkin Suomen kansalaisuuden saamiseksi tarvittiin kotikunnan kunnanvaltuuston puolto. Saksalaisille luovutetut pakolaiset eivät olleet edes hakeneet Suomen kansalaisuutta, sillä siihen tarvittiin yleensä viiden vuoden maassa oleskelu. Yleinen asenneilmapiiri vaikutti siihen, että myös Suomessa pidempään asuneiden juutalaisten oikeus Suomen kansalaisuuteen kyseenalaistettiin.
Kaupunginvaltuuston keskustelupöytäkirjassa 13.5.1942 äärioikeistopuolue Isänmaallisen Kansanliikkeen (IKL) valtuutettu Bruno Salmiala, rikosoikeuden professori, vastusti erään hakijan Suomen kansalaisuutta ”koska juutalaisia, jotka ovat kaiken pahan alkuna, ei pitäisi päästää Suomen kansalaisiksi” ja hän ”katsoi rikostilastoista selviävän, että suurin osa rikollisista oli juutalaisia, varsinkin mikäli oli kysymys elintarvikesäännöstelymääräysten rikkomisesta. Muissa maissa juutalaisille ei anneta kansalaisoikeuksia ja täälläkin koittaa kerran päivä, jolloin sama periaate hyväksytään ja juutalaiset ajetaan pois maasta”. Tässä tapauksessa valtuusto tosin puolsi hakijan kansalaisuushakemusta Salmialan eriävästä mielipiteestä huolimatta.
Miksi on tärkeää muistaa
Holokaustin muistopäivä oli vuoteen 2024 asti Suomessa nimeltään Vainojen uhrien muistopäivä. Myös romanien, vammaisten, seksuaalivähemmistöjen ja poliittisten toisinajattelijoiden joukkomurhien uhrien muistoa kunnioitetaan holokaustin muistopäivänä.
Historiaa pidetään tärkeänä siksi, että ajatellaan ihmisten voivan oppia menneisyydestä. Se edellyttää menneiden aikojen vääryyksien muistamista ja tunnustamista vääryyksiksi. Meidän täytyy myös ymmärtää tapahtumien yhteys toisiinsa. Holokausti ei alkanut tyhjästä, vaan sen mahdollisti asenneilmapiiri, joka leimasi kokonaisen kansanryhmän rikollisiksi.
Holokausti eli juutalaisten kansanmurha toisen maailmansodan aikana yhdistetään ennen kaikkea Saksaan ja sen valloittamiin maihin kuten Puolaan. Siitä huolimatta kaukana Helsingissä on syytä muistaa holokaustia. Mikään kansanmurha ei ole vain maan sisäinen asia. Suomessa ei ollut tuhoamisleirejä, mutta holokaustin lieskat ulottuivat Suomeen ja Helsinkiin asti. Helsingissä asui ihmisiä, jotka joutuivat holokaustin uhreiksi. Helsinkiläisillä oli sukulaisia ja ystäviä, jotka menehtyivät keskitysleireillä Saksassa. Helsinkiin muutti toisen maailmansodan päätyttyä ihmisiä, jotka olivat selviytyneet hengissä keskitysleireiltä.
Jatkosodan päätyttyä Suomesta ja Saksasta tuli vihollisia. Syyskuussa 1944, aselevon solmimisen jälkeen, suomalaisia laivoja ja merimiehiä jäi saksalaisiin satamiin. Kun Saksan ja Suomen välinen Lapin sota alkoi 15.9.1944, Saksan satamissa olleet suomalaiset merimiehet internoitiin eli vangittiin. Heistä osa päätyi keskitysleireille ja menehtyi.
Lue lisää
Bruchfeld, Stéphane & Levine, Paul A.: Kertokaa siitä lapsillenne. Kirja juutalaisten joukkotuhosta Euroopassa 1933–1945. (Om detta må ni berätta. En bok om Förintelsen i Europa 1933–1945, 1998.) Helsinki: Opetushallitus, 2001. Teoksen verkkoversio(Linkki johtaa ulkoiseen palveluun) (PDF).
Sana (Suominen), Elina: Kuoleman laiva s/s Hohenhörn. Juutalaispakolaisten kohtalo Suomessa. WSOY 1979, 2.p. 2012.
Silvennoinen, Oula: Salaiset aseveljet. Suomen ja Saksan turvallisuuspoliisiyhteistyö 1933–1944. Otava 2008.
Juutalaispakolaisten muistomerkki / Apua anovat kädet - HAM(Linkki johtaa ulkoiseen palveluun)
