Hyppää pääsisältöön

Tietoa syvyyksistä

Keskiajalla ja uudella ajalla Itämerellä purjehdittiin vielä niin paljon kuin mahdollista rannikon tuntumassa sen näkyviä kohteita tarkkaillen. Näitä olivat pääasiassa kirkkojen tornit sekä luonnon merimerkit kuten saarten profiilit, puusto tai jopa suuret kivet. Laivan saapuessa Tallinnan edustalle Naissaaren korkeudelle sillä oli selkeä reitti satamaan. Kauaksi merelle näkyvät Piritan luostari, Toompean mäki sekä erityisesti Olevisten kirkon torni, Pohjois-Euroopan korkein, olivat hyviä kiintopisteitä – ja sitä ne ovat vieläkin.

Rannan tuntumassa purjehtimisessa oli vaaransa. Liian lähelle rantaa ei kannattanut mennä, ja varsinkin hiekkarannan syvyys saattoi muuttua. Hiekkasärkät liikkuivat varsinkin Viron puoleisella rannikolla. Aina ei voitu tietää kuinka paljon vettä aluksen alla oli ja kuinka paljon sitä tuli hetken  päästä olemaan. Pahimmassa tapauksessa juututtiin hiekkaan kiinni, jolloin oltiin hylynryöstäjien armoilla. 

 

Syvyyden määrityksessä käytettiin luotiliinaa (lodlina), narua jonka päässä oli kartionmuotoinen paino. Se painoi tavallisesti runsaat neljä kiloa, syvempien vesien luoti enemmän. Luodatessa luoti heijattiin liikkuvassa aluksessa etuviistoon ja annettiin vajota pohjaan, minkä jälkeen syvyys luettiin luodin ollessa pystysuoraan alhaalla. Luotinaru oli ennen kompassia ainoa navigointiväline, jota voitiin käyttää pimeässä. Se oli yksinkertainen, halpa, luotettava ja helppokäyttöinen. Sen pääasiallinen tarkoitus oli estää aluksen päätyminen matalikolle tai karille. Luoti kertoi alkavan mataloitumisen ja sen voitiinko kurssia jatkaa. Luotimenetelmällä oli kuitenkin rajoitutuksensa. Esimerkiksi kovassa merenkäynnissä luotaus oli hankalaa. 

 

Luotinaru on tyypillinen aihe Itämeren 1600-luvun merikarttojen vinjeteissä. Se oli pitkään yleisessä käytössä alusten vakiovarusteena.  Varsinkin hollantilaiskalastajat käyttivät vielä 1600-luvun lopullakin ainoastaan luotinarua karttojen tai purjehdusoppaiden sijaan (Kirby & Hinkkanen). Kalastajat purjehtivat väylien ulkopuolella matalikkojen tuntumassa, jossa tarvittiin tarkkuusnavigointia.  Helsingissä 1700-luvulla järjestettyjen huutokauppojen tavaraluetteloissa luodit olivat alusten tavanomaisiavakiovarusteita.  Itämerellä syvyys on yleensä korkeintaan noin 100 m, joten luotinaru on hyvä toisin kuin esimerkiksi Välimerellä, jossa syvyyttä onkilometrejä. 

 

Luoti ei kuitenkaan ollut pelkkä syvyydenmittausväline. Se oli myös eräänlainen pohjaa tutkiva sensori. Merenkulkijat nimittäin arvioivat syvyyden ohella myös sijaintiaan tunnustelemalla pohjaa ja tarkkailemalla sen laatua ottaen näytteitä luodilla. Sen käyttöön paikanmäärityksessä ohjeistettiin jo 1450-luvulla ilmestyneessä tuntemattoman tekijän reittioppaassa nimeltä Das Seebuch, joka kokosi jo pidempään käytössä olleen luotaustietämyksen. Kirja selosti reitin Espanjasta Suomenlahdelle. Reitti oli samalla – tosin pääasiassa vasta seuraavilla vuosisadoilla – myös tärkeä suolan kuljetusreitti. Sen kääntöpaikat määritettiin Seebuchissa syvyyden perusteella, tyyliin "aja rannikolta kohtaan jossa on 27 syltä vettä (syli n. 160 cm) ja jatka suuntaan x kunnes pohjaa ei enää löydy". Luoti kertoi milloin tultiin vaara-alueen rajalle. "Käänny kun tulet kohtaan jossa on pehmeä pohja ja 14 syltä"  tai "7 sylen syvyyteen ei pidemmälle" opasti kirja. Ohjeistus tuntuu nykymielessä täysinepämääräiseltä navigointitavalta.

 

Luotaamalla oli kuitenkin periaatteessa mahdollista, esimerkiksi pimeässä tai sumussa, paikantaa avomerelläsuuremman joen suistoalue. Joen tuoma liete ajautui avomerelle ja tarttui luotiin. Koska luoti oli kartionmuotoinen ja ontto pohjasta, se otti näytteen pohjasta. Sen pohjaan voitiin laittaa myös talia, jolloin saatiin herkemmin näyte. Luodin mukana merestä nousiyleensä hiekkaa, mutaa, savea tai pientä soraa mutta näytteeseen saattoi tarttua myös simpukoita tai jotain muuta, joka antoi osviittaa sijainnista. Pohjan laatu oli hyvä tietää myös ankkuroinnin takia. Ankkurin pito riippui pohjasta. Hiekkapohja oli huono ja kivipohjakaan ei luotettava, sillä siinä ankkuri saattoi yllättäen irrota, jäädä pysyvästi kiinni tai ankkuriköysi hankautua katki. Tieto pohjan laadusta saattoi pelastaa aluksen. Pohjatietoja merkittiin myöhemmin merikarttoihin ja kun syvyystietoja sekä pohjan laadusta kertovaa tietoa alkoi olla merenkulkijoiden käytössä, voitiin oma sijainti selvittää luotaustietoa ja karttatietoa vertaamalla. Merenkulun tietämys alkoi vähitellen siirtyä perämiesten omasta päänsisäisestä kokemustiedosta yleistiedoksi ja lopulta karttakirjoiksija liiketoiminnaksi. Laivaliikenteen kasvun myötä oppaiden ja karttojen kysyntä lisääntyi. Taustalla oli 1500-luvulla alkanut ns. kartografian. Sen myötä maakarttojen tarkkuus parani oleellisesti kun niitä alettiin tehdä mittausten (kolmiomittaus) perusteella. Merikartoissa mittausta olivat luotaukset, jotka toivat tietoa merenpohjan topografiasta. Maakarttoihin (ns. sotilaallisiin maastotiedustelukarttoihin) tämä piirre tuli vasta 1700-luvun lopulla.

 

Luotia voitiin käyttää jopa pituusasteen karkeassa määrityksessä. Valtamerillä voitiin sen avulla selvittää milloin tultiin pohjattomuudesta mitattaviin syvyyksiin. Luotaus kertoi milloin oli tultu mannerlaatalle. Tällä tavoin voitiin määrittää näin saatu syvyystieto yhdistettynä kartoissa oleviin syvyystietoihin kohtalaisella tarkkuudella, kirjoittavat Juha Nurminen ja Donald S. Johnson kirjassaan Meritie. 

Helsingin vedet olivat pitkään luotaamattomia. Suomenlahden ensimmäiset syvyystiedot ovat Lucas Waghenaerin merikartoissa. Niissä on kuitenkin tietoa vain Viron rannikon syvyyksistä. Helsingin merialueelta tietoja ei ole. Tutkijoiden piirissä ei ole täyttä varmuutta siitä, kävikö Waghenaer itse Suomenlahdella. Mielestäni luotaustiedot ovat kuitenkin osoitus siitä, että hän todella liikkui näillä vesillä ja teki itse syvyysmittauksia. Ennen Waghenaeria ei ollut ainuttakaan karttaa tai muutakaan teosta, josta näitä tietoja olisi voinut saada ja tuntuu myös epäuskottavalta, että ne olisivat toisen käden tietoa. Voidaan lähteä siitä, että missä luotaustieto siellä Waghenaer. Näin ollen voidaan piirtää Waghenaerin liikkeitä kuvaava reitti hänen karttojensa luotausten perusteella. Waghenaer liikkui Tallinnan lahdella sekä Naissaaren, nykyisen Aegnan ja Pranglin vesillä jatkaen matkaansa itään aina nykyiseen Mohniin (ent. Ekholm) asti. Itäiseltä Suomenlahdelta ei enää ole luotaustietoja, koska Waghenaer ilmeisesti ei näillä karikkoisilla vesillä käynyt. Hänellä tosin on näiltä alueilta jonkin verran epämääräistä toisen käden tietoa. Sen sijaan Tallinnasta länteen Hiidenmaan ja Saarenmaanrannikolta sekä Riianlahdelta on paljon luotaustietoja.Waghenaer luotasi myös keskisellä Suomenlahdelta mutta ei edennyt tämän pidemmälle pohjoiseen. Horisontissa hän kuitenkin näki Suomen uloimmansaariston, (Finlandtsche Schaeren). Sinne ei kuitenkaan vielä pitkään ollut asiaa ilman luotsia.

Lähteet ja kirjallisuus:

 

Huhtamies, Mikko 2022. Seitsemäs vyöhyke – Pohjoista merihistoriaa (1200–1600). Siltala.

 

Huhtamies, Mikko 2008. Maan mitta. Maanmittauksen historia Suomessa 1633-2008. Helsinki: Maanmittauslaitos, Edita.

 

Johnson, Donald S. ja Nurminen, Juha S. 2007. Meritie. Navigoinnin historiaa. John Nurmisen Säätiö.

 

Kirby, David ja Hinkkanen, Merja-Liisa 2000. The Baltic and the North Seas. London: Routledge.

 

Karl Koppman (toim.) 1876. Das Seebuch. Mit einernautischen Einleitung. Bremen: Verlag von J. Kühlmann`s Buchhandlung.

 

Miekkavaara, Leena 2008. Suomi 1500-luvun kartoissa. Jyväskylä: Atlasart.

 

Jan Strangin Merikarttatietohttps://www.strang.fi/merikarttatieto/