Pietarin kaupunki ja telakat perustetaan 1703
Suuri Pohjan sota on käännekohta Suomenlahden ja Suomen historiassa. Pietari Suuri perusti 1703 nimeään kantavan kaupungin Suomenlahden pohjukkaan Nevan suistomaalle vanhan ruotsalaisen kaupungin ja linnoituksen Nyenin paikalle. Nyenskans oli pieni puurakenteinen linnoitus ja satama sekä koostaan huolimatta tärkeä hollantilaisvaikutteinen kaupallinen keskus. Nyeniin muutti ulkomaisia kauppiaita ja pääomaa, joka Pohjan sodan aikana siirtyi Viipurin kautta Haminaan ja Helsinkiin. Monet muuttajista olivat Helsingin johtavia porvareita.
Pietarin lähialueille perustettiin telakoita. Nevan suiston edustalle Retusaareen tuli Kronstadtin laivastoasema ja itse kaupunkiin kaleeritelakka-alue (Galernyi Dvori). Reitti Kronstadtista kaupunkiin oli niin matala, että sinne päästiin ainoastaan pienaluksilla ja kaleereilla. Isommat laivat jouduttiin kuljettamaan kaupunkiin ”kameleilla” eli nostolaitteilla, uivilla kuivatelakoilla, joiden käyttöön tsaari oli saanut idean Hollannista. Pietarin telakoilla rakenneltiin kaleerilaivasto, jonka tärkein osa olivat välimerentyyliset ns. skampavoijat, ketterät ja matalakulkuiset kaleerit, joissa oli tykit keulassa. Skampavoija oli 24–30 metriä pitkä, 3–4 metriä leveä ja sen syväys oli vain 1–1,5 metriä. Miehiä oli 125–150 ja airoja 16–18. Se ei siis ollut mikään ihan pieni alus, mutta siinä oli pieni syväys, mikä teki siitä erittäin hyvin saaristoon sopivan. Aseistuksena oli kaksi kanuunaa keulassa sekä nikhakoja eli pienempiä parrastykkejä laidoilla. Skampavoijat muodostivat Venäjän saaristolaivaston iskukykyisen ytimen. Skampavoija-nimitys tulee italiasta, scampare i via tarkoittaa pakenemista, mikä kuvaa hyvin aluksen käyttöä osana iske ja pakene -taktiikkaa. Näin skampavoijia käytettiin Helsingissäkin.
Karlskrona oli kaukana, Kronstadt lähellä
Ruotsilla oli 1500-luvun lopulla ollut yksi Euroopan suurimmista kaleerilaivastoista maailmassa. Suurvakaudella (1617–1720) kaleereja ei kuitenkaan enää rakennettu, koska Suomenlahdella ei käyty saaristoissotaa ja sodan painopiste oli eteläisellä Itämerellä Tanskaa vastaan. Ruotsin pääase merellä olivat suuret linjalaivat. Venäjällä oli uudessa 1700-luvun alun tilanteessa etulyöntiasema. Sen kaleerit pääsivät heti jäiden lähdettyä muutamassa tunnissa Suomen saaristoon, mutta Ruotsin sotalaivoilla matka Karlskronasta kesti vähintään toista viikkoa. Niillä ei myöskään tehnyt saaristossa mitään. Siksi jo sodan aikana Ruotsi alkoi rakentaa kaleereja Tukholmassa 1713. Se oli kuitenkin liian myöhäistä.
Tsaarin strategisena tavoitteena oli saada Suomenlahti Venäjän haltuun, missä tarkoituksessa hän alkoi vyöryttää Suomenlahden pohjois- ja etelärantaa. Päämääränä oli edetä Suomenlahden länsiosaan saakka, jossa olisi Pietarin kaupungin merellinen etuvartio. Narva, Tallinna, Tartto ja Saarenmaa valloitettiin. Helsinkiläisille tärkeästä Tallinnasta tuli ulkomainen kaupunki. Valloitetun rannikon turvaksi tsaari rakennutti Paldiskin linnoituksen. Ruotsi vastasi sodan jälkeen Paldiskin uhkaan aloittamalla Viaporin rakentamisen 1747.
Skampavoijat tunkeutuvat saaristoon
Sota Suomen saaristossa alkoi vuonna 1708, kun Venäjän kaleerit ryöstivät ja polttivat komentajansa Apraksinin johdolla 1708 Porvoon. Hyökkäystä osattiin odottaa, koska kaupungissa oli nähty huonoja enteitä. Vuonna 1710 Viipuri antautui venäläisille. Vihollisen suurhyökkäys alkoi toukokuussa 1713, jolloin vihollinen eteni soutualuksillaan Helsingin itäpuoliseen saaristoon ja Helsinkiin mutta vetäytyi saman tien Hevossalmen itäpuolelle. Sieltä käsin 27 skampavoijan osasto hyökkäsi Tammisalon pohjoispuolista kapeaa vesireittiä pitkin komentajansa Ivan Botsiksen johdolla kaupungin satamaan, jossa osasto poltti viisi kuljetuslaivaa. Tammisalon historian tuntija Jan Strangilla on tästä operaatiosta seikkaperäinen kuvaus sivustollaan. Vielä samana kesänä vihollinen hyökkäsi uudestaan ja valtasi Helsingin, joka oli sillä sodan loppuun saakka.
Helsinki palaa
Venäläisten tuloa helpotti se, että puolustajat olivat polttaneet ja jättäneet kaupunkinsa toukokuun alkuviikkona. Kaupunkiin jäi vielä Lillien laivasto-osasto, mutta heinäkuun puolimaissa sekin nosti purjeet ja lähti kohti Hankoa, kun vihollisen maa-armeija lähestyi Helsinkiä. Oli tärkeämpää saada strategisesti tärkeä Hankoniemi Ruotsin hallintaan kuin päivystää tyhjän panttina poltetussa ja jo menetetyssä Helsingissä. Hanko oli portti Suomen länsiosiin Turkuun, Ahvenanmaalle ja Pohjanlahdelle ja sitä kautta Ruotsin rannikolle. Heinäkuussa 1714 käytiin Ruotsin ja Venäjän soutulaivastojen välillä puolustajalle tappiollinen Hankonimen meritaistelu. Helsinki oli tänä aikana Venäjän saaristolaivaston tukikohta ja kaleerien etappi ja huoltopaikka. Näin se oli myös Viaporin esikuva.
Suuri maalinnoitus jää Helsingin riesaksi
Pietari Suuri oli ensimmäinen Helsingin linnoittaja. Vallatessaan Helsingin 1713 venäläiset alkoivat rakentaa suurta paaluvarusteista maavallilinnoitusta kaupungin keskustaan. Linnoituksessa oli kuusi vallinsarvea, joita yhdistivät suorat maavallit eli kurtiinit. Linnoituksen kulmat olivat Vironkadun ja Mariankadun risteyksessä olevalla kukkulalla, Kansallisarkiston paikkeilla, Katajanokan kannaksella ja Eteläsatamassa. Linnoituksen tykeillä pystyi hallitsemaan Eteläsatamaa ja Kaupungin pääsatamaa Kruununhaassa. Väliaikaisen linnoituksen tarkoitus oli suojata venäläisten varastoja. Kaupungin puolustuksen kannalta se oli väärässä paikassa. Kaiken kaikkiaan se suojasi Helsinki hyvin heikosti, mutta tsaari tiesi, etteivät Ruotsin voimat riitä takaisinvaltausyritykseen.
Sodan jälkiä
Helsingin miehitystä kesti kahdeksan vuotta (1713–1722). Tästä hämärästä ajasta ei tiedetä paljokaan. Suurin osa kaupunkilaisista oli paennut Ruotsiin tai muualle maahan. Poltetussa Helsingissä oli vähän asuntoja. Noihin aikoihin oli aivan tavanomaista purkaa ja siirtää hirsirakennuksia paikasta toiseen. Venäläiset kuljettivat lähiseuduilta rakennuksia meritse Helsinkiin. Yksi paikka oli Vuosaaren koillispuolinen Talosaari (Husö), joka on nykyinen Helsingin kaupungin ulkoilualue. Venäläiset toivat sieltä kokonaisen maatilan rakennukset.
Uudenkaupungin rauhan jälkeen Helsinkiin alkoi palata Ruotsiin paenneita tai Venäjän sotavankeudesta palaavia. Sodan tuhot olivat mittaamattomat. Saaristossa merireittien varsilta asutus oli autioitunut. Venäläiset olivat ottaneet pakolla luotseja palvelukseensa ja tukkineet upotuksilla ja paalutuksilla luonnonsatamia. Vihollisen liikkeistä saaristossa kertovat kivilatomukset eli ns. ryssänuunit, joissa paistettiin leipää ja kuivattiin kalaa. Ryssänuuneja on pitkin Suomen rannikkoa ja yksi on löytynyt mm. Sipoon saaristosta Mustan Hevosen pohjoispuolisesta Granlandetista. On syytä muistaa kuitenkin, että myös oma maa-armeija oli rannikkoväestölle raskas taakka.
Lähteet
Cederberg A. R. ja Alho, K.O. 1939. Läntisen ja itäisen tutkijakunnan asiakirjoja vv. 1725–1727. Suomen historian lähteitä III, Helsinki: SHS, 255–256.
Glete, Jan 2000. Den ryska skärgårdsflottan. Myt och verklighet, teoksessa Hans Norman (red.) Skärgårdsflottan. Uppbygnad, militär användning och förankring i det svenska samhället 1700–1824. Falun: Historisk media, 84
Hornborg, Eirik 1950. Helsingin kaupungin historia II osa, Helsinki.
Koivisto, Satu 2007, Sipoo Manneralueen esihistoriallisen ajan ja saariston esihistoriallisen sekä historiallisen ajan muinaisjäännösten inventoinnit. Museovirasto.
Linnakko, Ilkka ja Ischenko, Alexander 2014. Venäjän kaleerilaivaston alustyyppejä. Teoksessa Linnakko, Ilkka (toim.) 2014. Riilahden taistelu 1714. Helsinki: AtlasArt.
Mäntylä, Ilkka 1994. Porvoon kaupungin historia II 1602–1809. Porvoo: WSOY.
Rantanen, Arja ja Kuvaja, Christer 1994. Sipoon pitäjän historia. Vuoteen 1868. II osa. Jyväskylä: Gummerus.
