Pienen jääkauden aikana jäätynyt Suomenlahti saattoi johtaa yllätyshyökkäyksiin puolin ja toisin. Tammikuussa 1577 toista tuhatta ratsumiestä tuli jään yli Uudenmaan rannikolle. Helsingin kaupunki säästyi, mutta sen lähiseudun kylät eivät.
3. joulukuu 2021
Meri ja yhteys Tallinnaan olivat Helsingin perustamisen syy ja elinehto mutta myös uhka. Tallinnassa oli kysyntää talonpoikaistuotteille, ja Viroon voitiin muuttaa työn perässä. Talvisin jäätynyt Helsingin merialue paransi lähiseudun liikenneyhteyksiä – kun jää- ja talvitiet voitiin ottaa käyttöön liikenne nopeutui merkittävästi. Virolaisen historioitsijan Raimo Pullatin mukaan jäälle Helsingin ja Tallinnan välille pystytettiin jopa tilapäisiä kapakoita matkustajille. Myynti niissä oli jo 1500-luvulla verovapaata, vaikka yleensä kapakoitsijoita verotettiin.
Huonompi asia oli se, että Tallinna oli myös sotilaallinen kohde ja veti sotatoimia puoleensa – niin omia kuin vihollisenkin. Suomen rannikkoväestölle se merkitsi ylläpito- ja huoltorasitusta. Ne lisäsivät verotusta, kyyditysvelvollisuuksia sekä riskiä päätyä nostoväkeen eli sotajoukkoihin. Tärkeän hansakaupungin läheisyys oli Helsingille ja sen lähiseudun kylille konkreettinen uhkatekijä erityisesti talvella, kun meri jäätyi, varsinkin 1500-luvun niin kutsutun pikkujääkauden kylmän ilmastovaiheen aikana: Se mahdollisti jääsodan.
Jääsota oli pohjoinen erikoisuus ja vastoin ajan sotateoreetikon Machiavellin oppeja. Yleensä talvella ei huollon hankaluuksien takia sodittu. Kuvaukset Pohjolan sodankäynnistä jäällä herättivätkin Etelä-Euroopassa huomiota: Jääsotaa kuvailtiin Olaus Magnuksen Venetsiassa painetussa Carta marinassa 1539 sekä Pohjoisten kansojen historiassa 1555. Jää oli Venäjälle operatiivinen mahdollisuus, koska sillä ei ennen Itämeren laivaston syntyä 1714 ollut kunnon aluksia, ainoastaan lotjatyyppisiä, kuljetukseen tarkoitettuja.
Antverpeniläisen kartografin Abraham Orteliuksen Venäjän kartta vuodelta 1574. Tataarit olivat Venäjän arokansa, joita Iivana Julma käytti armeijassaan. Kartta esittää Venäjän salamyhkäisenä, taikauskoisena, eksoottisena ja laajana jokien halkomana maana. Mitä enemmän itään mennään, sitä taikauskoisempana maa esitetään.
Kartan länsireunassa näkyy osa Suomenlahdesta, jonne Venäjä koko 1500-luvun pyrki siinä kuitenkaan kunnolla onnistumatta. Suuren maan paine tuntui kuitenkin Suomen itäisillä ja eteläisillä rajaseuduilla koko 1500-luvun jälkipuoliskon. Myös Helsinki oli meriyhteyden takia rajaseutua. Rauhattomuudet päättyivät Ruotsille edulliseen Täyssinän rauhaan vuonna 1595. Russiae, Moscoviae et Tartariae descriptio 1574. Kuvaaja: Kansalliskirjasto, Nordenskiöldin kokoelmat
Tammikuussa 1577 Venäjän Iivana Julman 1200 sotilasta, mukana ilmeisesti myös tataareja eli mongoleja, vyöryi jään yli Helsingin edustalle. Joukko oli ollut piirittämässä Tallinnaa, mutta kaupungin vahvat muurit olivat estäneet sen valtauksen. Joukot halusivat palkkionsa, ryöstösaaliin, joka oli piirityksen epäonnistuttua jäänyt saamatta – armeijat huollettiin ryöstöillä. Toisaalta hyökkäyksellä saattoi olla myös laajemmat strategiset tavoitteet: pyrittiin heikentämään Tallinnaa ryöstämällä sen tukialuetta eli Uudenmaan rannikkoa.
Venäjän sodasta jo 1920-luvulla kirjoittaneen Werner Tawastjernan mukaan tsaari oli päättänyt hyökkäyksestä, kun oli kuullut, että ”Suomikin kuuluu Tallinnan alueeseen ja oli kaupungin valtauksen kautta kuuluva Venäjälle”. Ruotsi oli vuonna 1560 vallannut Viron ja tehnyt Suomenlahdesta eri osiaan yhdistävän sisämerialueen. Venäläiset, joista lähteissä käytetään perinteistä nimitystä fiende (vihollinen) tai rydze, hyökkäsivät Porkkalaan Suomenlahden yli kapeimmasta kohdasta. Pranglin saaresta, joka sijaitsee Tallinnan lahden länsipuolella lähimpänä Helsinkiä ja josta on alle 30 merimailia (noin 54 km) Isosaareen Suomen puolella, hyökättiin Tallinnan vastaiselle rannikkokaistaleelle, joka ulottui Inkoosta Sipooseen.
Hyökkääjä oli ylivoimainen: Vuonna 1570 Helsingin vakinaisen väestön määrä oli 500–600 henkilöä (Aalto, 165) ja Helsingin hallintopitäjän (nykyisen Vantaan) noin 2200–3100 vuonna 1576 (Kuisma 1990, 59) – tataareja vastaan olisi siis tarvittu koko pitäjän väki. Vastarintaakin tehtiin ja hyökkääjiä otettiin vangeiksi. Silti vihollinen liikkui vapaasti, vaikka ei tunkeutunut Helsinkiin tai Porvooseen. Ryöstämällä rannikkokyliä vihollinen kuitenkin heikensi samalla myös niitä sekä Helsingin kuninkaankartanoa.
Tawastjernan mukaan hyökkääjät eivät päässeet pidemmälle, koska ”etelätuuli oli puskenut Helsingin edustan jään huoneen korkuisiksi röykkiöiksi esteeksi”. Väite on erikoinen, koska venäläiset liikkuivat nykyisen Töölön ja Kulosaaren alueilla eikä Kruununvuorenselän pohjoispäähän synny tällaisia jääröykkiöitä. Hyökkäyksen jälkeen vouti laati luettelon tuhotuista kylistä, ryöstetyistä tavaroista ja ihmisistä (ks. Digiarkisto, Novgorod Finland). Asiakirjan otsikko on ”Lengd åpå the skatter och röker som aff Ryssen rappade ähr anno 1577”, suomeksi ”Lista venäläisten 1577 ryöstämistä tavaroista ja taloista”.
Luettelon mukaan venäläiset ryöstivät ja osaksi myös polttivat kyliä Helsingin ja Sipoon pitäjissä. Näitä olivat muun muassa Otaniemi, Munkkiniemi, Tali, Lauttasaari, Pikku ja Iso Huopalahti, Klaukkala, Laajalahti, Töölö, Kulosaari, Kuninkaala, Tuomarinkylä, Mellunmäki sekä Vuosaari, josta jatkettiin Sipoon rannikon Vestersundomiin, Spjutsundiin ja Löparöhön. Tuho oli laajaa: Töölön kylästä todetaan ”brand och öde genom fiende” eli vihollisen polttama ja autio. Autio tarkoitti veronmaksukyvytöntä mutta pahimmassa tapauksessa myös täysin vailla asukkaita olevaa paikkaa. Sipoon saariston Spjutsundissa on samoin kahden talon kohdalla merkintä ”gården bleff brand”. Siviilien kohtelun kerrotaan olleen erityisen julmaa.
Vihollinen vei myös mukanaan ihmisiä. Luettelossa on monen talon kohdalla maininta poisviedyistä tai tapetuista henkilöistä (psoner – personer). Yleisin määrä oli yksi mutta myös 10 ja 20 hengenkin vangitsemisia oli. Kaiken kaikkiaan ihmisiä vietiin toista sataa eli väkilukuun suhteutettuna paljon. Ihmisten ohella venäläiset ryöstivät viljaa, elintarvikkeita, elävää karjaa, rautaesineitä kuten kirveitä ja patoja, vaatetta, kangasta ja nahkaa sekä hopeaesineitä – kaikkea mitä vain saivat. Tarkoituksena oli autioittaa talot. Takaisin Viroon marssi suuri kolonna sotilaita, tavaraa, eläimiä ja vankeja. Tawastjernan mukaan ne, jotka eivät jaksaneet marssia, tapettiin jäälle. Talvella 1579 oli edelleen kylmää ja meri jäässä. Jäähyökkäyksen opettamana oli jäälle Porkkalan ja Pellingin edustalle asetettu vartiomiehiä. Samana vuonna Ruotsi teki kostohyökkäyksen lahden yli ja taistelu Suomenlahdesta päättyi sen voittoon: Vuonna 1595 solmittiin Täyssinän rauha, jossa Venäjän pääsy meren ääreen estettiin. Se onnistui vasta sata vuotta myöhemmin.
Lähteet
Luettelo venäläisten ryöstämistä veroista ja tiloista Uudellamaalla 1577. KA 161.
Kirjallisuus
Aalto, Seppo: Sotakaupunki. Helsingin Vanhankaupungin historia 1550–1639. Helsinki. Otava 2012.
Kuisma, Markku: Helsingin pitäjän historia II. Vanhan Helsingin synnystä isoonvihaan 1550–1713. Vantaa. Vantaan kaupunki 1990.
Tawastjerna,Werner: Pohjoismainen viisikolmattavuotinen sota. Vuosien 1570 ja 1590 välinen aika I. Historiallisia tutkimuksia. Helsinki. SKS 1929.
Balthasar, Russow: Liivinmaan kronikka. Suomentanut Timo Reko. Helsinki. SKS 1578/2004.
Tataarinhyökkäyksen jälkeen voudin tekemä luettelo vihollisen Helsingin ja Sipoon seudulla ryöstämistä ”savuista ja veroista” vuonna 1577. Lengd åpå the Skatter och Rööker son aff Ryssenn Rappade ähr Anno 1577. Luettelossa käydään läpi jokainen ryöstetty tila sekä vihollisen ryöstämät elintarvikkeet, tavarat ja ihmiset. Savu tarkoitti veronmaksukykyistä, asuttua taloa. Se oli käytännöllinen veroyksikkö. Parhaassa tapauksessa vouti laski kylän verotettavat talot räppänöistä nousevan savun perusteella. Savupiippuja ei 1500-luvulla vielä ollut. Skatter tarkoittaa veroa, aarretta; rappa ja rappasota puolestaan Ruotsin ja Venäjän välisiä rajasotia ja ryöstöretkiä 1500- ja 1600-luvuilla. Lähde: Kansallisarkisto, voudintilit yleisiä asiakirjoja. Luettelo venäläisten ryöstämistä veroista ja tiloista Uudellamaalla 1577–1577 (KA 161). Kuvaaja: Kansallisarkisto
