Rannan tuntumassa purjehtimisessa oli vaaransa. Liian lähelle rantaa ei kannattanut mennä, ja varsinkin hiekkarannan syvyys saattoi muuttua. Hiekkasärkät liikkuivat varsinkin Viron puoleisella rannikolla. Aina ei voitu tietää, kuinka paljon vettä aluksen alla oli ja kuinka paljon sitä olisi hetken päästä. Pahimmassa tapauksessa juututtiin hiekkaan kiinni, jolloin oltiin hylynryöstäjien armoilla.
Syvyyden määrityksessä käytettiin luotiliinaa (lodlina) eli narua, jonka päässä oli kartionmuotoinen paino. Se painoi tavallisesti runsaat neljä kiloa, syvempien vesien luoti enemmän. Luoti heijattiin liikkuvassa aluksessa etuviistoon ja sen annettiin vajota pohjaan, minkä jälkeen syvyys luettiin luodin ollessa pystysuoraan alhaalla.
Luotinaru oli ennen kompassia ainoa navigointiväline, jota voitiin käyttää pimeässä. Se oli yksinkertainen, halpa, luotettava ja helppokäyttöinen. Sen pääasiallinen tarkoitus oli estää aluksen päätyminen matalikolle tai karille. Luoti kertoi alkavan mataloitumisen ja sen, voitiinko kurssia jatkaa. Luotimenetelmällä oli kuitenkin rajoitutuksensa. Esimerkiksi kovassa merenkäynnissä luotaus oli hankalaa.
Luotinaru on tyypillinen aihe Itämeren 1600-luvun merikarttojen vinjeteissä. Se oli pitkään yleisessä käytössä alusten vakiovarusteena. Varsinkin hollantilaiskalastajat käyttivät vielä 1600-luvun lopulla ainoastaan luotinarua karttojen tai purjehdusoppaiden sijaan. Kalastajat purjehtivat väylien ulkopuolella matalikkojen tuntumassa, mikä vaati tarkkuusnavigointia.
Helsingissä 1700-luvulla järjestettyjen huutokauppojen tavaraluetteloissa luodit olivat alusten vakiovarusteita. Itämerellä syvyys on yleensä korkeintaan noin 100 m, joten luotinaru on hyvä toisin kuin esimerkiksi Välimerellä, jossa syvyyttä on kilometrejä.
Luoti ei kuitenkaan ollut pelkkä syvyydenmittausväline. Se oli myös eräänlainen pohjaa tutkiva sensori. Merenkulkijat nimittäin arvioivat syvyyden ohella myös sijaintiaan tunnustelemalla pohjaa ja tarkkailemalla sen laatua ottaen näytteitä luodilla. Sen käyttöön paikanmäärityksessä ohjeistettiin jo 1450-luvulla ilmestyneessä tuntemattoman tekijän reittioppaassa nimeltä Das Seebuch, joka kokosi jo pidempään käytössä olleen luotaustietämyksen. Kirja selosti reitin Espanjasta Suomenlahdelle. Reitti oli samalla – tosin pääasiassa vasta seuraavilla vuosisadoilla – myös tärkeä suolan kuljetusreitti. Sen kääntöpaikat määritettiin Seebuchissa syvyyden perusteella, tyyliin "aja rannikolta kohtaan, jossa on 27 syltä vettä (syli n. 160 cm) ja jatka suuntaan x, kunnes pohjaa ei enää löydy". Luoti kertoi, milloin tultiin vaara-alueen rajalle. "Käänny kun tulet kohtaan, jossa on pehmeä pohja ja 14 syltä", tai "7 sylen syvyyteen, ei pidemmälle", opasti kirja. Ohjeistus tuntuu nykymielessä täysin epämääräiseltä navigointitavalta.
Luotaamalla oli kuitenkin periaatteessa mahdollista, esimerkiksi pimeässä tai sumussa, paikantaa avomerellä suuremman joen suistoalue. Joen tuoma liete ajautui avomerelle ja tarttui luotiin. Koska luoti oli kartionmuotoinen ja ontto pohjastaan, se otti näytteen merenpohjasta. Luodin pohjaan voitiin laittaa myös talia, jolloin näyte saatiin herkemmin. Luodin mukana merestä nousi yleensä hiekkaa, mutaa, savea tai pientä soraa, mutta näytteeseen saattoi tarttua myös simpukoita tai jotain muuta, joka antoi osviittaa sijainnista.
Pohjan laatu oli hyvä tietää myös ankkuroinnin takia. Ankkurin pito riippui pohjasta. Hiekkapohja oli huono eikä kivipohjakaan luotettava, sillä siinä ankkuri saattoi yllättäen irrota, jäädä pysyvästi kiinni tai ankkuriköysi hankautua katki. Tieto pohjan laadusta saattoi pelastaa aluksen. Pohjatietoja merkittiin myöhemmin merikarttoihin, ja kun syvyystietoja sekä pohjan laadusta kertovaa tietoa alkoi olla merenkulkijoiden käytössä, voitiin oma sijainti selvittää luotaustietoa ja karttatietoa vertaamalla.
Merenkulun tietämys alkoi vähitellen siirtyä perämiesten omasta päänsisäisestä kokemustiedosta yleistiedoksi ja lopulta karttakirjoiksi ja liiketoiminnaksi. Laivaliikenteen kasvun myötä oppaiden ja karttojen kysyntä lisääntyi. Taustalla oli 1500-luvulla alkanut kartografia. Sen myötä maakarttojen tarkkuus parani oleellisesti, kun niitä alettiin tehdä mittausten (kolmiomittaus) perusteella. Merikartoissa mittausta olivat luotaukset, jotka toivat tietoa merenpohjan topografiasta. Maakarttoihin (ns. sotilaallisiin maastotiedustelukarttoihin) tämä piirre tuli vasta 1700-luvun lopulla.
Luotia voitiin käyttää jopa pituusasteen karkeassa määrityksessä. Valtamerillä voitiin sen avulla selvittää, milloin tultiin pohjattomuudesta mitattaviin syvyyksiin. Luotaus kertoi, milloin oli tultu mannerlaatalle. Näin saatu syvyystieto yhdistettynä kartoissa oleviin syvyystietoihin antoi kohtalaisen tarkkuuden, kirjoittavat Juha Nurminen ja Donald S. Johnson kirjassaan Meritie.
Helsingin vedet olivat pitkään luotaamattomia. Suomenlahden ensimmäiset syvyystiedot ovat Lucas Waghenaerin merikartoissa. Niissä on kuitenkin tietoa vain Viron rannikon syvyyksistä. Helsingin merialueelta tietoja ei ole. Tutkijoiden piirissä ei ole täyttä varmuutta siitä, kävikö Waghenaer itse Suomenlahdella. Mielestäni luotaustiedot ovat kuitenkin osoitus siitä, että hän todella liikkui näillä vesillä ja teki itse syvyysmittauksia. Ennen Waghenaeria ei ollut ainuttakaan karttaa tai muutakaan teosta, josta näitä tietoja olisi voinut saada, ja tuntuu myös epäuskottavalta, että ne olisivat toisen käden tietoa. Voidaan lähteä siitä, että missä luotaustieto siellä Waghenaer. Näin ollen voidaan piirtää Waghenaerin liikkeitä kuvaava reitti hänen karttojensa luotausten perusteella. Waghenaer liikkui Tallinnan lahdella sekä Naissaaren, nykyisen Aegnan ja Pranglin vesillä jatkaen matkaansa itään aina nykyiseen Mohniin (ent. Ekholm) asti. Itäiseltä Suomenlahdelta ei enää ole luotaustietoja, koska Waghenaer ilmeisesti ei näillä karikkoisilla vesillä käynyt. Hänellä tosin on näiltä alueilta jonkin verran epämääräistä toisen käden tietoa.
Sen sijaan Tallinnasta länteen Hiidenmaan ja Saarenmaan rannikolta sekä Riianlahdelta on paljon luotaustietoja. Waghenaer luotasi myös keskisellä Suomenlahdelta mutta ei edennyt tämän pidemmälle pohjoiseen. Horisontissa hän kuitenkin näki Suomen uloimman saariston, (Finlandtsche Schaeren). Sinne ei kuitenkaan vielä pitkään ollut asiaa ilman luotsia.
Lähteet ja kirjallisuus
Huhtamies, Mikko: Seitsemäs vyöhyke – pohjoista merihistoriaa (1200–1600). Helsinki. Siltala 2022.
Huhtamies, Mikko: Maan mitta. Maanmittauksen historia Suomessa 1633–2008. Helsinki. Maanmittauslaitos, Edita 2008.
Johnson, Donald S. ja Nurminen, Juha S.: Meritie. Navigoinnin historiaa. John Nurmisen Säätiö 2007.
Kirby, David ja Hinkkanen, Merja-Liisa: The Baltic and the North Seas. London. Routledge 2000.
Koppman, Karl (toim.): Das Seebuch. Mit einernautischen Einleitung. Bremen: Verlag von J. Kühlmann's Buchhandlung 1876.
Miekkavaara, Leena 2008: Suomi 1500-luvun kartoissa. Jyväskylä: Atlasart.
Jan Strangin Merikarttatieto https://www.strang.fi/merikarttatieto/(Linkki johtaa ulkoiseen palveluun)
