Kansanopetuksen alkuvaiheet
Suomi liitettiin Venäjään 1800-luvun alussa Suomen sodan jälkeen. Triviaalikoulun toiminta oli keskeytynyt sotavuosina, mutta olojen rauhoituttua koulun toiminta aloitettiin uudelleen. Kouluun perustettiin 1820-luvulla apologista eli kirjoitus- ja luvunlaskuluokka ala-asteeksi. Helsingin kouluolot kohenivat oleellisesti, kun yliopisto siirrettiin kaupunkiin vuoden 1827 Turun palon jälkeen. Helsingin triviaalikoulu lakkautettiin vuonna 1841. Sen tilalle perustettiin ala- ja yläalkeiskoulu. Ala-alkeiskoulun toiminta kesti vain vuoden, ja siitä kehittyi 4-luokkaisen yläalkeiskoulun eli oppikoulun esiaste.
Köyhäinkoulut ja vuoro-opetuskoulu
Helsingissä kansanopetusta varten oli erilaisia kouluja jo ennen varsinaisen kansakoulun alkua. Näistä ensimmäinen oli Ehrensvärdin Suomenlinnaan vuonna 1762 perustama laivapoikakoulu. Koulussa opetettiin merimiestaitojen ohessa kirjoitusta ja laskentoa. Ehrensvärdin kuoltua seuraava Viaporin komendantti ylläpiti koulua omilla varoillaan linnakkeen miehistölle ja heidän lapsilleen. Vähän myöhemmin linnakkeessa aloitti toimintansa ns. köyhien koulu, joka sai varoja lahjoituksista, satamamaksuista, sakkotuloista ja kolehdeista. Upseerien lapsille järjestettiin yksilöllisempää kotiopetusta.
Kaupungille vuonna 1814 vahvistetun köyhäinhoidon ohjesäännön mukaan köyhäinhoidon johtokunnan oli huolehdittava köyhäintaloon otettujen lasten koulutuksesta. Kaupungin puolelle perustettiin ensimmäinen tavallisen kansan lapsille tarkoitettu ns. köyhien koulu Katajanokalle vuonna 1817. Tämän neiti Bernströmin koulun oppiaineina olivat vain lukeminen ja kristinoppi. Köyhäinkoulu siirtyi vuonna 1824 Nikolainkadun eli myöhemmän Snellmaninkadun köyhäintaloon. Laajennuksen jälkeen siellä opiskeli satakunta 5–17-vuotiasta oppilasta. Koulun aloittavilla saattoi olla ikäeroa kymmenenkin vuotta. Koulussa siirryttiin yhdelle opettajalle suuren oppilasmäärän takia vuoro-opetusjärjestelmään, jossa vanhemmat koululaiset osallistuivat nuorempien opetukseen. Kaikki osallistuivat lukemisen, kirjoituksen ja laskennon opetukseen. Köyhäinkoulu sulautui vuonna 1837 lahjoitusvaroin perustettuun Helsingin varsinaiseen pojille tarkoitettuun vuoro-opetuskouluun. Se toimi Kasarminkatu 21:ssä sijainneessa kaksikerroksisessa Engelin suunnittelemassa kivirakennuksessa. Helsingin vuoro-opetuskoulu oli järjestyksessä maan kolmas Turun ja Vaasan jälkeen.
Jo ennen poikien vuoro-opetuskoulua oli Helsingin rouvasväki perustanut vuonna 1834 yksityisen köyhien tyttöjen koulun, jota nimitettiin käsityökouluksi ja joka laajensi köyhäinkoulun tarjoamaa aamuopetusta iltapäivisin käsitöillä. Tästä jatko-osasta muodostui muutamien vuosien kuluttua köyhäinhoitojohtokunnan alainen tyttöjen vuoro-opetuskoulu. Poikien ja tyttöjen koulut olivat vierekkäisillä tonteilla, ja ne yhdistettiin vuoro-opetuskouluksi vuonna 1840. Tämän koulun yhteydessä toimi aluksi yksityinen pientenlastenkoulu.
Poikien vuoro-opetuskoulussa oli 1850-luvulla yli 200 oppilasta ja tyttöjen puolella lähes saman verran. Oppilaat eivät välttämättä käyneet säännöllisesti koulussa, ja vain harva suoritti koko oppimäärän. Vuoro-opetuskoulu oli muodollisesti kaksikielinen. Lapsia piti opettaa omalla äidinkielellään, mutta käytännössä koulu oli ruotsinkielinen. Snellmanin tultua koulun johtokunnan puheenjohtajaksi vuonna 1857 asiaan tuli muutos. Kouluun otettiin toinen suomenkieliseen opetukseen keskittyvä opettaja.
Suomalainen koulu
Johan Vilhelm Snellman vaikutti keskeisesti Helsingin suomalaisen koulun kehittymiseen toimiessaan vuoro-opetuskoulun johtokunnan puheenjohtajana. Koulun ensimmäinen opettaja Jaakko Länkelä nimeää Snellmanin suomenkielisen kansakoulun alullepanijaksi. Tämä yksityinen suomenkielinen koulu aloitti vuonna 1858 vuokrahuoneistossa Kruununhaassa. Varsinaisen opettajan lisäksi opetuksesta huolehtivat palkattomina opettajina toimineet ylioppilaat, virkamiehet ja naimattomat naiset. Suomalaisen koulun toiminta haki muotojaan seuraavina vuosina. Aluksi oppilaiden määrä pysyi alhaisena. Vuonna 1859 suomenkielisiä lapsia oli myös vuoro-opetuskoulussa ja ”rouvasihmisten ja yliopistolaisten” ylläpitämässä koulussa. Koulun toiminta vakiintui vasta 1860-luvulla, jolloin se alkoi saada seurakunnan tukea ylläpitoon 400 ruplaa kaupungin vaivaiskassasta ja oppilaiden määrä alkoi kasvaa.
Köyhäinkoulun leimastaan huolimatta yksityistä suomalaista koulua voidaan pitää Helsingin suomenkielisen kansakoulun alkuna, sillä se muutettiin vuoden 1857 kansakouluasetuksen julkaisemisen jälkeen toiseksi varsinaiseksi alemmaksi kansakouluksi. Varsinainen kansakoulu aloitti vuoro-opetuskoulun tiloissa vuonna 1867 julkaistun kansakouluasetuksen jälkeen.
Sunnuntaikoulut ja pientenlastenkoulut
Papiston johtamia pyhäkouluja oli maassa ollut jo 1700-luvulla. Helsingissä papiston johtamia sunnuntaisia opetushetkiä oli ainakin 1830-luvulta lähtien. Käsityöläisten johtamia sunnuntaikouluja perustettiin vuonna 1842 julkaistun käsityöläisten asemaa koskeneen asetuksen jälkeen. Asetuksen mukaan oppipojan pääseminen kisälliksi edellytti, että hän osasi kirjoittaa ja hallitsi neljää laskutapaa. Oppipoikien opetusta varten kaupunkien oli perustettava valtionapua saavia ja manufaktuurijohtokunnan alaisia sunnuntaikouluja. Koulut muutettiin vuonna 1859 kaksiluokkaisiksi, niiden ohjelmaa laajennettiin ja niihin liitettiin arkisin toimivat iltakoulut. Sunnuntaikouluissa käytiin epäsäännöllisesti, ja vain kolmannes oppilaista oli yleensä paikalla. Vuosina 1842–1862 vain 20 % suoritti koko oppimäärän.
Helsinkiin perustettiin vuonna 1840 yksityinen pientenlastenkoulu kolmen professorin ja eräiden liikemiesten toimesta. Koulu toimi aluksi vuoro-opetuskoulun tiloissa, mistä se muutti vuonna 1847 omaan taloon Robertinkadulle. Aleksanteri II:n kaudella koulun ylläpitoon kerättiin lisäveroa ja koulu nimettiin keisarinnan mukaan Marian asyyliksi eli turvakodiksi. Helsingissä aloitti toinen pientenlastenkoulu vuonna 1859 omassa Mariankadulle rakennetussa koulutalossaan nimineuvos Sedmigradskyn testamenttilahjoituksen turvin. Koulun oppilaat olivat 3–7-vuotiaita. Pientenlastenkouluissa oli yleensä noin 100 lasta. Koulut muuttuivat 1860-luvulla leikkikeskeisemmiksi fröbeliläisiksi lastentarhoiksi.
Kouluolot ennen kansakoulujen perustamista
Ennen varsinaisten kansakoulujen perustamista vain 60 % helsinkiläisistä lapsista kävi koulua. Vain muutama prosentti oppilaista sai suomenkielistä opetusta. Helsingissä toimi 1860-luvun alussa useita yleissivistäviä arkisin toimivia julkisia kouluja, kuten julkiset ala- ja yläalkeiskoulut, ruotsinkielinen tyttökoulu, fruntimmeskolan, kunnalliset vuoro-opetuskoulut tytöille ja pojille, pikkulastenkoulut, Tarkka-ampujapataljoonan koulu sekä Kreikkalais-venäläisen seurakunnan koulu. Näissä kouluissa oli yhteensä yli 1000 oppilasta. Lisäksi kaupungissa toimi yksityisiä kouluja, kuten Helsingin lyseo, lähes 30 pienempää ”mamsellikoulua”, Tekninen reaalikoulu, Merikoulu, Lähetyskoulu sekä Venäläinen junkkarikoulu.
Ammatillisissa kouluissa oli yhteensä 148 oppilasta ja yleissivistävissä kouluissa 2000 oppilasta. Oppilasmäärältään suurin koulu oli käsityöläisten sunnuntaikoulu. Siellä oli 349 oppilasta. Vähävaraisilla ei ollut varaa yksityisiin alkeiskouluihin. Kirkko huolehti yleisestä kansanopetuksesta ylläpitämällä ns. köyhäinkouluja. Vuoro-opetuskoulu aloitti toimintansa köyhäinkouluna, mutta 1860-luvulle tultaessa sitä kävivät muutkin kuin vähävaraisten lapset.
Varsinaisen kansakoulun synty
Muissa Pohjoismaissa kansakoulu oli toiminnassa jo 1840-luvulla. Suomessakin kansallinen herätys ja Snellman ajoivat kansanopetuksen kehittämistä. Vasta Aleksanteri II:n valtaannousun jälkeen kansakouluasiaa lähdettiin kehittämään Uno Cygnaeuksen suunnitelmien pohjalta. Erilaisten komiteavaiheiden jälkeen annettiin 11.5.1866 asetus kansakoulutoimen järjestämisestä. Asetuksen mukaan kunkin kaupunkiseurakunnan oli pidettävä huolta kansanopetuksesta ja niiden tuli ” niin monta ja niin laveita kansakouluja asettaa ja ylläpitää, että kaikki ne lapset, jotka eivät kotonansa tahi muissa kouluissa saa samanvertaista tahi laveampaa opetusta, tulevat kahdeksannesta ikävuodesta alkaen ja aina neljänteen toista vuoteensa sillä muotoa opetetuksi,” kuin säädetään.
Lain mukaan koulujen perustaminen oli kaupunkien velvollisuus, mutta ne saivat järjestää kouluolonsa vapaasti. Asetuksessa kaupunkien ja maalaiskuntien vastuut erosivat, sillä alkuopetus jäi maalla kotien ja kirkon vastuulle, mutta kaupunkeihin säädettiin alemmat kansakoulut 6–10-vuotiaille lapsille. Kouluolojen uudistuksessa koulutoimi erotettiin kirkon hallinnosta vuonna 1869 ja sitä johtamaan perustettiin koulutoimen ylihallitus.
Kansakoulujen perustaminen Helsingissä
Helsinkiin perustettiin syksyllä 1867 neljä alempaa kansakoulua, kaksi ruotsinkielistä ja kaksi suomenkielistä. Suomenkielisten koulujen toimitilat sijaitsivat Kirkkokatu 11:ssä ja Iso-Robertinkatu 59:ssä. Ruotsinkieliset koulut toimivat Kasarmikadun vuoro-opetuskoulun tiloissa ja Fredrikinkatu 47:ssä. Alempiin kansakouluihin ilmoittautui 224 oppilasta, ja opetus alkoi lokakuun alussa. Koulut toimivat pääasiassa vuokratiloissa lyhyillä vuokrasopimuksilla, minkä vuoksi koulujen osoitteet vaihtuivat aluksi tiuhaan.
Vuoro-opetuskoulusta kehitetty yläkoulu aloitti kaksi vuotta alakoulun jälkeen. Opetusta annettiin erikseen suomenkielisille ja ruotsinkielisille sekä tytöille ja pojille. Suurin osa oppilaista oli ruotsinkielisiä. Yläkoulussa oli neljä vuosiluokkaa, mutta oppilasmäärät laskivat ylöspäin mentäessä, ja vain harvat kävivät koko koulun. Helsingin kansakouluohjesäännön mukaan alakoulun opetusryhmässä piti olla vähintään 30 ja enintään 50 oppilasta. Yläkoulun ryhmässä sai olla enintään 60 oppilasta. Näistäkin rajoista voitiin joustaa. Tyttökoulujen opettajilla oli 100 oppilaan luokat. Yläkansakoulujen luokkakoko pieneni 1870-luvulla. Tilaongelmia ratkaistiin mm. vuoroluvulla, joka otettiin käyttöön jo 1872 ainakin Kasarmikadun koulussa, missä samoja tiloja käyttivät ensin aamulla yläkoululaiset ja iltapäivällä alaluokat.
Kansakoulujen lisäksi perustettiin laiminlyödyille alakouluiän ohittaneille lapsille omat valmistavat koulut 1870-luvulla, jolloin niissä oli noin 10 % kansakoulujen oppilasmäärästä. Yläkouluiän ohittaneille kaupungin piti järjestää iltaopetusta. Kansakoulua seuraava jatkokoulu alkoi opettajien järjestämänä yksityisopetuksena ja muuttui vuonna 1885 osaksi kunnallista kansakoulua.
Helsingin kansakoulujen ensimmäisessä ohjesäännössä vuonna 1867 määrättiin, että alakansakoulu oli tarkoitettu 7–10-vuotiaille lapsille. Vuonna 1870 annetun toisen ohjesäännön mukaan yläkansakouluun sai ottaa 9 vuotta täyttäneitä lapsia. Opetusiän katsottiin päättyvän 14-vuotiaana. Ikärajoista ei kuitenkaan oltu tarkkoja. Ensimmäisinä vuosikymmeninä ensimmäiselle luokalle otettiin 6-vuotiaita ja 14-vuotiaat eivät olleet harvinaisia alakansakoulussa. Yläkansakoulussa saattoi yli puolet oppilaista olla yli 14-vuotiaita, jopa 19-vuotiaita. Monet oppilaat viipyivät koulussa vain vähän aikaa, joten korkea ikärakenne ei näkynyt oppilaiden keski-iässä. Yläkansakoulussa pojat ja tytöt olivat eri luokissa ja luokat pidettiin tarkoin erillään, mieluimmin eri kouluissa.
Kansakoululaitoksen alkuvuosina ei opettajille ollut säädetty varsinaisia kelpoisuusehtoja. Soveliaisuus toimeen riitti. Vaikka Jyväskylän seminaari aloitti toimintansa jo vuonna 1863, oli Helsingissä vielä kauan tyydyttävä muunlaisen koulutuksen saaneisiin opettajiin. Helsingin kaupunki pyrki ensin säästämään koulumenoissaan vuokraamalla opetustiloja. Kansakoululaitos sai toisen oman koulurakennuksensa köyhäintalon yhteyteen silloiselle Nikolainkadulle eli nykyiselle Snellmaninkadulle vuonna 1871. Punavuoreen valmistui uusi koulu vuonna 1877, Annankadulle 1886 ja Porthaninkadulle 1890. Lisäksi koulu toimi ennen vuosisadan vaihdetta Tunturilaaksossa eli Fjälldalissa, Lapinlahdenkadulla entisessä Rouvasväen-yhdistyksen lastenkodissa sekä Hesperian ulkoilmaravintolassa. Kaupunki osallistui myös Vähä-Huopalahden ja Kumpulan alueiden koulujen kehittämiseen. Kaupunki sai toisen modernin suurkoulun Snellmaninkadulle entisen köyhäintalon koulun paikalle vuonna 1899.
Oppikoulujen perustaminen
Ruotsinvallan ajalta periytynyt Helsingin vanha triviaalikoulu oli kaupungin ainoa oppikoulu 1820-luvun lopulle asti. Koulu lakkautettiin vuonna 1841 ja sen toimintaa jatkoi yläalkeiskoulu uudessa koulutalossaan. Pääkaupunkiasema ja yliopiston siirtyminen Helsinkiin olivat vahvistaneet kaupungin sivistyneistön määrää ja yliopiston opettajain piiristä tulikin ensimmäisen yksityisen oppikoulun perustaja, historian professori J. H. Avellan. Hän perusti lyhytaikaiseksi jääneen oppikoulunsa vuonna 1829. Seuraavankin oppikouluhankkeen, Helsingfors lyceumin takana olivat yliopistomiehet muutamaa vuotta myöhemmin. Koulu sai opettajikseen mm. Runebergin ja Snellmanin, jotka kuuluivat Lauantaiseuraan.
Vuonna 1843 julkaistu uusi koulujärjestys antoi luvan perustaa kaksiluokkaisia kouluja myös tyttöjä varten ja vuoden 1856 koulujärjestys salli 2-, 3- tai 4-luokkaisten rouvasväenkoulujen perustamisen ”sivistyneempäin eli herraskaisten vanhempien tyttäriä varten”. Uudistuksen myötä syntyi myös ensimmäinen suomenkielinen oppikoulu Jyväskylään. Valtio perusti osin Snellmanin aloitteesta opettajien koulutukseen liittyvän mallikouluksi tarkoitetun normaalikoulun Svenska normallyceumin Helsinkiin vuonna 1864. Siihen liitettiin yläalkeiskoulu vuonna 1866. Koulu oli aluksi vain ruotsinkielinen. Sen suomenkielinen osasto ehti toimia vain muutaman vuoden ennen lakkauttamista kielipoliittisin syin vuonna 1871.
Tytöille oli 1800-luvun alkupuolella tarjolla opettajien ylläpitämiä yksityiskouluja, kuten Sara Wacklinin pensionaatti ja Odert Gripenbergin tyttöopisto (fruntimmerskola) 1830-luvulta alkaen. Valtion ruotsinkielinen tyttökoulu Fruntimmerskolan i Helsingfors avattiin vuonna 1844. Se oli aluksi kaksivuotinen sivistyneistön tyttöjä huolelliseen naiskasvatukseen perehdyttävä oppilaitos. Suomenkielinen Yksityinen tyttökoulu syntyi Helsinkiin vuonna 1869. Tyttökoulut luettiin 1840-luvulta lähtien koululaitokseen kuuluviksi, ja viranomaiset ohjasivat ja valvoivat niiden ja niiden toimintaa. Helsingissä oli 1870-luvun alkaessa neljä poikien oppikoulua, joista kolme ruotsinkielisiä, sekä kaksi tyttökoulua. Koko maassa toimi tuolloin neljä suomenkielistä valtion poikaoppikoulua ja yksi suomenkielinen tyttökoulu. Koulujen valvonta siirtyi vuonna 1869 kirkolta Koulutoimen Ylihallitukselle.
Vuoden 1872 koulujärjestyksen vaikutus oppikoulujen perustamiseen
Koulujärjestystä uudistettiin vuonna 1872. Siinä määriteltiin oppikouluiksi lyseot, reaalikoulut ja tyttökoulut. Lyseot olivat 4- ja 7-luokkaisia ja kahdeksanvuotisia, reaalikoulut 2- ja 4-luokkaisia, tyttökoulut 4-luokkaisia. Helsingissä oli 7-luokkainen tyttökoulu. Oppikoulutoiminta haki vielä muotoaan. Suomalaiskansallinen liike ajoi suomenkielisten yliopistoon johtavien valtion oppikoulujen perustamista.
Koulujärjestystä korjattiin asetuksella vuonna 1883. Siinä annettiin määräykset alkeis-oppilaitoksista sekä määriteltiin oppikoulut uudelleen. Oppikouluiksi luettiin 8-luokkaiset klassilliset ja reaalilyseot sekä kaksi- ja neliluokkaiset alkeiskoulut. Nyt avautui tie käytännöllisemmille yliopistoon johtaville suomenkielisille lyseoille. Tyttökoulujen asemaa kohennettiin asetuksella vuonna 1885. Niiden luokkaluku määrättiin viideksi, lukuun ottamatta Helsingin kahta tyttökoulua, joihin liittyi valmistavat luokat ja jatko-opistot.
Helsinkiin perustettiin uusia oppikouluja 1870- ja 1880-luvuilla, muun muassa ensimmäinen yhteiskoulu Läroverket för gossar och flickor ja normaalikoulun suomalaista osastoa korvaava yksityinen Suomalainen Alkeisopisto, josta tuli uudelleen 1886 Suomalainen Normaalikoulu. Maan vanhin suomenkielinen yhteiskoulu, Helsingin Suomalainen Yhteiskoulu, aloitti samaan aikaan. Yhteiskoulujen määrä kasvoi ja tyttökoulujen supistui. Vuosisadan vaihteessa yksityisissä yhteiskouluissa oli jo enemmän tyttöoppilaita kuin yksityisissä tyttökouluissa. Reaalikouluista muotoutui 1870- ja 1880-luvuilla 5-luokkaisia kunnallisia reaali- ja porvarikouluja.
Ylioppilastutkinto
Ylioppilastutkinto toimi yliopiston pääsytutkintona. Vuosisadan alkupuolella yliopistoon otettiin tutkinnon kautta vuosittain 100–120 opiskelijaa. Vuodesta 1828 lähtien ylioppilastutkinto pyrittiin järjestämään lukioissa. Käytäntö ei kuitenkaan vakiintunut heti, vaan suurin osa opiskelijoista tuli yliopistoon yksityisopintojen eli ns. ylioppilasleipomoiden kautta. Vuosisadan puolivälistä lähtien lukion hyväksytty läpikäynti oli ylioppilastutkinnon suorittamisen edellytyksenä. Ensimmäiset naisylioppilaat valmistuivat 1870-luvulla. Ylioppilaiden määrä kasvoi nopeasti vuosisadan vaihteen lähestyessä. Vuonna 1880 ylioppilaita valmistui 224 ja 1900 jo 491.
1800-luvun puolivälissä valtaosa eli noin kaksi kolmasosaa ylioppilaista oli vielä säätyläiskotien lapsia. Tilanne alkoi muuttua suomenkielisten koulujen ja tyttökoulujen perustamisen jälkeen.
Ammattikoulut
Ammattikuntalaitos huolehti ammatillisesta opetuksesta aina 1800-luvun puolivälissä tapahtuneeseen lakkauttamiseen saakka. Mestareilta saadun opetuksen rinnalla toimivat jo ennen tätä käsityöläisille tarkoitetut sunnuntai- ja iltakoulut, joissa annettiin yleissivistävää opetusta. Ammattikuntalaitoksen lakkauttamisen jälkeen oli ammatillinen koulutus järjestettävä uudella tavalla. Vuosisadan loppupuolella perustettiin Helsinkiin useita ammattikouluja.
Helsingissä kerättiin yksityisin voimin varoja Ruotsin mallin mukaisen veistokoulun perustamiseksi. Veistokoulu avattiin vuonna 1871 Kasarmintorin kansakoulun yhteydessä. Koulu sai pian kaupungin avustuksia, ja se muutti ala-alkeiskoulun tiloihin Aleksanterinkadulle. Koulun opetusohjelma kasvoi 1880-luvulla mm. koneenkäyttäjien, rakennusmestarien ja työnjohtajien kursseilla. Veistokoulusta muodostettiin vuonna 1885 Helsingin Ylempi käsityöläiskoulu, joka toimi myös näiden alojen opettajainkoulutuslaitoksena. Koulua varten rakennettiin uusi toimitalo Ateneum Rautatientorin reunaan.
Taideyhdistyksen piirustuskoulu oli ollut toiminnassa vuodesta 1848, ja siellä koulutettiin myös piirustuksenopettajia. Ateneumin valmistuttua piirustuskoulukin muutti sinne.
Musiikin opetus aloitettiin Helsingin musiikkiopistossa vuonna 1882. Se toimi ensin Saksalaisessa tyttökoulussa ja myöhemmin Unioninkadulla perustajansa Martin Wegeliuksen johdolla. Opistossa ovat opiskelleet mm. Sibelius, Armas Järnefelt, Erkki Melartin ja Selim Palmgren.
Helsinkiin perustettiin vuonna 1892 kaksi varsinaista ammattiin ohjaavaa ammattikoulua eli ns. alempaa käsityökoulua. Toinen sijaitsi Annankatu 13:ssa ja toinen Neljäs linja 9:ssä.
Taideteollisuuskoulusta irtautunut Suomen Teollisuuskoulu aloitti toimintansa vuonna 1886 Aleksanterinkatu 52:ssa kouluttaen kone- ja rakennusosastoillaan jo kansakoulun käyneitä poikia. Tyttöjen puolella Käsityökoulu ja Helsingin kasvatusopillinen ruoanlaittokoulu käynnistyivät yksityisin voimin ja tuottivat uusia opettajia omille erikoisaloilleen.
Helsingin ensimmäinen kauppaoppilaitos aloitti vuonna 1882 ja toinen kokonaan suomenkielinen Suomen Liikemiesten Kauppaoppilaitos vuonna 1898.
