Levottomat sielut
Entisaikaan kummitusjutut olivat suullista perinnettä, mutta nykyisin etenkin populaarikulttuuri tarjoaa jatkuvasti esimerkkejä siitä, miltä kummittelu näyttää, tuntuu tai kuulostaa. Lasten kummitustarinat muistuttavat enemmän satuja, sillä aaveilla ei välttämättä ole nimiä eikä kotiosoitteita. Ne viihtyvät hautausmailla ja metsissä, kaukana lasten kotitaloista.
Mistä tunnistaa kummituksen? Se ei aina ole helppoa. Aave voi näyttäytyä osittain tai kokonaisena hahmona, se voi viskellä ja siirrellä tavaroita, tai sen läsnäolon voi tuntea voimakkaana tuijotuksena. Usein poikkeavan tuntuisille ilmiöille löytyy luonnollinen selitys: tuuli ulisee ikkunan takana tai vanhat lattialankut narisevat.
Kummitustarinat kiehtovat ihmisiä useasta syystä. Joillekin tuo lohtua ajatus, että kuollut läheinen vierailee edelleen hänen luonaan toisesta ulottuvuudesta. Toisia ne kiehtovat ilmiönä – miksi tarinoita kerrotaan sukupolvelta toiselle? On myös niitä, jotka uuden teknologian avulla pyrkivät selvittämään, pitävätkö ihmisten aavehavainnot paikkansa.
Tarinat Helsingin aaveista kertovat myös aikalaisten ennakkoluuloista, peloista ja moraalikäsityksistä. Onneton rakkaus, pettäminen, henkirikokset ja onnettomuudet esiintyvät useassa kertomuksessa. Tarinat ovat usein lyhyitä ja kaavamaisia, mikä on helpottanut niiden muistamista ja kertomista. Tämä artikkeli käsittelee kummituksia, joihin saattaa törmätä Helsingissä. Heistä kerrotaan myös suosituilla kummituskävelyillä.
Teatteritalojen aaveet
Kansallisteatterin tiloissa liikkuu monta levotonta sielua, tässä vain pari esimerkkiä. Vuonna 1954 Kansallisteatterissa nähtiin miespuolinen kummitus. Kaksi teatterissa työskentelevää miestä joutui olosuhteiden pakosta yöpymään näyttämön alla. Heidät herätti hiiviskelevä mies, jota miehet luulivat yövartijaksi. Hieman myöhemmin teatterissa paljastettiin 1937 kuolleen näyttelijä Aarne Leppäsen muotokuva. Kun teatterissa yöpyneet miehet näkivät taulun, he pelästyivät pahan kerran. Maalaus esitti öistä hiiviskelijää! Myös näyttelijä Urho Somersalmen on nähty liikuskelevan teatterin käytävillä kirves kädessään.
Svenska Teaternin tiloissa majailee useampi kummitus. Pelottavin niistä on musta herra, joka vuonna 2012 säikytteli teatterin kuiskaajaa rekvisiittavarastossa. Tämä näki, miten mustiin prässättyihin housuihin ja mustiin nahkakenkiin puetut jalat liikkuivat laahaavin askelin tarpeiston hyllyjen takana. Joskus teatterissa saattaa kuulla vanhanaikaisen kirjoituskoneen naputtelua, vaikka tilat ovat tyhjillään.
Kummittelevat rouvat
Tarinan mukaan Kaupungintalossa kummittelee Harmaa rouva. Hän työskenteli sairaanhoitajana entisen Seurahuoneen tiloissa, jotka oli muutettu sotilassairaalaksi ensimmäisen maailmansodan aikaan. Tarinan mukaan sairaanhoitajan kuului pudottaa ruumiit parvekkeen alapuolella oleviin ruumiskärryihin. Valitettavasti yksi potilas oli vielä hengissä, kun hänet heitettiin kärryihin, ja hän menehtyi pudotuksessa saamiinsa vammoihin. Sairaanhoitaja kärsi valtavista tunnontuskista koko elämänsä ajan.
Villa Kleinehissa Kaivopuistossa kummittelee Valkea rouva, jonka sanotaan olevan ravintoloitsija Louis Kleinehin toinen puoliso. Tämä ei pitänyt siitä, että englantilainen valvontakomissio majoittui huvilaan toisen maailmansodan jälkeen. Valkea rouva säikäytti talon englantilaisen sisäkön perinpohjaisesti.
Kruununhaan Harmaa rouva kummittelee Svenska Klubbenin komeassa talossa. Rouvan henkilöllisyydestä ei ole varmaa tietoa, mutta tarina kertoo, että hän olisi talon entinen emäntä, jolla olisi ollut onneton romanssi perheen autonkuljettajan kanssa. Joka tapauksessa klubin painavat kattokruunut keinuvat silloin tällöin vauhdikkaasti, tyhjistä huoneista kuuluu pianomusiikkia, ja lattialankut napsahtelevat salaperäisesti. Syypääksi arvellaan vauhdikasta nutturapäistä Harmaata rouvaa, joka välillä pelästyttelee klubin tarjoilijoita ravintolan kabinetissa.
Museoiden henget
Helsingin vanhimmassa kivirakennuksessa, Sederholmin talossa, saattaa törmätä talon ensimmäiseen asukkaaseen kauppaneuvos Johan Sederholmiin. Toisen maailmansodan jälkeen taloon muutti raastuvanoikeus. Sen työntekijät kuulivat laahaavia askelia käytävillä ja ihmettelivät, miten ovet avautuivat itsekseen. Eräs konttoristi pelästyi pahanpäiväisesti nähdessään toimistotuolin pyörivän villisti ympäri, vaikka huone oli tyhjä. Kukaan ei tämän jälkeen halunnut jäädä ylitöihin.
Everstinna Aurora Karamzin näyttäytyy puolestaan Hakasalmen huvilassa. Eräs museokävijä on kertonut nähneensä hänet yläkerran salissa. Everstinna oli tunnettu hyväntekijä, ja hän oli kovin huolissaan monista avuntarvitsijoista, joita hänen luonaan vieraili 1800-luvun lopulla. Myös museon työntekijät ovat kokeneet, että heitä seurataan hyväntahtoisen uteliaana museon yläkerrassa.
Helsingin vanhimmassa puutalossa Kruununhaassa kummittelee ruiskumestari Alexander Wickholm. Tukevahko ruiskumestari istui mielellään talonsa pihassa olevan neliskulmaisen kiven päällä ja poltteli piippua. Wickholmin kuoltua 1898 hänen ”lempituolinsa” vietiin hautakiven viereen. Tämän jälkeen alkoi talossa kummitella. Ovet ja ikkunaluukut paukkuivat ja vintiltä kuului kummallista kolinaa. Piharakennuksessa asuneet vuokralaiset muuttivat peloissaan tiehensä. Ruiskumestarin tyttärentytär Martta Bröyer arveli, että isoisä etsi lempituoliaan eikä siksi saanut rauhaa. Kun kivi siirrettiin vanhalle paikalleen, kummittelu loppui. Kivi on vieläkin nähtävillä talon pihassa.
Kummituskartanot
Amiraali Carl-Olof Cronstedtista huhuttiin, että hän olisi myynyt Viaporin linnoituksen venäläisille Suomen sodan melskeissä 1808–1809. Sodan jälkeen amiraali muutti Herttoniemen kartanoon, jonka kellarin uuniin hänen uskottiin muuranneen palkkioksi saamansa kultasaaliin. Kultaa ei ole löydetty, mutta amiraalin näköinen kummitus on nähty kartanon päärakennuksessa ja sen puistossa. Huhujen mukaan kummitusta pitää liikkeellä raskas syyllisyys tai halu vartioida kulta-aarretta. Herttoniemen kartano toimii nykyisin museona.
1700-luvun lopulla rakennettu Tuomarinkylän kartano on Helsingin seudun komeimpia kartanoita. Vuonna 1856 kartanossa vietettiin kartanonomistajan tyttären Natalia Kavaleffin, ja Johan Stjernschantzin häitä. Nuoren parin esikoispoika Johan Gustaf syntyi seuraavana vuonna. Hän kuoli kuitenkin vain neljän päivän ikäisenä. Pienelle pojalle pystytettiin kartanon kivisen aidan kupeeseen muistokivi, jossa lukee G. Stjernschantz 1857. Seuraavana vuonna Natalia kuoli synnytettyään kaksostyttäret. Nyt hän vaeltelee kummituksena entisessä kotikartanossaan. Valkoasuinen Natalia on nähty niin ullakolla kuin puistossa. Ehkä hän suree lapsiaan eikä saa rauhaa?
Onnettomat sotilaat
Bulevardin varrella oleva Aleksanterin teatteri valmistui 1880 ja toimi pitkään oopperatalona. Rakennuksen tiilet saatiin Ahvenanmaalta Bomarsundin linnoituksen raunioista. Bomarsund pommitettiin hajalle Krimin sodassa1855. Tiilten mukana rakennukseen muutti aave, joka saattaa olla pommituksissa kuollut upseeri. Oopperan kummitus näyttäytyi Kansallisoopperan viimeisessä näytöksessä talossa. Tuolloin yksi näyttämön ovi avautui salaperäisesti kesken esityksen. Myös oopperan verstaalla tapahtui kummia, työkoneet käynnistyivät välillä ihan itsekseen.
Vallisaaresta tunnetaan päätön eversti. Tarinan mukaan yksi Viaporin kapinaa johtanut sotilas hirtettiin Aleksanterin patteristolle vievän tykkitien varrella olevaan lehmukseen 1906. Toisen tarinan mukaan kyseessä oli Viaporin kapinassa ammuttu tykistönkomentaja A.D. Notara. Päättömän everstin voi nähdä kävelevän lehmuskujaa pitkin. Ehkä hän etsii surmaajiaan?
Myös Vironkadun ja Meritullinkadun kulmatalossa kummittelee päätön eversti. Kummitus saattaa olla myös venäläinen upseeri tai merimies, joka hirttäytyi vintille onnettoman rakkauden vuoksi. Kummituksen nimi on Aleksi, ja hänen on kuultu juttelevan jonkun kanssa tyhjissä huoneissa. Aleksi selailee talossa asuvien papereita, ja öisin hän ajelee hissillä pitäen päätään kainalossaan. Aleksista on useita havaintoja, joiden perustella häntä voi kutsua yhdeksi Helsingin vilkkaimmaksi aaveeksi.
Kummitteleeko lähiöissä?
Aaveet tuntuvat viihtyvän vanhoissa kaupunkitaloissa, puistoissa ja kartanoissa, mutta lähiöiden elementtitaloissa tehdään harvemmin kummitushavaintoja. Vai olisiko niin, että tunnettuihin rakennuksiin liittyvät tarinat säilyvät paremmin muistissa? Ne kertovat tiettyyn paikkaan liittyvistä ihmiskohtaloista ja tuovat näin oman kiinnostavan lisänsä kaupungin historiaan.
Lisää Helsingin kummituksista ja muista aaveista
Aaltonen, Sami: Aavetaloja. Nemo, Helsinki 2002.
Finnilä, Anna ja Tuomi, Marja-Liisa: Kummitusjuttu. Tarinoita lohikäärmeistä, kummituksista ja muista taruolennoista. Helsingin kaupunginmuseo 1993.
Kairulahti, Vanessa ja Kouvola, Karolina: Helsingin henget. Opas aaveiden pääkaupunkiin. SKS, Helsinki 2018.
Karvonen, Mauri: Aavetaloja ja ihmiskohtaloita. Nemo, Helsinki 2016.
Koski, Mervi: Maailman merkillisimmät kummitustarinat. Minerva, Juva 2017.
Lampela, Kati ja Puttonen, Aino: Pieni kummituskirja, tarinoita vuosien takaa. SKS, Helsinki 2006.
Ojanen, Eero: Suuri suomalainen kummituskirja. Minerva, Helsinki 2016.
