Hyppää pääsisältöön

Suuret kuolonvuodet 1695–97 Helsingissä

Vuosina 1695–97 Suomessa koettiin historiallisen ajan pahin väestökatastrofi, kun paikoin jopa kolmannes väestöstä kuoli nälkään ja kulkutauteihin. Helsinki selvisi kriisistä muuta maata vähemmällä, mutta kaupungin väestöstä menehtyi silti liki 14 prosenttia.

Ilmaston armoilla

Suurina kuolonvuosina tunnetun nälänhädän syynä oli poikkeuksellisen kostea ja kylmä sää, joka pilasi sadon kahtena vuonna peräkkäin. Seurauksena oli paha pula ruuasta ja siemenviljasta. Kriisi ulottui koko Ruotsin valtakuntaan ja sen vilja-aittana pidetylle Liivinmaallekin, joten tuontiviljaakaan ei saatu riittävästi.

Varsinaiseksi kerjäläisten kansainvaellukseksi tilanne kehittyi talvella 1696–97, jolloin myös kuolleisuus oli suurin. Loppuvuodesta 1696 nälkä alkoi näkyä myös Helsingin kaduilla, kun maaseudulta alkoi ruuan toivossa vaeltaa köyhää väkeä kaupunkiin. Joulukuussa 1696 Helsinki oli jo niin täynnä maaseudun nälkää paenneita kerjäläisiä, että osa joutui yöpymään avotaivaan alla.

Sekä kruunu että kaupungin porvarit varjelivat ja vartioivat viljavarastojaan, eikä sitä liiennyt tarpeeksi lieventämään kerjäläisten hätää. Jokaisella oli huoli omasta perheestään ja talonväestään eikä kukaan tiennyt, kuinka pitkään varastoilla olisi selvittävä. Meren jäätyminen talvella 1696 seisautti sen vähäisen viljakaupan, jota Helsingistä oli voitu kiskurihinnoin käydä Tallinnan kanssa. Varakkaammilla porvareilla oli viljaa mitä pantata, mutta moni tavallinen porvari alkoi olla yhtä nälkäinen kuin talonpojatkin.

Lisävaikeuksia aiheutti myös Helsingin suolakaupan tyrehtyminen. Samat sääolot jotka tuhosivat Suomessa sadot vaikeuttivat merisuolan keruuta sen tärkeimmillä tuotantoalueilla Euroopassa. Kun kaupungin kauppiailla ei ollut enää suolaa myytäväksi, ei saatavilla ollut tärkeintä säilöntä-ainetta esimerkiksi riistaa ja kalaa varten. Talvella 1697 suolalle määrättiinkin keinottelun estämiseksi hintakatto.

Kruunun vilja ja levoton kaupunki

Kruunun varastoissa olisi ollut viljaa Helsingissäkin, mutta sen myymiseen ja käyttöön oli tarkat määräykset, joita kriisiä ratkomaan pyrkinyt varamaaherra Georg Majdell ei uskaltanut yksin kyseenalaistaa. Majdell kirjoitti kuninkaalle useita kertoja kysyen, millä ehdoin kruunun makasiinin viljaa saisi myydä tai jakaa. Kruunun kanta oli kuitenkin tiukka: vilja oli tarkoitettu kruunun talonpojille ensisijaisesti siemenviljaksi eikä syötäväksi ja porvarit taas olivat vastuussa omasta ja palkollistensa ruokahuollosta. Kaupungin kauppiassääty oli vastuussa kaupungin asukkaiden nälästä, ei kruunu:

Koska kaupungit ovat perustetut koko maan parasta silmälläpitäen ja koska ne nauttivat kaupunkiprivilegioiden etuja ja muitakin etuisuuksia ja koska niiden niin muodoin tulee ahdingossa varustaa sekä omat asukkaansa että maaseudun asukkaat tarpeellisella viljalla, heille ei voida myöntää oikeutta ostaa viljaa [kruunun] makasiinista.

Kuningas Kaarle XI:n kirje varamaaherra Majdellille joulukuussa 1696.

Maaseudulta saapui syksyllä 1696 jatkuvasti lisää entistä köyhempiä kerjäläisiä; tilattomia maatyöläisiä jotka olivat kuulleet isänniltään, ettei heille olisi enää ruokaa. Katajannokan kruununmakasiinissa sitä tiedettiin olevan ja viljavaraston ympärille kerääntyikin valittava väkijoukko. Varamaaherra Majdelilla ei kuitenkaan ollut lupaa jakaa viljaa kerjäläisille. Viljaa oli sitä paitsi säästettävä keväälle, jolloin pahin nälkä olisi vasta tulossa.

Kruunun viljamakasiini pitikin asettaa ympärivuorokautiseen vartioon. Porvareille kuulunut vartiovelvollisuus aiheutti näiden keskuudessa lisää valitusta. Valvovia silmiä vaadittiin myös ympäri kaupunkia, sillä vähänkään varakkaammiksi epäiltyihin taloihin murtauduttiin ruuan toivossa. Varkaat olivat entistä useammin Ruotsin armeijasta livahtaneita sotilaita. Keväällä 1697 tilanne oli niin paha, että kaupunkiin määrättiin öinen ulkonaliikkumiskielto.

Varamaaherra Majdel kiersi lopulta kruunun ohjeita ja teki porvarien kanssa sopimuksien: kruunun viljaa ei saanut myydä, mutta lainaamista ei oltu nimenomaisesti kielletty. Panttia vastaan makasiinista annettiin velaksi 150 tynnyriä viljaa. Porvarit taas saivat näin jaettua siemenviljaa lähiseudun talonpojille, jotka eivät itse olisi saaneet sitä kruunulta velaksi ostettua. Keväällä 1697 kruunu pyörsi aiemman päätöksensä ja antoi luvan viljanmyynneille, jota Majdel oli jo edellisvuonna harjoittanut. Aatelisto, papit ja upseerit olivat edelleen myyntikiellossa, yläluokka kun näki vain puutetta, ei karmivaa nälkää.

Myöskään kerjäläisille ja kiertävälle köyhälistölle kruunun viljaa tuskin jaettiin. Hätäapuun sitä ei olisi pitkäksi aikaa riittänytkään. Myös Helsingin kauppa-alueen reunamilla sijaitsevat talonpojat jäivät todennäköisesti hätäavun ulkopuolelle tai he olivat jo liian heikkoja kauppamatkoja tehdäkseen. Uudenmaan ja Etelä-Hämeen rajaseudun pitäjissä kuolleisuus oli maan suurinta.

Kuolleisuus Helsingissä

Nälän heikentämillä ihmisillä ollut vastustuskykyä tarttuvia tauteja, kuten pilkkukuumetta ja lavantautia vastaan. Taudit olivatkin viime kädessä nälkää suurempi tappaja. Kulkutautien takia kerjäläisiä myös kammoksuttiin, ja tartunnan pelossa heihin pidettiin etäisyyttä. Sairastuneita varten Helsingissä toimi sairaala Vanhankaupungin alueella, kaukana kaupungin uudesta keskustasta.

Helsingin hautausmaa sijaitsi keskustassa kirkon vieressä nykyisellä Senaatintorilla, eikä siellä ollut tilaa nälkävuosien uhreille. Niinpä maistraatti ja papisto perustivat kaupungin ulkopuolelle Kamppiin uuden hautausmaan, jonka joukkohautoihin vainajat kuljetettiin.

Väestötappiot olivat Helsingissä ja muissakin kaupungeissa pienemmät kuin maaseudulla, sillä vaurautensa, kauppasuhteidensa ja viljavarastojensa ansiosta porvarit pystyivät varautumaan kriisiin talonpoikia paremmin ja huolehtimaan paitsi perheistään myös palvelusväestään. Pahinta tuhoa kuolonvuodet aiheuttivatkin maaseudun köyhien  itsellisten, palkollisten ja pienviljelijöiden  keskuudessa.

Kuolonvuodet niittivät Helsingissä ennen kaikkea ympäröivältä maaseudulta saapuneita nälkäpakolaisia. Helsingissä kuoli 453 ulkopaikkakuntalaista ja 287 kaupungin vakituista asukasta. Kriisin vaikeimpana vuonna 1697 kaupungin kuolleisuus oli noin kolminkertainen tavalliseen vuoteen verrattuna. Kyseessä oli tragedia, mutta ei sellainen "jumalan vihan ruoskaksi" kuvailtu katastrofi, josta maaseudulla kärsittiin. Vuoden 1698 aikana elämä alkoi palata Helsingissä takaisin uomiinsa satojen onnistuttua ja kruunun pelattua varman päälle mittavilla vilja-avustuksilla. Kaupungin talouselämä alkoikin elpyä nopeasti kriisin taittumisen jälkeen.

Kirjallisuutta:

  • Aalto, Seppo. Kruununkaupunki. Vironniemen Helsinki 1640–1721. Helsinki: Suomalaisen kirjallisuuden seura 2015.
  • Lappalainen, Mirkka. Jumalan vihan ruoska. Suuri nälänhätä Suomessa 1695–1697. Helsinki: Siltala 2015.