Helsingin kaupunki joutui tulemaan toimeen perustamisestaan lähes 200 vuotta ilman koulutettuja lääkäreitä. Kaupungissa toimi 1720- ja 1730-luvulla välskäreitä, joista osa sai kaupungilta palkkaakin. Ensimmäinen Helsingin tunnettu lääkäri oli myös ensimmäinen Uppsalan yliopistosta valmistunut suomalainen lääketieteen tohtori Barthold Rudolf Hast, joka toimi kenraalikuvernöörin viraston ja armeijan lääkinnästä vastaavana kuvernementtilääkärinä (guvernementsmedikus) vuodesta 1747. Jo parin vuoden kuluttua hän siirtyi Suomen ensimmäiseksi piirilääkäriksi Pohjanmaalle. Hänen seuraajakseen tuli Carl Fredrik Zandt, joka toimi vuosina 1754–1763 myös Viaporin linnoituksen lääkärinä.
Uudenmaan ja Hämeenlinnan lääniin nimitettiin ensimmäinen lääninlääkäri (provincial medikus) vuonna 1751, mutta hänen asemapaikakseen tuli aluksi Porvoo, ja toinen lääninlääkäri nimitettiin Hämeenlinnaan. Lääninlääkärin toimipaikka siirtyi Helsinkiin vasta vuoden 1776 uuden läänijaon jälkeen. Helsinkiin oli perustettu oma kaupunginlääkärin virka (stadsphysicus) vuonna 1774, ja seuraavana vuonna virkaan nimitettiin tohtori Paul Bånge, mutta hän kuoli jo kahden vuoden kuluttua. Tämänkään jälkeen kaupungissa ei aina ollut omaa lääkäriä, sillä virat jäivät ajoittain ilman hoitajaa, kun ruotsalaiset lääkärit pyrkivät siirtymään kotimaansa virkoihin.
1800-luvun alussa 4000 asukkaan kaupungissa oli neljä lääkäriä, johon oli jo laskettu mukaan Viaporin varuskunnan kaksi tohtoritutkinnon suorittanutta sotilaslääkäriä. Helsingin pääkaupungiksi tulo vuonna 1812 ei aiheuttanut suurta muutosta lääkäritilanteessa. Vasta Turun vuoden 1827 paloa seurannut yliopiston ja siihen liittyneen professorien muodostaman hallintoneuvoston, Collegium Medicumin, muutto Helsinkiin tuntui myös lääkärimäärän kehityksessä. Vuonna 1835 koko maassa oli 64 laillistettua lääkäriä, joista neljäsosa eli 16 toimi Helsingissä.
Lääninvankilan lääkärin ja kaupunginlääkärin virat yhdistettiin vuonna 1812. Kaupunginlääkärin palkkaa nostettiin vuonna 1818 sillä ehdolla, että hän ottaa apulaisen tai haavurin auttamaan köyhempää kansaa. Kaupungissa toimi myös useita sairasapua antavia luvattomia ”lääkäreitä”, joiden toimintaa yritettiin rajoittaa. Uusi lääkärinvirka perustettiin pääkaupunkia varten vuonna 1819 tarkoituksena palvella paremmin pääkaupungin kasvavaa virkamieskuntaa. Virkaa ei kuitenkaan ylläpidetty kauan. Lisäksi kaupungin palvelukseen otettiin eläinlääkäri A. Silfvast vuonna 1842.
Toisen kaupunginlääkärin virka perustettiin vuonna 1893, ja hänen tehtävänsä oli suorittaa ruumiinavauksia ja kirjoittaa lääkärintodistuksia. Ensimmäinen kaupunginlääkäri hoiti hallinnolliset ja terveydenhoidolliset tehtävät. Tämän lisäksi oli lääkäreitä, jotka hoitivat köyhemmän väestön lääkintää. Aluksi heitä oli kaksi, toinen idässä, toinen lännessä. Vuonna 1889 kaupunki jaettiin neljään piiriin. Vuonna 1892 Sörnäisten piiri jaettiin taas kahtia ja vuonna 1902 perustettiin aluelääkärin virka silloisen kaupungin laidalle Hermanniin. Nopeasti kasvavan työväenkaupunginosan, kallion, piirikin jaettiin kahtia vuonna 1912. Kaupunki hankki myös erityisen naistentautien lääkärin vuonna 1883, ja virkaan valittiin maamme ja Pohjoismaiden ensimmäinen naislääkäri Rosina Heikel. Toisen kaupunginlääkärin toimi organisoitiin vuonna 1930 uudelleen siten, että viranhaltijan oli keskityttävä lähinnä mielisairauksien hoidon organisointiin.
Helsingin asukasluvun ylittäessä 20 000 vuonna 1853 kaupungissa asui yhteensä 25 lääkäriä mukaan lukien lääkintätoimen ylihallituksen ja yliopiston sekä toimivat että eläkkeellä olevat lääkärit. Vuoden 1861 osoitekalenteri kertoo 19 lääkärin toiminnasta, mutta vain 13 ilmoittaa yksityisvastaanottonsa ajoista. Yksityislääkärien vastaanotot keskittyivät 1900-luvun alussa juuri rakennettuihin komeisiin porvaristaloihin Heikinkadun (nyk. Mannerheimintie) ja Aleksanterinkadun tuntumaan. Joillakin lääkäreillä oli yksityisvastaanottonsa myös klinikoiden yhteydessä.
Vasta taloudellisen nousun aikoihin 1879-luvulla alkoi lääkärien yksityispraktiikka, ja yleisemmäksi se tuli vasta 1900-luvun puolella. Yksityispraktiikkaa joko virkansa ohella tai yksinomaan harjoitti professori Soinisen laskelmien mukaan 61 lääkäriä vuonna 1900, 88 vuonna 1905, 100 vuonna 1910 ja 124 lääkäriä vuonna 1915. Luvut eroavat Åströmin laskelmista, joiden mukaan Helsingissä yksityispraktiikan hoitajia olisi ollut 34 vuonna 1880, 73 vuonna 1900 ja 90 vuonna 1910. Vuonna 1901 kaupunginlääkäreitä oli kaksi ja piirilääkäreitä kuusi. Lääkäreitä oli tuolloin yhteensä 87, heistä neljä oli naisia.
Helsingin lääkäriyhdistys on julkaissut vuodesta 1918 alkaen Lääkäriluetteloita. Ensimmäisessä luettelossa oli 144 nimeä, vuonna 1920 lääkäreitä oli 207, vuonna 1933 määrä ylitti 300:n, ja vuonna 1940 Helsingissä toimi 486 lääkäriä. Suomen lääkärikunta on keskittynyt Helsingin seudulle, sillä vuonna 2003 Helsingin ja Uudenmaan sairaanhoitopiirin (HUS) alueella oli yli kolmannes koko maan työssä olevista lääkäreistä ja HUS:n alueella lääkäritiheys asukasta kohden on myös maan suurin.
Aiheeseen liittyvää Ylen verkkosivuilla
Teksti on osa laajempaa artikkelia, joka on julkaistu teoksessa Helsinki Helsingfors: Historiallinen kaupunkikartasto. Historic towns atlas (toim. Marjatta Hietala, Martti Helminen, Merja Lahtinen). Helsingin kaupunki, Tietokeskus, 2009 (painopaikka Hämeenlinna, Kariston Kirjapaino).
