Suuri alueliitos

Vuoteen 1946 asti Helsingin kaupungin raja kulki Lehtisaaressa, Ruskeasuolla, Käpylässä ja Sörnäisissä. Suurta alueliitosta edeltävä Helsingin seutu oli monimutkainen pienten kuntien, kauppaloiden ja maa-omistusten kudelma. Suurta osaa kaupunkia ympäröivästä maaseudusta hallinnoi Helsingin maalaiskunta (vuodesta 1972 Vantaa), sillä vanhan kunnallislain mukaan kaupungit ja niitä ympäröivä maaseutu pidettiin erillisinä hallinnollisina yksikköinä, joilla oli eri oikeudet ja velvollisuudet. Hallinnollinen jako ei siis ollut poikkeuksellinen, vaan käytössä niin lähistöllä Porvoossa kuin pohjoisessa Rovaniemelläkin. 

1900-luvun alussa Helsingin kaupunkia ympäröi joka puolelta Helsingin maalaiskunta, Helsinge kommun. Kuvaavaa on, että Helsingin kaupungilla ei siis edes ollut omaa suomenkielistä nimeä, vaan Helsinki on muunnos vanhasta pitäjän nimestä Helsinge. Konkreettinen osoitus tästä on Helsinginkatu, joka on ruotsiksi Helsingegatan, eikä siis Helsingforsgatan. Espoo ei vielä 1900-luvun alussa ollut Helsingin kaupungin rajanaapuri, ainoastaan Helsingin maalaiskunnan.

Kaupungin rajan taakse oli vähitellen rakennettu uusia esikaupunkeja, erityisesti radanvarren seudulle. Jotkin näistä alueista kasvoivat myös niin tiheästi asutuiksi, että niille päädyttiin myöntämään rajattu itsehallinto esimerkiksi kaavoituksen ja infrastruktuurin hoidon suhteen. Näin muodostuneita ns. taajaväkisiä yhdyskuntia olivat esimerkiksi Malmi, Pakila ja Oulunkylä. Osa näistä taajaväkisistä yhdyskunnista myös haki ja sai oman kunnan statuksen. 1900-luvun alkupuolella Helsingin maalaiskunnasta erosivat omiksi kunnikseen Huopalahden kunta, Haagan kauppala, Kulosaaren kunta ja Oulunkylän kunta. Huopalahden kunta käsitti suurin piirtein nykyisten Munkkiniemen ja Lauttasaaren alueet.

Samantapaista esikaupunkien kehittymistä tapahtui myös muualla maailmassa. Syynä oli ennen kaikkea teollistumisen kiihdyttämä väestönkasvu kaupungeissa ja sen synnyttämä asuntopula. Väestönkasvu oli 1800-luvun loppupuolella ja 1900-luvun alkupuolella voimakasta sekä Helsingin kaupungissa että sitä ympäröivällä maaseudulla. Vuosisadan vaihteessa kaupungin väkiluku kolminkertaistui vain 25 vuoden aikana. Asunnoista oli Helsingissä pulaa, niiden laatu oli monin paikoin kehno ja vuokrat nousivat kiihtyvällä tahdilla. Esimerkiksi 1910-luvulla arvioitiin jopa puolikkaan kaupungin väestöstä asuvan niin ahtaasti, että he jakoivat huoneen kahden tai useamman henkilön kanssa. Asuntojen lisäksi pulaa oli myös uusien asuinalueiden kaavoitukselle sopivista alueista. Kysynnän takia rakentamisen oli jatkuvasti laajennuttava kaupunkia ympäröivälle maaseutumaiselle alueelle. 

Esikaupunkialueiden kaavoitus ja rakentaminen eivät vastanneet kaupunkimaisen asutuksen vaatimuksia. Toisin kuin tiiviisti rakennetulla kaupunkialueella, esikaupungeissa jouduttiin pärjäämään pitkään ilman kattavia vesi- ja viemäriverkkoja sekä sähköä ja kaasua. Tonttimaa oli halpaa ja asumisen taso vaatimaton, joten maalaiskunnan puolelle rajan tuntumaan muutti aluksi pääasiassa köyhää väkeä. Toisaalta esikaupunkiasuminen saattoi mahdollistaa esimerkiksi pienviljelyä kodin yhteydessä, toisin kuin kaupungissa. Esikaupunkien asukkaat saivat kuitenkin valtaosan toimeentulostaan ja palveluistaan Helsingistä, ja kaupunkilaistuvan väestön eriytyminen maalaiskunnan perinteisestä talonpoikaisesta elämäntavasta synnytti ristiriitoja ja myös poliittisia jännitteitä. 

Kaupungin tulee voida käyttää omistamiaan maa-alueita kokonaisuuden etua silmälläpitäen. Siitä johtuen täytyy joillekuille alueille sijoittaa teollisuutta, toisille kerrostaloja, omakotialueita, huvila-asutusta jne. Mutta jotta tämä kokonaisuuden etu tulisi huomioonotetuksi, tulee näiden alueiden hallinnan olla yhtenäisiä. Ajatelkaapa, että kaupunki olisi lukuisten kauppalain ympäröimä ja jokaisella näillä olisi mahdollisuus päättää mitä ja millä tavoin siinä saadaan rakentaa ja jokainen tietäisi, että siitä, mikä asumismuoto valittaisiin, riippuisi ei ainoastaan sen alueen väestön kokoonpano vaan myös erisuuruiset katu-, vesijohto-, viemäri- ym. rasitukset — luuletteko todellakin, että siitä syntyisi suloinen yhteistyö.

Kaupungin reuna-alueiden alueiden hallinnollisesta järjestämisestä keskusteltiin 1900-luvun alkuvuosikymmeninä vilkkaasti. Aluksi tilanne haluttiin ratkaista perustamalla itsenäisiä kuntia, kuten toimittiin Huopalahden, Haagan, Kulosaaren ja Oulunkylän tapauksissa. Myös Malmi-Tapanilan kauppala oli suunnitteilla, mutta hankkeesta luovuttiin, kun sekä Helsingin kaupunki että valtio halusivat tavoitella laajempaa alueellista kokonaisratkaisua.  

Alueliitoksen tavoitteena oli ennen kaikkea hallinnon keskittäminen ja Helsingin kasvun mahdollistaminen. Pääkaupunkia ympäröi maalaiskunnan lisäksi joukko erilaisia enemmän ja vähemmän itsenäisiä esikaupunkeja ja kauppaloita, joiden kehittämiseen Helsingillä ei mittavista maaomistuksistaan ja taloudellisesta vaikutusvallastaan huolimatta kuitenkaan juuri ollut sananvaltaa. Alueliitoksessa Helsinkiin haluttiinkin liittää erityisesti sellaisia alueita, joiden maita kaupunki jo omisti. Esimerkiksi Kulosaaren kunnan maa-alueesta Helsinki omisti jo huomattavan osan mutta ei voinut juuri puuttua sen kaavoittamiseen tai rakentamiseen. Alueliitoksella haluttiin purkaa tällaisia risteäviä omistus- ja hallintorakenteita. Liitoksen myötä myös valtio siirsi Helsingille laajoja maaomistuksiaan, joita oli esimerkiksi Viikissä ja Malmilla. 

Vuonna 1928 sisäministeriö asetti Suomen kaupunkiliiton johtajan Yrjö Harvian selvittämään esikaupunkien liittämistä pääkaupunkiin. Harvia keräsi mittavan tutkimusaineiston ja sai selvityksensä valmiiksi vuonna 1936. Siinä hän odotetusti ehdotti kunnallishallinnon yhtenäistämistä ja laajaa alueliitosta, kaupunkisuunnittelun keskittämistä silmällä pitäen. Yksityiskohtainen selvitys on ainutlaatuisen tarkka dokumentti 1930-luvun pääkaupunkiseudun oloista. Harvian roolia prosessissa myös kritisoitiin: Liitoskunnissa oli epäilyjä hänen puolueellisuudestaan selvitysmiehenä hänen toimittuaan aiemmin pitkään merkittävissä kunnallishallinnon ja -politiikan tehtävissä Helsingissä. 

Alueliitos herätti intohimoja puolesta ja vastaan. Esimerkiksi Kulosaaressa ja Huopalahdessa — matalan veroäyrin ja korkean elintason kunnissa, jotka olivat muodostuneet huvila-asutuksen ympärille — liitosta vastustettiin voimakkaasti. Kulosaaressa asunut entinen presidentti Ståhlbergkin protestoi suunnitelmia. Sen sijaan myötämielisyyttä alueliitokselle esiintyi erityisesti kunnissa, joissa oli enemmän vähävaraisempaa väestöä, kuten Haagan kauppalassa ja Helsingin maalaiskunnassa. Esikaupunkeihin oli muutettu usein taloudellisen pakon, kuten halvemman asumisen tähden. Muutenkin niukasti toimeentuleva väestö taas joutui erityisesti pula-aikoina turvautumaan laajasti julkiseen apuun. Maaseutuvoittoisilla alueilla, joissa kunnan verotuspohja oli kaupunkeja kapeampi, oli kunnallisten palveluiden tarjoaminen vaikeampaa samalla, kun niiden kysyntä kasvoi. 

Erityisesti Helsingin maalaiskunnassa tilanne oli hankala: 30-luvulla pääosin esikaupunkien asukkaille keskittyvät köyhäinavun muodot söivät jo lähes puolet melko köyhän maalaiskunnan verotuloista. Maanviljelijöiden keskuudessa alkoi esiintyä kapinamielialaa, sillä maalaiskunta oli alun perin heidän tarpeistaan vastaava hallinnon muoto, jonka keräämät verot ja poliittinen päätösvaltakin alkoivat kuitenkin vähitellen valua alueelle muodostuneiden esikaupunkien asukkaille. 

Helsingissä alueliitosta ajettiin määrätietoisesti. Liitoskysymyksen ratkaisu lykkääntyi toisen maailmansodan takia, mutta sotien jälkeen sitä ei voinut enää siirtää, sillä monet Helsingin kasvuvaiheessa olevat toiminnot, kuten rakentaminen, liikenne ja satamalaitos, edellyttivät yhtenäistä suunnittelujärjestelmää ja keskitettyä hallintoa. Esimerkiksi Herttoniemen aluetta pidettiin tärkeänä tulevaisuuden teollisuus- ja satama-alueena, ja Helsinki olikin ostanut Herttoniemen kartanolta jo aiemmin laajoja maa-alueita tämän varalta. 

Suunnitelmallisen kasvun lisäksi Helsingissä päättäjiä hiersi ympäröivien yhdyskuntien vaikutus kaupungin verotuloihin. Jo vuosisadan alussa Helsingissä paheksuttiin, että merkittäviä tuloja kaupungin puolella saavat henkilöt pitivät itsensä kirjoilla naapurikunnan huvilayhteiskunnassa näiden matalamman kunnallisveron takia. Samat henkilöt saattoivat yhä käyttää myös kaupungin tarjoamia julkisia palveluita, vaikka eivät osallistuneetkaan näiden rahoitukseen kunnallisverolla. Alueliitoksella pyrittiin jossain määrin siis myös karsimaan kunnallista vapaamatkustamista. 

Merkittäviä puoluepoliittisia jakolinjoja alueliitos ei Helsingissä synnyttänyt. Kasvun tarve tiedostettiin laajalti ja Helsingin kunnallispolitiikkaan oli 20-luvulta lähtien alkanut muodostua vahva konsensusperiaate: isoja asioita sovittiin puolueiden johtohenkilöiden kesken neuvotellen. Suuressa alueliitoksessa Helsinkiin siis liitettiin kokonaan neljä pientä kuntaa: Huopalahti (johon kuuluivat Lauttasaari ja Munkkiniemi), Haaga, Oulunkylä ja Kulosaari. Lisäksi liitettiin huomattavia osia Helsingin maalaiskunnasta, käytännössä koko nykyinen Pohjois- ja Itä-Helsinki. Liitos oli merkittävä paitsi pinta-alan myös symboliikan kautta: Helsingin maalaiskunta menetti suurimman taajamansa Malmin, jossa Helsingin maalaiskunnan kunnantalokin sijaitsi. Kun suuri alueliitos astui voimaan valtioneuvoston päätöksellä 1.1.1946, Helsinki saavutti nykyiset rajansa lukuun ottamatta joitakin myöhemmin tehtyjä pieniä rajasiirtoja sekä Vuosaarta, joka liitettiin Helsinkiin vuonna 1966, ja Lounais-Sipoon osakuntaliitosta vuonna 2009. 

Alueliitoksen jälkeen Helsingissä riitti tilaa ja rakentamiselle ja esikaupunkien järjestelmällinen suunnittelu alkoi. Uudet kaupunginosat rakennettiin 1950-luvulla niin kutsutun lähiöteorian mukaisesti. Sen mukaan lähiöiden tuli muodostaa kaupunkiasutuksesta erillisiä saarekkeita, satelliittikaupunkeja erilaisine toimintoineen. Tällaisessa asumalähiössä tuli olla riittävästi yksityisiä ja julkisia palveluita, kuten liikekeskus, koulu ja päiväkoti. Liikenne haluttiin rajoittaa alueen sisäiseksi niin, että turha läpikulkuliikenne estettäisiin. Asuinalueiden luonnonläheisyyttä, terveellisyyttä ja viihtyvyyttä pyrittiin lisäämään jättämällä eri alueiden väliin luontoa ja viheralueita. Lähiöperiaatteen mukaiset uudet asuinalueet rakennettiin useimmiten kallioiseen metsämaastoon. Perinteinen korttelirakentaminen haluttiin unohtaa, koska valoa estäviä umpipihoja sekä teollisuuden ja liikenteen sekoittumista asuinalueella pidettiin ihmisten hyvinvoinnille ja terveydelle haitallisena. 

Alueliitoksen ollessa vielä suunnitteluasteella nämä valtavat rakennus- ja infrastruktuurihankkeet olivat nostattaneet myös huolta: projektit tulisivat olemaan valtavan kalliita. Helsingin yleisten töiden lautakunta oli vastustanut Harvian liitosehdotusta juuri kunnallistekniikkaan uppoavan rahamäärän takia. Monista entisistä maalaiskuntaan kuuluneista esikaupunkialueista ja tulevista suunnitelluista lähiöistä puuttuivat niin vesi- ja viemäriverkot kuin kunnolliset tietkin. Rahaongelmaa ratkottiin toteuttamisvaiheessa järjestelyllä, jossa lähiörakentamisen alkuvaiheessa kaupunki tyypillisesti huolehti kunnallistekniikan rakentamisesta uusille alueille ja myi sitten tontit rakennuttajille saadakseen infraan käytetyt rahat takaisin. 

Uuden Helsingin rakentuminen ei kuitenkaan edennyt ongelmitta. Asuntopula kärjistyi entisestään, kun jatkosodan päätyttyä kaupungin oli vastattava suuren siirtolaismäärän tarpeisiin. 40-luvun lopulla monella uudella asuinalueella asuntotuotantoa saneli “nopeasti ja edullisesti” -periaate kunnianhimoisempien lähiösuunnitelmien sijaan. 50-luvullakin kaavoitus takkusi, ja vielä vuosikymmen alueliitoksen toteutumisen jälkeen monen alueen asemakaavoitus oli yhä kesken. Lähiöiden rakentaminen sai vauhtia sodan jälkeisestä muuttoliikkeestä ja syntyvyyden kasvusta, mutta rakentamisella oli vaikeuksia pysyä uusien kaupunkilaisten tahdissa. Vielä 1950-luvulla asunnottomuus oli merkittävä yhteiskunnallinen ongelma Helsingissä.  

Uusilla liitosalueilla asukkaat taas valittivat kriittisen infrastruktuurin, kuten katu-, vesi- ja viemäriverkon huonosta tilasta, vuokrasäännöstelystä ja työmatkojen kalleudesta. Ennen Lauttasaaren ja Kulosaaren siltojen valmistumista liikenneyhteydet keskustaan itäisiltä ja läntisiltä liitosalueilta olivat heikot – sillat, kuten monet muutkin rakennusprojektit, viivästyivät materiaalipulan takia. Idässä harmia aiheutti erityisesti Kulosaaren sillan huono kunto, jonka vuoksi kuorma-autoliikenne sitä pitkin jouduttiin kieltämään 1950-luvun alussa.  

Kaupungistumisen hitautta soimattiin julkisuudessakin, esimerkiksi Iltalehti kuvaili Helsinkiä alueliitoksen jälkeen "Suomen suurimmaksi maaseutukaupungiksi", jossa "verot ovat nousseet 20–25 % ja kaupungin siniset bussit ovat alkaneet porhaltaa liitosalueen maanteillä, mutta muuten ei kaupunkilaistumista ole tapahtunut." Kun sääntelytaloutta oli purettu, rakennushankkeet alkoivat kuitenkin saada tuulta alleen – 50- ja 60-lukujen aikana liitosalueille nousseet lähiöt alkoivat muodostaa nykyäänkin kasvavan kaupungin hermoverkkoa.