Eläinsuojelua yli rajojen
Aatelistaustainen Agnes von Konow valmistui kansakoulunopettajaksi Jyväskylän opettajaseminaarista vuonna 1893. Hän opetti aluksi Tammisaaressa ja Turussa, kunnes asettui vuonna 1895 Helsinkiin. Pääkaupungissa hän liittyi paikallisiin eläinsuojelupiireihin, jotka jakautuivat Helsingin Eläinsuojeluyhdistykseen (p. 1874), Eläintenystäviin (p. 1892) ja Suomen (aluksi Uudenmaan) Eläinsuojeluyhdistykseen (p. 1901).
Olen toisessa kirjoituksessa(Linkki johtaa ulkoiseen palveluun) kuvannut eläinsuojelukentän jakaantumista: muut yhdistykset eivät hyväksyneet Suomen Eläinsuojeluyhdistyksen johtoasemaa ja perustivat vuonna 1917 kilpailevan järjestön, Suomen Yhtyneitten Eläinsuojelusyhdistysten Keskusliiton. Von Konowin suhde järjestäytymiskiistoihin on epäselvä: hänen toimintansa vaikuttaa ylittäneen yhdistysten ja järjestöjen rajat. Hän oli Uudenmaan/Suomen Eläinsuojeluyhdistyksen perustajajäsen ja sen alkuvaiheiden tärkeä aktiivi, mutta toimi sittemmin myös Keskusliitossa. Hänen kirjoituksiaan julkaistiin molempien tahojen äänenkannattajissa. Lopulta vuonna 1928 hän perusti kolmannen järjestön nimeltä Eläinsuojeluliitto – Djurskyddssamfundet, jota johti kuolemaansa asti.
Von Konow käytti eläinsuojeluyhdistyksiä toimintansa tukena, mutta hän ei ollut ensisijaisesti yhdistysaktiivi. Tätä kuvaa hyvin kirjailija Aura Jurvan tunnetulle eläinsuojelijalle laatima muistokirjoitus Helsingin Sanomissa: ”Hän oli itsenäinen, omapäinen luonne, joka ei mielellään istunut kokouksissa, vaan joka toimi asian hyväksi. Hän toimi mieluimmin yksin sen mukaan, minkä piti parhaimpana tapana kysymättä muilta. Ja hänen tapansa olivat oikeat.” Omapäisyys näkyi toimintatapojen ohella von Konowin usein eläinsuojeluliikkeen valtavirrasta poikkeavissa näkemyksissä. Hän esimerkiksi kritisoi Suomen Eläinsuojeluyhdistyksen taipumusta korostaa eläinsuojelun välineellistä merkitystä: kotieläinten paremman hoidon katsottiin tuottavan myös kansantaloudellista hyötyä. Von Konowin mielestä eläinsuojelun ei tullut pohjautua taloudellisiin hyötyarvioihin, vaan sen tuli pyrkiä parantamaan eläinten kohtelua heidän itsensä vuoksi.
Von Konowin eläinsuojelutyö ei tuntenut myöskään maantieteellisiä rajoja. Suomessa hän kulki vuosikymmenten varrella yhtä lailla Lapissa tutkimassa porotaloutta kuin Itä-Suomen tukkityömailla valvomassa työhevosten kohtelua. Hän seurasi teuraseläinten kuljetuksia maalla ja merellä ja tutustui eläinten olosuhteisiin eri kaupunkien toreilla, kaduilla ja teurastamoissa. Von Konow tunnettiin hyvin myös ulkomailla. Hän edusti muun muassa Suomen Eläinsuojeluyhdistystä monissa kansainvälisissä eläinsuojelukonferensseissa. Hän myös tutki henkilökohtaisesti eläinten kohtelua ja teurastamista ainakin Pohjoismaissa, Saksassa, Englannissa ja Virossa. Von Konowille oli tyypillistä kirjoittaa havainnoistaan artikkeleita tutkivan journalismin hengessä, ja näitä raportteja julkaistiin usein paikallisissa sanomalehdissä.
Omapäinen von Konow ei epäröinyt kritisoida ulkomaisia sen enempää kuin kotimaisiakaan kollegoitaan eläinsuojelun parissa. Esimerkiksi Lontoon kansainvälisen eläinsuojelukongressin yhteydessä vuonna 1909 suorittamiensa tutkimusten takia hän esitti monia kriittisiä huomioita tässä modernin eläinsuojeluliikkeen alkukodissa vallinneista epäkohdista eläinten kohtelussa ja suojelussa. Arvostelunsa päätteeksi hän totesi: ”Minä pyydän lopuksi, ettei vetoomistani Englannin kansaan, jota kiitän ja kunnioitan, suinkaan käsitettäisi vieraan sopimattomaksi sekaantumiseksi. Sillä eläinsuojelusasiassa ei minulla ole mitään kansallisuuksia; kaikkialla missä tiedän eläinten kärsivän vaivaa ja tuskaa, siellä kärsin minäkin, siellä tahdon puhua näiden turvattomain puolesta, että heidän mykkä valituksensa tulisi kuulluksi ja ymmärretyksi.”
Sekulaaria eläinsuojelua koululaisille
Eläinsuojelijat korostivat kansa- ja oppikoulujen merkitystä eläinsuojeluaatteen juurruttamisessa kansaan. Heidän pitkäaikainen haaveensa oli saada eläinsuojelu kouluihin joko erillisenä oppiaineena tai muiden aineiden yhteydessä opetettavana aatteena. Agnes von Konow puhui aiheesta toistuvasti opettajakokouksissa ja -konferensseissa Suomessa ja ulkomailla. Helsingin kansakoulujen opettajayhdistyksen kokouksessa vuonna 1908 hän ei saanut kannatusta eläinsuojeluopetuksen järjestämiselle, mutta innosti kollegansa muodostamaan komitean, joka perusti pääkaupungin yhdeksään suurimpaan kansakoulutaloon varojen mukaan laajennettavan eläinsuojelukirjaston. Hänelle annettiin toimeksi järjestää kansakouluilla lasten eläinsuojelukokouksia yhteistyössä koulujen johdon ja opettajien kanssa.
Vuonna 1918 Helsingin Eläinsuojeluyhdistys ehdotti, että pääkaupungin kansakouluissa opetettaisiin eläinsuojelua kymmenen tuntia lukukaudessa. Von Konowia suositeltiin tuntien pitäjäksi suomenkielisiin kouluihin. Koulujen johtokunnat eivät hyväksyneet ehdotusta, mutta antoivat yhdistykselle vapauden pitää kouluissa esitelmiä. Sama asenne näyttää siten toistuneen vuosikymmenestä toiseen: kansakouluissa oltiin periaatteessa avoimia eläinsuojeluaatteelle, mutta sitä ei tahdottu ottaa viralliseksi osaksi opetusohjelmaa. Eläinsuojelutyö koululaisten keskuudessa jäi siten yhtäältä eläinsuojeluyhdistysten ja toisaalta opettajien henkilökohtaisen innostuksen varaan.
Monet eläinsuojeluliikkeessä aktiiviset opettajat pyrkivätkin levittämään aatetta oppilaidensa pariin muun muassa perustamalla kouluihin eläinsuojeluyhdistysten lastenosastoja. Nuorisoliikkeistä merkittävin oli lähellä Suomen Eläinsuojeluyhdistystä toiminut Sylvia-yhdistys, jossa myös von Konow oli aktiivinen. Hän otti aatteen myös muilla tavoin osaksi kouluelämää. Sosialidemokraattisessa liikkeessä pitkän uran tehnyt Martta Salmela-Järvinen (1892–1987), joka oli von Konowin oppilas Nikolainkadun kansakoulussa 1900-luvun ensimmäisellä vuosikymmenellä, on kuvannut opettajansa eläinsuojelutoimintaa lapsuudenmuistelmissaan Kun se parasta on ollut (1956). Hänen mukaansa von Konow kertoi oppilailleen eläinten kaltoinkohtelusta ja siihen liittyviä aiheita käsiteltiin esimerkiksi ainekirjoituksessa. Salmela-Järvinen kertoi myös kahdesta kukosta, jotka von Konow pelasti maaseudulta ja joista tuli läheisiä myös hänen oppilailleen. Pumpuksi ja Pelleksi ristityt kukot tuotiin toisinaan kouluun ja oppilaat tekivät vastavierailuja heidän luokseen Helsingin laitamille, mistä opettaja löysi heille kaupunkiasuntoaan sopivamman sijoituspaikan.
Salmela-Järvinen on antanut kiinnostavan kuvauksen myös opettajansa suhteesta uskontoon. Von Konowilla oli mainetta ”jumalankieltäjänä”, mutta Salmela-Järvisen mukaan hän selvensi käsityksiään seuraavasti: ”Minä en kiellä Jumalan olemassaoloa, minä näen hänen ihmetyönsä kedon kukkasessa, minä näen kaikki elolliset olennot hänen luominaan, minä näen että hän on antanut monelle eläimelle paljon enemmän älyä ja ymmärrystä kuin sille ihmiselle, joka eläintä rääkkää ja pitelee pahoin. Minä en hyväksy sitä ajatusta, että eläimet ja ylipäänsä koko luomakunta olisi olemassa vain ihmistä varten ja että ihminen olisi sen valtijaksi asetettu; kyllä kaikilla on oma tarkoituksensa ja oma oikeutensa olemassaoloon.” Kaukaisten muistikuvien perusteella rekonstruoituun puheeseen on syytä suhtautua varauksella. Aikalaislähteistä voidaan kuitenkin lukea, että von Konow suhtautui jyrkän torjuvasti uskontoon ainakin sen kirkollisessa muodossa. Esimerkiksi kun vuonna 1906 pidetyssä yleisessä eläinsuojelukokouksessa pohdittiin, millä aatteellisella pohjalla eläinsuojelutyötä oli tehtävä, hän vastusti useimpien kannattamaa kristillis-siveellistä kantaa ja epäili monien haikailemaa yhteistyötä papiston kanssa tuloksettomaksi.
Siipikarjan suojelua Kauppatorilla
Uudenmaan/Suomen Eläinsuojeluyhdistys jaettiin perustamisensa yhteydessä vuonna 1901 erillisiin toimintaosastoihin. Agnes von Konow nimitettiin ”siipikarjaosaston” puheenjohtajaksi. Tämä oli sopivaa: kuten Pumpun ja Pellen tapaus osoittaa, hänellä oli lämpimän läheinen suhde siivekkäisiin domestikaatteihin. Tulevina vuosina hän pyrki puuttumaan esimerkiksi Helsingin Kauppatorin kanakaupassa esiintyneisiin epäkohtiin ja ongelmiin. Yhdistyksen toimintakertomuksissa hän kuvasi, kuinka oli vuonna 1903 Kauppatorilla kulkiessaan päättänyt ”ottaa selkoa siitä, miten myytäviksi aiottuja kanoja kohdeltiin”. Tutkimustulokset olivat ”surullista laatua”:
Eläimet olivat useimmiten sullotut koreihin tai laatikkoihin, joissa niillä ei ollut tilaa seisoa jalat suorina tai pää pystyssä, ja se hoito, joka niiden osaksi tuli ravintoon ja puhtauteen katsoen, jätti myöskin tavattoman paljon toivomisen varaa. Tappaminen tapahtui jossain torin läheisyydessä olevassa makasiinissa taikka myyjättären toriesiliinan alla linkkuveitsellä, joka oli enemmän tai vähemmän tylsä. [/] Liikutettuna siitä suunnattomasta vääryydestä, jota tässä tehtiin eläville olennoille, jotka oli tuotu, niiden pelätessä ja tuskaa tuntiessa, kodista ja hoitajien luota suurkaupungin asukkaiden syötäviksi, päätin sekä yksityisesti että eläinsuojeluyhdistysten apuun turvaten koettaa vapauttaa eläimet siitä arvottomasta marttyyrin kohtalosta, jonka alaisiksi ne näin olivat joutuneet.
Von Konowin aloitteesta Uudenmaan Eläinsuojeluyhdistykseen perustettiin komitea, joka puuttui torikaupan epäkohtiin kanojen kuljetuksessa, säilytyksessä ja teurastuksessa. Hän innosti myös lapsia toimimaan näiden hyväksi. Martta Salmela-Järvinen muisteli:
Kauppatorillakin kukot ja kanat kiekuivat ja kaakattivat ahtaissa rautalankalaatikoissaan, eikä niille päiväkausiin annettu mitään ruokaa. Opettaja kertoi, että yöksi ne siirretään pimeihin varastosuojiin odottamaan seuraavaa myyntipäivää. Katariinankadulla seistessään saattoikin kuulla niiden kaakattavan talon alla olevissa kellareissa. Ihmekös, että ääntelivät, kun ei annettu ruokaa eikä juomaa. Kurjaa elämää se oli, ja tästä heltyneinä luokkamme tytöt alkoivat käydä Kauppatorilla myytäviä kanoja ja kukkoja ruokkimassa. Myyjämatamit olivat siitä vain hyvillään; iloisemman ja virkeämmän näköisiä olivat elukat ja vaikuttivat lihavammilta, kun nokkivat kupunsa täyteen koulutyttöjen tuomisista. Mukavaa se oli, että oli tuollaisia hassahtaneita vanhojapiikoja, jotka yllyttävät koulutyttöjä hoitamaan heidän kauppatavaroitaan. Näin eukot sanoivat.
Kanagiljotiini
Kauppatorin laidalla sijainneen poliisikamarin pihalle pystytettiin vuonna 1904 pieni koju. Sen sisälle asetettiin kone, jonka Agnes von Konowin johtama siipikarjakomitea oli tilannut ulkomailta. Kojun seinään kirjoitettiin suomeksi, ruotsiksi ja venäjäksi ”kanagiljotiini”. Pahaenteinen sana ilmaisi koneen tarkoituksen: sillä tapettiin torilla myytäviä kanoja katkaisemalla heidän kaulansa. Kanagiljotiinin tai kanantappokoneen, kuten laitetta myös koruttomasti kutsuttiin, tarkoituksena oli muuttaa vallitsevia käytäntöjä ottaa kanat hengiltä ”jossain torin läheisyydessä olevassa makasiinissa taikka myyjättären toriesiliinan alla linkkuveitsellä, joka oli enemmän tai vähemmän tylsä”, kuten von Konow edellä lainatussa katkelmassa tilannetta kuvasi. Giljotiinilla kanoille pyrittiin takaamaan nopea ja kivuton kuolema.
Kanagiljotiini oli aluksi Uudenmaan/Suomen Eläinsuojeluyhdistyksen vastuulla. Alkuvuodesta 1907 kaupunki vihdoin osti giljotiinin ja otti sen ylläpidon hoitaakseen, mutta samalla se siirrettiin kauemmas torilta. Von Konow anoi tilanteen korjaamista todeten, että ”nykyinen pitkä matka kanantappopaikalle pakkahuoneen kartanolle houkuttelee myöjiä käyttämään tappaessaan salassa epäinhimillisiä keinoja”. Hän ehdotti ulkomailla käytettyä keinoa asentaa giljotiini umpinaisille rattaille, joilla se tuotaisiin torille kauppa-aikoina. Hetkellisen venkoilun jälkeen kaupunki hyväksyi anomuksen vuonna 1908 ja rakennutti tarkoitukseen soveltuvat rattaat. Rattaille asennettu giljotiinikoppi oli sittemmin osa Kauppatorin arkista elämää vuosikymmenten ajan. Vielä vuonna 1930 Helsingin Sanomien viikkoliitteessä torin elämää kuvannut kirjoitus mainitsi kopin, ”josta usein kuuluu hengenhädässä olevan kanan viimeinen surullinen kaakatus, mikä hukkuu torin yleiseen aamupäivähälinään”.
Teurastuskysymys
Kanagiljotiini liittyi eläinsuojelijoiden pyrkimykseen edistää ”inhimillisiä” teurastuskäytäntöjä. Myös Agnes von Konow toimi ahkerasti teurastustapojen uudistamiseksi kaupungeissa ja maaseudulla. Helsingissä hän muun muassa tutki Taivallahden teurastamon (1881–1933) olosuhteita ja sinne saapuvia eläinkuljetuksia. Maaseudulta eläimet tuotiin yleensä junalla Töölön rautatieasemalla, mistä heidät kävelytettiin tai kuljetettiin rattailla Taivallahteen. Vuonna 1919 von Konow seurasi erään Porista lähteneen teuraskuljetuksen mukana Riihimäeltä Taivallahteen ja kirjoitti pitkän selostuksen matkan eri vaiheissa havaitsemistaan epäkohdista, kuten eläinten puutteellisesta juottamisesta ja huonosta kohtelusta. Etenkin 1920-luvulla Taivallahteen tuotiin karjaa myös Virosta ja von Konow osallistui näiden laivakuljetusten valvomiseen.
Von Konowin ja muiden eläinsuojelijoiden toiminta teurastamojen ja teuraskuljetusten parissa johti usein ristiriitoihin niistä vastanneiden tahojen kanssa. Eläinsuojelijoiden puuttumista liiketoimintaan saatettiin paheksua, etenkin mikäli valvonta johti syytteisiin ja rangaistuksiin eläinrääkkäyksestä tai eläinsuojelijoiden vaatimusten täyttäminen edellytti taloudellisia panostuksia. Kasvavan lihatalouden toimijat saattoivat kuitenkin antaa heille myös tunnustusta – ainakin jälkikäteen, kun normit olivat jo alkaneet muuttua. Esimerkiksi Suomen Liha- ja Karjatalous julkaisi von Konowista sovittelevan muistokirjoituksen:
Aikoinaan kun teuraseläimiä laivattiin Ruotsiin ja Virosta Suomeen, niin aina neiti v. Konow ponnisteli väsymättä kuljetuksen humaanisuuden vuoksi. Vaikka monet hänen otteensa tapasivatkin tilapäistä vastustelua kuljetusta hoitavien yrittäjien taholta, niin kuitenkin on myönnettävä, että hänen ponnistelunsa koituivat lopuksi yrittäjien taloudelliseksikin hyödyksi, siten että karja kunnolla kuljetettuna, ruokittuna ja juotettuna säilyi vahingoittumattomana ja hyväkuntoisena pitkilläkin matkoilla.
Yksi teurastuskysymyksen polttavimmista juonteista oli juutalaisille ja islaminuskoisille tataareille uskonnollisin perustein myönnetty poikkeuslupa harjoittaa teurastusta ilman tainnutusta. Eläinsuojelijoiden, teurastajien ja lihakauppiaiden kampanjointi johti poikkeusluvan kumoamiseen vuonna 1909, mutta juutalaisyhteisön vastustuksen vuoksi se palautettiin jälleen voimaan. Kiista jatkui läpi vuosikymmenten ja kuumeni ensin juutalaisten kansalaisoikeuksista käydyn keskustelun yhteydessä vuonna 1917 ja jälleen ensimmäisen varsinaisen eläinsuojelulain 1934 säätämisen aikaan. Agnes von Konow tuli tunnetuksi erityisen näkyvänä ja jyrkkänä juutalaisen teurastustavan (šektaus/šehita) kriitikkona. Hän kirjoitti ja puhui aiheesta 1900-luvun alkuvuosista lähtien kotimaassa ja ulkomailla vaatien šektauksen täyskieltoa. Suomessa kiellon sijaan eräänlaisena kompromissina vakiintui kuitenkin tapa tainnuttaa teurastettava eläin välittömästi verenlaskun aloittamisen jälkeen.
Lähteet ja kirjallisuus
Anttila, Satu (2012), Turvattomain puolesta. Agnes von Konowin ja Mandi Sjöblomin kirjoitukset eläinsuojelulehdistössä 1900–1923. Yleisen historian pro gradu -tutkielma, Helsingin yliopisto.
Eläinten Ystävä (1906–1939). Kansalliskirjaston digitaalinen lehtiarkisto.
Finlands Djurskydd/Eläinsuojelus (1897–1933). Kansalliskirjaston digitaalinen lehtiarkisto.
Jurva, Aura. ”Agnes von Konow.” Helsingin Sanomat 25.5.1944.
Kertomus Uudenmaan Eläinsuojelusyhdistyksen toiminnasta v. 1904 (1905). Hämeen Sanomain Kirjapaino.
Mustapirtti, Mirja (2021). ”Jokaisella eläimellä on oikeus elää itsensä tähden.” Constance Ullnerin ja Agnes von Konowin näkemykset suomalaisessa eläinsuojelukeskustelussa 1894–1917. Aate- ja oppihistorian pro gradu -tutkielma, Oulun yliopisto.
Nieminen, Hannu. ”Konow, Agnes von.” Kansallisbiografia-verkkojulkaisu. Studia Biographica 4. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 1997– (viitattu 4.3.2026)
Nieminen, Hannu (2001). Sata vuotta eläinten puolesta. Kertomus Suomen Eläinsuojeluyhdistyksen toiminnasta 1901–2001. SEY.
Partanen, Helena. ”Helsingin Kauppatorilta.” Helsingin Sanomat 2.11.1930.
Rättvisa mot alla/Oikeutta Kaikille (1894–1896). Kansalliskirjaston digitaalinen lehtiarkisto.
Salmela-Järvinen, Martta (1965). Kun se parasta on ollut: lapsuuden muistelmat. WSOY.
Salonen, Päivi (1995). Oikeutta kaikille – eläinsuojeluaatteen vakiintuminen Suomessa 1890–1910. Pro gradu -tutkielma, Helsingin yliopisto.
Top. ”Pelastus mestauslavalla”. Helsingin Sanomat 6.7.1913.
W. J. E. ”Agnes von Konow.” Suomen Liha- ja Karjatalous 5/1944.
