Kun nostaa katseensa Fredrikinkatu 33:n kohdalla, näkee arabiankielistä kirjoitusta seinällä. Sen taakse kätkeytyy nykyaikainen moskeija, johon kuuluu rukoussali, juhlasali ja kokoontumistiloja. Finlandiya İslam Cemaatı eli Suomen Islam-seurakunta perustettiin vuonna 1925 ja on Suomen vanhin islamilainen seurakunta.
Helsingin katukuvassa tataarit ovat olleet melko näkymättömiä, mutta monet ovat asuneet ja omistaneet kauppoja 1900-alusta lähtien Fredrikinkadun, Albertinkadun, Eerikinkadun ja Bulevardin alueella. Siellä he myivät etupäässä mattoja, turkiksia, vaatteita ja kankaita. Tataarisuutari toimi aluksi Erottajalla ja myöhemmin Fredrikinkadulla. Kauppojen määrä on vähentynyt viime vuosikymmenien aikana ja jäljellä on vain muutama, mutta moni tataariperhe asuu edelleen näissä kortteleissa.
Moderneja kauppiaita
Suomeen 1860-luvulta 1940-luvulle muuttaneet tataarit olivat kauppiaita. He olivat mišäärejä eli läntisiä Volgan tataareja, ja monet heistä olivat sukua keskenään. Mišäärit tulivat kylistä lähellä Sergatšin pikkukaupunkia, joka sijaitsee Volga-joen varrella olevan suurkaupungin Nižni Novgorodin kaakkoispuolella Venäjän eurooppalaisessa osassa. Tataarisotilaat, jotka oli sijoitettu Viaporiin 1800-luvulla, palasivat enimmäkseen kotimaahansa, eivätkä jääneet Suomeen.
Tataarit olivat reformoituja muslimeja ja enimmäkseen luku- ja kirjoitustaitoisia. He pyrkivät sopeutumaan moderniin yhteiskuntaan ja tytötkin kävivät koulua. Naiset huolehtivat kylissä perinteisesti lapsista, vanhemmista perheenjäsenistä ja kotitaloudesta, ompelivat vaatteita ja turkiksia ja tekivät muita käsitöitä, kun taas miehet matkustivat kaupunkeihin ja markkinoille myymään kaikenlaista tavaraa kankaista ja lakanoista rihkamaan.
Matkoja pyörällä ja junalla
Ensimmäiset Suomen suuriruhtinaskuntaan saapuneet tataarit kävivät jo kauppaa pääkaupungissa Pietarissa. He seurasivat suurkaupungin turisteja Karjalan lomakohteisiin ja jatkoivat niistä muualle Suomeen. Vuoden 1900 tienoilla Helsinki oli tataareille lähinnä venäläisen imperiumin suurehko kaupunki, jossa he saattoivat myydä tuotteitaan. Nuoria miehiä lähetettiin polkupyörän ja tavaroiden kanssa maaseudulle ammattia oppimaan. Muutaman kauppamatkustajavuoden jälkeen hekin saattoivat perustaa kaupunkeihin omia kauppoja.
Tataarit matkustivat usein kotikyliinsä junalla. Monet miehet sukkuloivat kylänsä, Pietarin ja Suomen välillä ja he toivat pian myös perheensä Suomeen. Yhteisö oli kasvanut Helsingissä 1910-luvulla niin isoksi, että lapsille piti järjestää kouluopetusta tataariksi. Imaami kutsuttiin opettamaan kieliä, uskontoa, matematiikkaa, kalligrafiaa, etiikkaa ja muita aineita, ja naiset perustivat lastentarhan.
Eurooppalaisia vai itämaisia?
Suomen toreille ja markkinoille 1800-luvun lopulla ilmestyneisiin tataareihin ei suhtauduttu kovin hyvin, vaikka heidän tuotteensa menivät hyvin kaupaksi. Lehdet kirjoittivat alentavia kommentteja, jotka heijastivat yleisiä myyttejä ”itämaisista” kansoista. Viranomaiset yrittivät kontrolloida kierteleviä kauppiaita ja joukkoviestimissä julkaistiin stereotyyppisiä kuvia tataareista pitkissä kaavuissa, vaikka tataarikauppiaat pukeutuivat länsimaisiin pukuihin.
Ensimmäisen sukupolven naiset laittoivat päähänsä huivin poistuessaan talosta, ihan kuten monet suomalaiset naiset maaseudulla. Nuoret kaupungeissa kasvaneet tataarinaiset taas seurasivat tarkasti suomalaista ja kansainvälistä muotia.
Helsingissä tataarinaiset omistivat omia kauppoja 1920-luvulta lähtien. Jotkut naisista, etenkin ne, jotka asuivat pääkaupungin ulkopuolella tai joilla ei ollut miestä tai poikaa elättäjänä, matkustivat markkinoille myymässä itse ompelemiaan vaatteita. Helsingin kauppahallissa tataarinaiset myivät muun muassa suosittuja kotitakkeja, joita ommeltiin Järvenpäässä.
Vahvaa yhteisöllisyyttä
Monet tataariperheet asettuivat samaan Kampin ja Johanneksen kirkon väliseen kortteliin. Tämä oli käytännöllistä ja vahvisti yhteisöä. Lapset leikkivät yhdessä ja naiset pyysivät toisiaan vahtimaan lapsia, kun heidän piti käydä asioilla tai sijaistaa perheen kaupassa.
Tataarit kyläilivät toistensa luona päivittäin, vaihtoivat uutisia ja tietoja, keskustelivat tärkeistä kysymyksistä, auttoivat toisiaan ja viettivät yhdessä juhlia. Usein monet perheet järjestivät yhdessä tapahtumia ja juhlallisuuksia. Satojen osallistujien sukujuhlia, syntymäpäiviä sekä perinteisiä ja uskonnollisia juhlia vietettiin eri puolilla Helsinkiä. Ravintola Kaisaniemi oli suosittu paikka, mutta myös muita ravintoloita ja juhlasaleja vuokrattiin usein tapahtumiin.
Monikielinen vähemmistö
Sopeutuminen suomalaiseen yhteiskuntaan sujui helposti, sillä tataarit olivat jo tottuneita olemaan vähemmistö ja he puhuivat useita kieliä. Heidän kotikylänsä sijaitsevat alueella, jolla elää myös muita turkkilaiskansoja, suomalais-ugrilaisia kansoja ja venäläisiä. Monet miehet olivat oppineet arabiaa kyläkoulussa, ja he tarvitsivat venäjää voidakseen myydä tavaroitaan kaupungeissa. Jotkut osasivat myös persiaa ja turkkia.
Kauppamiehet oppivat nopeasti sekä ruotsia että suomea. Naiset eivät jääneet miehistä jälkeen – he lukivat ahkerasti tataarinkielisiä ja suomalaisia aikakauslehtiä ja oppivat valmistamaan uusia ruokalajeja aineksista, joita myytiin toreilla ja kaupoissa Suomessa. Seuraavat sukupolvet opiskelivat englantia, saksaa, ranskaa ja muita kieliä koulussa.
Kun Neuvostoliitto sulki rajansa 1920-luvun puolivälissä, katkesivat yhteydet kotikyliin ja Kazaniin, nykyään autonomisen Tatarstanin tasavallan pääkaupunki, josta tataarit usein tilasivat kirjoja ja aikakauslehtiä. Suomen tataarit ymmärsivät, että samalla kun he oppivat yhä paremmin tuntemaan suomalaista yhteiskuntaa, heidän täytyisi tästä lähtien ponnistella säilyttääkseen perinteensä ja kielensä.
Opetus ja kouluja
Tataareille on perinteisesti ollut tärkeää hankkia hyvä koulutus. Uskonto on ollut olennainen osa identiteettiä ja lapsille opetetaan yhä islaminuskoa, mutta muiden suomalaisten tapaan tataarit ovat voimakkaasti maallistuneet. Moskeijassa järjestetään rukouksia perjantaisin ja paastokuukausi Ramadanin aikana päivittäin. Uskonnolliset ja muut juhlat kokoavat tataarit Helsinkiin. Monet muualla asuvat tataarit kuuluvat nimittäin Helsingin seurakuntaan ja yhdistyksiin.
Tataarioppilaat käyvät suomen- ja ruotsinkielisiä kouluja 1920-luvulta lähtien. 1930-luvulla tataarit yrittivät perustaa vakituisen kansakoulun Helsinkiin, mutta vasta 1948 he onnistuivat perustamaan kaksikielisen koulun, jossa koululaisia opetettiin sekä tataariksi että suomeksi suomalaisten koulujen opinto-ohjelman mukaan.
Koulu suljettiin vuonna 1969 vähentyneen oppilasmäärän takia, mutta 1910-luvulta lähtien säännöllisesti toiminut lastentarha sekä kielen ja uskonnon opetus jatkuvat edelleen kursseina ja viikonloppuopetuksena, jota antavat sekä paikalliset että muualta kutsutut opettajat. Tataarilapset osallistuvat vuosittain kesäleireille, joilla he tapaavat samanikäisiä muista kaupungeista ja ulkomailta. He kehittävät tietojaan ja taitojaan kielessä, kulttuurissa ja uskonnossa sekä osallistuvat perinteiseen ruuanlaittoon ja muuhun yhteiseen toimintaan.
Kaupallinen toiminta laajenee
Tataarit olivat 1920-luvun lopulla saavuttaneet vakiintuneen yhteiskunnallisen aseman Helsingissä, ja monet alkoivat hakea mahdollisuuksia laajentaa toimintaansa valmistamalla laatutavaroita laajemmassa mittakaavassa. Järvenpää tarjosi halpaa maata ja työvoimaa tehtaita varten. Moni perhe muutti sinne, toi maahan ulkomaisia turkkeja ja kankaita, palkkasi ompelijattaria ja rupesi tuottamaan sarjoittain vaatteita sekä myymään niitä ympäri Suomea.
Tataarikauppiaat osallistuivat säännöllisesti näyttelyihin ja messuihin ja mainostivat tuotteitaan lähes päivittäin lehdissä. Heidän tuotteitaan, joita aikaisemmin oli halveksittu halpana roskana, pidettiin nyt korkealaatuisina ja asiakkaiden joukossa oli myös rikkaita ja tunnettuja suomalaisia.
Ravintoloita
Helsingissä on ollut muutamia lyhytaikaisia tataariravintoloita. Niissä tarjoiltiin muun muassa rypytettyä pärämäts- tai pärämätš-piirakkaa, joka on perinteisesti täytetty jauhelihalla ja paistettu. Pärämätsejä voi myös valmistaa uunissa ja lihan voi korvata vaikkapa perunalla. Pärämätsi on todennäköisesti kulkeutunut mišääritataareilta Kazaniin, jossa hienot teekutsut tulivat muotiin 1800-luvulla. Sieltä piirakka on vaeltanut naapurikansoille ja syvälle Keski-Aasiaan.
Aiemmin naiset valmistivat piirakkaa lähes päivittäin ja lapset ottivat niitä mukaansa kouluun välipalaksi. Nykyään tataarit valmistavat pärämätsejä juhliin ja usein yhdessä perheen, suvun ja ystävien kanssa. Tampereella piirakka on tunnetumpi kuin Helsingissä, koska eräs leipomo alkoi myydä sitä jo 1960-luvulla.
Kulttuuritapahtumia
Nykyään tataareja on Suomessa alle tuhat henkilöä. He asuvat etupäässä Helsingissä, Tampereella, Turussa, Järvenpäässä ja Raumalla. Helsingin ja Tampereen seurakunnat, vuonna 1935 perustettu kulttuuriyhdistys FTB, lastentarha ja koulu, joita järjestetään viikonloppuisin Helsingissä, toimivat edelleen. Tataareilla on ollut paljon kulttuuritoimintaa ja myös kuoroja, teatteriryhmiä ja rockyhtyeitä. Koulun päättäjäisissä ja juhlissa kaiken ikäiset tataarit esittävät lauluja, musiikkia ja runoutta.
Hietaniemen hautausmaa
Hietaniemen hautausmaalla tataareilla on oma alue. Siihen haudataan ainoastaan seurakunnan jäseniä. Nimet kirjoitettiin ennen arabialaisin kirjaimin, mutta uudemmissa hautakivissä näkyy enimmäkseen latinalaisia kirjaimia. Suomen tataarit siirtyivät vähitellen arabialaisesta kirjoituksesta latinalaisiin aakkosiin 1960-luvulla, kun taas Venäjällä tataarit pakotettiin 1930-luvulla käyttämään kyrillisiä kirjaimia. Perinteistä arabialaista kirjoitusta, jota käytettiin Volgan alueella yli tuhat vuotta, käyttävät edelleen jotkut vanhemmat tataarit. Hietaniemessä on myös muistomerkki Suomen puolesta toisen maailmansodan aikana kaatuneille tataareille.
Kirjallisuutta ja oppikirjoja
Tataarien julkaisutoiminta on vaikuttavaa suhteessa vähemmistön kokoon. Helsingin seurakunta ja kulttuuriyhdistys ovat aktiivisimpia tataarinkielisten kirjojen, oppimateriaalien ja aikakauslehtien kustantajia, mutta julkaisutoiminnan parissa on myös useita työryhmiä ja yksilöitä. Helsingissä toimiva Aybagar(Linkki johtaa ulkoiseen palveluun) on julkaissut maailman ensimmäiset tataarinkieliset selkokirjat ja haikurunokokoelman.
Tataarinkielinen oppimateriaali on laajaa. Opetus- ja oppimateriaalin lisäksi tataarinaiset ovat luoneet runsaasti kieliaineistoa, jota monistetaan lapsille ja koululaisille. Nykyisin tataarit julkaisevat myös monikielistä aineistoa, sillä kaikki Suomen tataarit puhuvat useita kieliä. Tuoreet vanhemmat saavat ”vauvalaatikon” eli äitiyspakkauksen, jossa on kirjoja, musiikkia, pelejä ja muuta aineistoa tataarin kielen ja kulttuurin opettamiseksi lapselle.
Urheilu
Tataarit urheilevat mielellään. Jalkapallo- ja jääkiekkoseura Altın Orda (’Kultainen orda’, perustettu 1933 Terijoella) ja urheiluseura Yolduz (’Tähti’, perustettu 1945 Helsingissä) ovat vuosikymmenten ajan järjestäneet urheilutapahtumia sekä kesä- ja talvileirejä. Seurat ovat myös pelanneet sekä muiden vähemmistöjen joukkueita että suomalaisia joukkueita vastaan. Moni tataari on pelannut puoliammattilaisena tai ammattilaisena kotimaisissa ja ulkomaisissa jalkapallo-, jääkiekko- ja sählyjoukkueissa, ja moni osallistuu suomalaisten urheiluseurojen toimintaan.
Kotona Helsingissä
Tataarit pitivät itseään muuttajina eivätkä niinkään maahanmuuttajina ja siten luonnollisena osana suomalaista yhteiskuntaa. Alusta alkaen he ovat osallistuneet Helsingin paikalliseen elämään, yhdistyksiin ja järjestöihin ja järjestäneet kulttuuritoimintaa, kuten teatteriesityksiä ja konsertteja laajalle yleisölle. Tataarit kokevat olevansa sekä tataareja että suomalaisia ja heillä on nykyään sama koulutustaso ja samat ammatit kuin suomalaisilla yleensä. Helsingin tataarit eivät ehkä ole katukuvassa tai mediassa kovin näkyviä, mutta he ovat helsinkiläisiä monien sukupolvien ajalta.
Lähteet
11(19), 259–273.(Linkki johtaa ulkoiseen palveluun)
Belyaev, R. (2017). Татарская диаспора Финляндии: Вопросы интеграции и сохранения идентичности [Tatar diaspora in Finland: Issues of integration and preservation of identity]. Unpublished PhD diss., Department of World Cultures, University of Helsinki.
Halén, H. (1996). Lahjan hedelmät. Katsaus Suomen volganturkkilaisen siirtokunnan julkaisuihin. Unholan aitta 6, Helsinki.
Halén, H. (1996). Viaporin/Helsingin ja Viipurin linnoituksen imaamien tataarinkieliset metrikkakirjat 1851–1914. Unholan aitta 7, Helsinki.
Leitzinger, A. (2006). Suomen tataarit: vuosina 1868–1944 muodostuneen muslimiyhteisön menestystarina. Helsinki: East-West Books.
Stahlberg, S. (2025). Tatar education in Finland. Helsinki: Aybagar.
Stahlberg, S. & Cwiklinski, S., eds. (2020). Studia Orientalia Electronica Special Issue: Tatars in Finland in the Transnational Context of the Baltic Sea Region. Vol. 8, No. 2.
Ståhlberg, S. & Svanberg, I. (2025): Home is Where Tatars Eat Pärämäts. Petits Propos Culinaires 132:89–114.
