Sibelius-viikosta Helsingin juhlaviikkoihin – kun Helsingistä tuli festivaalikaupunki

Turistien ja kesäkonserttien kaipuu

Toisen maailmansodan jälkeen eri puolilla Eurooppaa oli perustettu tai perusteilla kesäfestivaaleja, joista maineikkaimpia olivat Edinburghin, Salzburgin ja Avignonin festivaalit. Sibelius-viikon suunnittelijoiden mukaan ne houkuttelivat turisteja ja olivat huomattava tulonlähde isäntämaalle ja isäntäkaupungille. Matkailun ohella festivaalit loivat myönteistä maakuvaa ja auttoivat maan säveltäjiä murtautumaan yleisempään tietoisuuteen.

Helsingin urheilu- ja retkeilylautakunta esitti 28.12.1949, että myös Helsingissä järjestettäisiin kesäaikaan erityinen Sibelius-viikko, jolla ”pyrittäisiin elvyttämään maamme ja erikoisesti Helsingin turistiliikennettä”. Aloitteen takana oli Helsingin retkeilyasiamies Eero Koroma, joka tuli työskentelemään virkansa ohessa Sibelius-viikon toiminnanjohtajana viidentoista vuoden ajan. Koroman pontimena oli tehdä Helsingistä houkuttelevampi matkailukaupunki, ja Jean Sibeliuksen musiikki olisi omiaan tähän tarkoitukseen.

Kaupunginhallitus asetti helmikuussa 1950 Sibelius-viikon neuvottelukunnan, joka valmisteli yksityiskohtaisen suunnitelman juhlien sisällöstä ja ajankohdasta. Helsingin festivaalin lähtökohtana oli konserteilla elävöittää kesäkuun puoliväliä, joka oli valoisista öistä huolimatta matkailijoiden ja taidelaitosten suhteen kovin hiljainen. Tähän yhdistyi suurisuuntainen ajatus ulkomaisia turisteja houkuttelevasta tapahtumasta.

Helsinki brändäytyy musiikkikaupungiksi

Vuoden 1950 lopulla perustettiin Sibelius-viikon säätiö, jonka tarkoitus oli ”tehdä suomalaista musiikkielämää tunnetuksi sekä koti- että ulkomaiselle yleisölle järjestämällä musiikkitilaisuuksia Helsingin kaupunkiin”. Säätiössä olivat edustettuina Helsingin kaupungin ja Yleisradion lisäksi useat musiikki- ja matkailujärjestöt.

Sibelius-viikon perustaminen merkitsi, että Helsinki ryhtyi luomaan itsestään kuvaa musiikkikaupunkina. Tälle brändille oli katetta, sillä kaupunki ylläpiti Suomen ainoata täysmittaista sinfoniaorkesteria, Helsingin Kaupunginorkesteria. Festivaalin taiteellisena johtajana toimi läpi 1950-luvun HKO:n intendentti Nils-Eric Ringbom.

Festivaalin järjestelyvastuuta jakoi Yleisradio, joka näinä vuosina kasvatti Radio-orkesteriaan täysimittaiseksi Radion Sinfoniaorkesteriksi. Sibelius-viikon perusidea oli, että HKO ja RSO velvoitettiin soittamaan festivaalilla Sibeliuksen maailmankuulua musiikkia. Kapellimestareiksi ja solisteiksi kutsuttaisiin maailmantähtiä, ja radioidut konsertit myytäisiin ulkomaisten radioyhtiöiden kautta koko maailman kuultaviksi. Vuotuisista tappioista vastasivat kaupunki ja valtio yhdessä.

Ensimmäinen Sibelius-viikko järjestettiin kesäkuussa 1951. Lyhyellä varoitusajalla hankittiin tähtikiinnitykset, Philadelphia Orchestran kapellimestari Eugene Ormandy sekä yhdysvaltalainen huippuviulisti Isaac Stern. Helsingissä ei ollut varsinaista konserttitaloa, joten konsertit järjestettiin Helsingin yliopiston juhlasalissa, Sibelius-akatemialla sekä Töölön Messuhallissa.

Sibeliuksen musiikki keskiössä

Helsingin festivaalin kantava teema oli Sibeliuksen musiikki. 85 vuotta täyttänyt säveltäjämestari ei itse osallistunut Sibelius-viikon tilaisuuksiin, mutta hän kuunteli konsertit tarkkaan radiosta ja otti auliisti vastaan Helsingissä vierailevat kapellimestarit ja solistit. Matka Järvenpään Ainolaan tapaamaan elävää legendaa oli ulkomaisille muusikoille ainutlaatuinen mahdollisuus, joka lisäsi Helsingissä konsertoinnin houkuttelevuutta. Festivaalihallinnossa Sibeliuksen perhettä edusti hänen tyttärensä Eva Paloheimo ja vävynsä, kapellimestari Jussi Jalas.

Yksinomaan Sibeliuksen musiikissa pitäytyminen kävi kuulijoille raskaaksi, joten konserttiohjelmaan sisällytettiin myös muita suomalaisia säveltäjiä, kuten Yrjö Kilpistä, Leevi Madetojaa, Uuno Klamia, Selim Palmgrenia ja Aarre Merikantoa. Festivaali toimi suomalaisen musiikkiviennin näyteikkunana, sillä konserttiohjelmaa täydensi nousevien kykyjen äänilevykonsertti. Nuoremmista säveltäjistä esiin nousivat Einar Englund ja Erik Bergman, sitten Einojuhani Rautavaara ja Joonas Kokkonen.

Radioidut festivaalikonsertit olivat näytön paikka myös suomalaisille kapellimestareille. Jussi Jalaksen sekä HKO:n ja RSO:n vakituisten johtajien, Tauno Hannikaisen ja Nils-Eric Fougstedtin, ohella vastuuta annettiin vähitellen myös nuorille lupauksille – Paavo Berglundille, Jorma Panulalle ja Ulf Söderblomille.

Helsinki vastaanotti huippumuusikoita

Festivaalin vetonauloina toimivat ulkomaiset huippumuusikot ja orkesterit. Ohjelmaan kuului aina Sibeliuksen viulukonsertti, jonka tulkitsija kutsuttiin vuoroin Yhdysvalloista ja vuoroin Neuvostoliitosta. Helsinki ei ollut maantieteellisesti sen helpommin tavoitettavissa kuin nykyäänkään, mutta kaupungin geopoliittinen sijainti itä- ja länsileirin välissä takasi suurvaltojen huomion. Maailmanpolitiikan vuoksi Helsinkiin kohdistettiin erilaisia pehmeän vaikuttamisen propagandaoperaatioita, ja taiteilijat saivat toimia kapitalistisen lännen tai sosialistisen idän kulttuurilähettiläinä.

Ulkomaisia taiteilijakiinnityksiä koordinoi Fazerin konserttitoimisto, jonka johtaja Viggo Groundstroem nousi festivaalin taiteelliseksi johtajaksi vuonna 1960. Fazerin toimitusjohtaja Roger Lindberg piti henkilökohtaisesti huolta ulkomaisten arvovieraiden ja diplomaattien viihtymisestä. Käytännössä tehtiin yhteistyötä Tukholman, Bergenin ja Kööpenhaminan musiikkijuhlien kanssa: samoja taiteilijoita voitiin kutsua esiintymään kaikkiin kaupunkeihin, koska pohjoismaiset festivaalit muodostivat toukokuusta juhannukseen kestävän yhtenäisen sarjan.

Musiikkikaupunki Helsinki nousi Euroopan festivaalikartalle

Sibelius-viikko nosti Helsingin ja koko Suomen Euroopan festivaalikartalle. Euroopan kulttuurikeskuksen sateenvarjon alle perustettiin vuonna 1952 Euroopan musiikkijuhlien yhteisjärjestö, jonka jäseneksi Sibelius-viikko heti hyväksyttiin. Helsinki pääsi esiin sekä eurooppalaisten että pohjoismaisten festivaalien kansainvälisessä yhteismarkkinoinnissa.

Sibelius-viikko järjestettiin viisitoista kertaa vuosina 1951–1965. Vaikka festivaali ei aiheuttanut turistivyöryä Helsinkiin, sen konsertteja radioitiin peräti 30 eri maahan yli 60 radioaseman kautta. Radiointi toi festivaalille tuloja ja levitti tehokkaasti mielikuvaa musiikkimaasta ja sen pääkaupunki Helsingin korkealaatuisista sinfoniaorkestereista.

Pääkaupungin kahden orkesterin keskinäistä kilvoittelua sähköisti kansainvälinen julkisuus ja kuulijakunta. Parivaljakko kiritti toisiaan, ja orkesterit tulivat festivaalin ansiosta tunnetuksi nimenomaan Sibeliuksen tulkitsijoina. Maine avasi tien niiden kansainvälisille konserttimatkoille 1960-luvun alussa; LP-levytykset seurasivat 1970-luvun taitteesta lähtien.

Kiinnostus kesäfestivaalien järjestämiseen heräsi vähitellen myös muulla Suomessa 1950-luvun lopulta lähtien. Sibelius-viikon kanssa kilpailivat häiritsevästi varsinkin Turun Musiikkijuhlat ja Kansallisoopperan balettijuhlat, joiden kanssa sen oli ryhdyttävä koordinoimaan yhteistoimintaa. Varsinainen festivaalibuumi Suomessa koettiin sitten 1960-luvun lopulta alkaen.

Sibelius-viikosta Helsingin juhlaviikkoihin

Viimeinen Sibelius-viikko pidettiin Sibeliuksen 100-vuotisjuhlan merkeissä vuonna 1965. Vaikka ohjelma oli runsas ja tulos voitollinen, katsottiin, että aika oli ajanut vanhamuotoisen musiikkijuhlan ohi. Korkean tason taidemusiikkifestivaalia haluttiin avata myös muiden taiteenlajien ja suuren yleisön kansanjuhlaksi, ja tätä varten perustettiin erillinen Helsinki-viikon säätiö vuonna 1966. Ensimmäiset Helsingin Juhlaviikot toteutuivat toukokuussa 1968. Sen jälkeen festivaali siirrettiin loppukesään ja sen kestoa pidennettiin.

Kolmen vuoden tauosta huolimatta Helsingin Juhlaviikot toimivat Sibelius-viikon perillisenä, sillä festivaalihallinnossa säilyi vahva jatkuvuus. Sen sijaan tapahtuman taloudellinen pohja muuttui, kun valtio vetäytyi rahoittajan roolistaan. Kyse oli entistä selvemmin Helsingin ja helsinkiläisten taidejuhlasta.

Juhlaviikkojen vetäjäksi tuli 1969 musiikkimies Seppo Nummi, joka onnistui madaltamaan festivaalin kynnystä ja puhuttelemaan suurten ikäluokkien nuoria. Ilmaiset rock- ja jazz-konsertit levittäytyivät ympäri esikaupunkeja, kun sinfoniakonsertit keskitettiin palatsimaiseen Finlandia-taloon vuodesta 1972 lähtien. Myös kuvataide, teatteri, elokuva sekä lastenkulttuuri pääsivät esiin juhlaviikkojen ohjelmassa.

Artikkeli perustuu kirjoittajan teokseen Taiteen ja kulttuurin pääkaupunki. Helsingin historia vuodesta 1945, osa 7, joka ilmestyy Helsingin kaupungin historiatoimikunnan julkaisuna 2025/2026.