Vuonna 1850 ilmestyi maanmittausjohtaja C. W. Gyldenin kartta Suomen metsien tilasta. Se oli ensimmäinen Suomessa tehty ns. teemakartta eli tietyn aiheen maantieteellistä esiintymistä ja vaihtelua kuvaava kartta. Metsähistorioitsija Tapani Tasasen mukaan se havainnollistaa hyvin kaskiviljelyn, tervanpolton, sahateollisuuden ja muiden pitkään jatkuneiden metsänkäyttömuotojen vaikutuksen metsien tilaan. Kartta perustui maanmittareiden maastosta keräämiin tietoihin. Metsävarat esitettiin eri väreillä punaisesta siniseen. Punainen tarkoitti täydellistä metsäkatoa, sininen runsasta jykevää puustoa. Niiden välissä oli neljä väriä. Helsinki ja Uudenmaan rannikko Loviisasta Hankoon oli ruskealla: alueella oli runsaasti polttopuuta ja kohtuullisesti rakennuspuuta mutta järeästä puustosta oli pulaa. Aikalaisviranomaisten mukaan isot tukkipuut olivat kadonneet Uudenmaan rannikolta. Puuttomuuden juurisyyt olivat siinä, että koko aineellinen kulttuuri perustui puuhun ja varsinkin 1700-luvulla puun kulutus voimistui. Maanlaajuisesti tarkastellen punaista oli vanhoilla terva-alueilla Oulussa ja Vaasassa sekä etelässä Turun seudun kulutuskeskittymässä ja varsinkin ns. Vanhan-Suomen alueella, joka vuodet 1743–1812 oli osa Venäjää ja jossa sahat saivat – toisin kuin muun Suomen alueella – toimia lähes rajoituksetta.
Tervanpoltto, kotitarvesahaus ja saaristosodat kuluttivat metsää
Uudenmaan metsiä kuluttivat 1500-luvulla tervanpoltto, kaskeaminen sekä kotitarvesahaus ja kruunun sahamyllyt (Ks. teksti Saaristokaupunki(Linkki johtaa ulkoiseen palveluun)). Suomen ensimmäiseksi tervakaupungiksi nousi Kustaa Vaasan vuonna 1550 Vantaanjoen suulle perustama Helsinki, kirjoittaa Seppo Aalto. Kaskeamista harjoitettiin 1500-luvulla kaupungin laita-alueilla, esimerkiksi Töölössä ja saaristossa (Kaskisaari). Tervanpolttoa ja kaskeamista pidettiin syypäinä ”metsäkatoon” ja niiden harjoittamista rajoitettiin ja valvottiin. Talouspolitiikka suosi 1600-luvulla rautaruukkeja, joiden puunsaanti haluttiin turvata.
Vähän aikaa 1550-luvulla toiminut Helsingin kuninkaankartanon sahamylly (sågqvarn, nimitys saha tuli käyttöön vasta 1800-luvulla) oli Suomen ensimmäinen kruunun sahamylly. Niin tervanpolton kuin kruunun sahauksenkin lyhytaikaisuus Helsingissä kuvaa osaltaan kaupungille asetettuja epärealistisia taloudellisia toiveita. Talonpoikien ja aateliston sahamyllyjä Uudellamaalla oli paljon, mutta ne sahasivat lähinnä omaan käyttöön ja tiettyä tarkoitusta kuten rakenteilla olevaa laivaa varten. Ne perustuivat vanhaan paksuteräiseen, hitaaseen ja paljon sahajauhoa tuottaneeseen paksuterätekniikkaan. Sahatavaran vientiä Tallinnaa pidemmälle ulkomaille ei juuri ollut.
Puutavaran vienti alkoi 1680-luvulla. Suomesta alettiin viedä veistettyä ja jonkin verran sahattuakin puutavaraa Juutinrauman läpi Pohjanmerelle. Metsien suoranainen haaskaus ja kulutus kasvoivat merkittävästi 1700-luvun alusta alkaen. Aikalaisten mukaan varsinkin 1700-luvun alkupuolen sodat olivat tuhonneet metsiä ja aiheuttaneet rannikolla ympäristötuhoja. Suuri Pohjan sota ja pikkuviha olivat rannikkosotia. Vihollisen edestakainen laivaliikenne saaristossa, rantapuiden hakkuut, paalutukset ja vedenalaiset esteet luonnonsatamissa tuhosivat rantapuustoa, pilasivat luonnonsatamat ja ajoivat kalaparvet pois.
Vientisahat ja Viapori lisäsivät kulutusta
Helsingin pitäjässä alettiin 1700-luvun alussa veistää vientiin palkkeja. Palkit olivat Helsingin ensimmäinen merkittävä puun vientituote. Hollannissa palkeista sahattiin lautoja tai niitä käytettiin sellaisenaan kanavien penkereiden vahvistamisessa. Kysyntää lisäsi puuta tuhoava laivamato. Talonpojille tuottoisa palkkikauppa kulutti metsiä kohtuullisesti ja palkkikauppaa kesti vain parikymmentä vuotta. Puunkulutus kasvoi voimakkaasti 1720-luvulta ns. hienoterätekniikkaa käyttävien kauppasahojen myötä. Hienoteräsahat olivat tehokkaita ja ohutteräisinä puuta säästäviä. Kauppasahojen tuotanto meni vientiin. Vuonna 1747 alettiin rakentaa Viaporin linnoitusta ja sen suojissa saaristolaivastoa. Työmaalle ja laivanrakennukseen tarvittiin paljon puuta. Metsäkato alkoi näkyä lähiympäristössä. Metsien pelättiin loppuvan, koska kokonaiskuvaa ei vielä ollut.
Hankintaetäisyydet hidastivat kulutusta
Aikalaiskäsitykset metsien loppumisesta olivat liioiteltuja mutta eivät puun saavutettavuuden näkökulmasta perusteettomia. Suomessa oli metsää, mutta suurin osa siitä oli kaukana vesiyhteyksistä. Talonpojat pystyivät kuljettamaan tukkeja sahoille mutta vain tietyn etäisyyden päästä. Porvoon Naarkosken sahalle tukkeja kuljetettiin vesitse viiden peninkulman päästä. Helsingin pitäjän Tolkinkylän sahalle ei kuljetussyistä saatu riittävän suuria mäntytukkeja, mikä kompensoitiin kuusitukeilla. Jos vesiyhteys oli tukossa, käytettiin maanteitä. Pernajan Forsbyhyn talonpojat kuljettivat tukkeja 2–2,5 peninkulman päästä eli noin 20 km matkan. Suomessa 1738–1741 kierrelleen kauppakollegion virkamies Ulrik Rudenschöldin raportin mukaan talonpojat pystyivät tekemään kaksi tukinkuljetusmatkaa päivässä kuljettaen kahta tukkia matkaa kohti (ks. teksti Raakut, Suomen talous ja Helsinki 1500–1800(Linkki johtaa ulkoiseen palveluun)). Kuljetus maitse oli mahdollista vain talvisin, kun talvitiet olivat käytössä. Laadukas puu tuli perinteisen käsityksen mukaan kaataa tammi-helmikuussa sen ollessa kuivaa. Sipoon Fagerön tuulisaha oli logistisesti poikkeus. Tukit hinattiin lauttana Sipoon selän keinotekoisella saarekkeella olevalle myllylle. (Ks. teksti Sipoon Atlantis(Linkki johtaa ulkoiseen palveluun)).
Tammi ja mastopuu
Metsien tila oli 1700-luvun virkamiesraporttien tärkein aihe. Talouselämä pyöri metsien ja puunsaannin ympärillä. Jos metsät katoavat, ”kaupunkien ja kaupan täytyy hävitä metsän kera, koska meidän ulkomaankauppamme nyt ja vastedes parhaasta päästä täytyy perustua metsän tuotteille”, kirjoitti Uudenmaan ja Hämeen läänin maaherra Gyllenborg vuonna 1755. Gyllenborg sanoi metsien tilan olevan läänissään erittäin huono. Osassa pitäjiä metsää riitti vain polttopuuksi ja peltojen aitaamiseen. Syyllinen oli Viaporin linnoitustyömaa. Ongelman ratkaisuna yritettiin kehittää metsänkäytön valvontaa sekä tammen ja pyökin istutuksia. Mitään välitöntä ratkaisua ei näköpiirissä ollut. Tammea kasvoi jonkin verran Raaseporin ja Inkoon saaristossa (Ks. teksti Robert Dudley ja Merten salaisuudet(Linkki johtaa ulkoiseen palveluun)). Yksi paikoista oli Inkoon Elisaari (Älgsjölandet), Helsingin kaupungin nykyinen ulkoilusaari.
Tammen lisäksi erityisen suuri puute oli mastopuusta (masteträd). Se oli pitkää, suoraa ja mielellään vanhaa tiheäsyistä honkaa. Rudenschöldin mukaan sitä saatiin eteläisestä Hämeestä. Nimistö tukee tätä: Masto-etuliitteisiä paikannimiä on Uudenmaan pohjoisosassa Nimisampo-verkkopalvelun mukaan keskittymä. Se löysi 15 tällaista paikannimeä suurin piirtein Lopen, Orimattilan ja Tuusulan rajamaalta alueelta eli Gyldenin kartan runsaspuiselta alueelta.
F. H. af Chapmanin metsämatka Suomessa
Pari vuotta Gyllenborgin raportin jälkeen laivanrakennusmestari F. H. af Chapman teki vähän tunnetun metsien inventointimatkansa Suomen rannikkoa pitkin pohjoiseen, kiersi Perämeren ja palasi Ruotsin rannikkoa Tukholmaan. Matkastaan hän kirjoitti raportin Resan genom Finland, Öster och Westerbotn at bese Skogarne. Suomessa hän tutki rannikkometsiä käyden myös syvällä Hämeessä mm. nykyisen Liesjärven kansallispuiston alueella jatkaen sieltä Pohjanlahden suuntaan. Af Chapman selvitteli erämaassa reellä ja hevosella liikkuen puuston lisäksi kuljetusyhteyksiä ja työvoiman saatavuutta. Matkan tarkoitus oli selvittää järeän laivapuun saantia. Sitä löytyi. Af Chapman kaadatutti näytepuut, joiden vuosirenkaat Hämeessä ja Satakunnassa kertoivat 220–240 vuotta vanhasta ja Tornion seudulla jopa 300 vuotta vanhasta puustosta. Suurten honkien tyven läpimitta oli jopa 1,2 metriä. Näihin aikoihin af Chapman oli suunnittelemassa Viaporin saaristolaivastoa, jossa vanhentuneet kaleerit tultiin korvaamaan saaristofregateilla. Laivanrakennusmestari pyrki selvittämään, voisiko saaristofregatteja rakentaa rannikolla lähempänä metsiä. Pohjanlahden rannat olivat tähän tarkoitukseen kuitenkin liian matalat. Hän pohti niin ikään mäntyä vaihtoehtoisena rakennusmateriaalina, mutta tammi säilytti asemansa. Laivaston rakentaminen keskittyi Viaporiin, jossa alettiin rakentaa saaristofregatteja. Nämä maakuntien mukaan nimetyt tulivoimaiset mutta raskaat ja hitaat alukset olivat soutualusten ja perinteisten purjelaivojen yhdistelmiä.
Pommerin sota ja tammimetsät
Laivanrakennus- ja mastopuu olivat 1700-luvulla, purjelaivojen ja merisodan kultakaudella, strategisia raaka-aineita, joista vallitseva niukkuus johti sotiin. Edellä kuvattu paikallistasolla ilmennyt huoli metsistä ja laivapuusta näkyi myös valtakunnan tasolla. Karlskronassa olleen amiraliteetin kanslian kirjeenvaihdosta suuri osa käsitteli tammen hankintaa. Kirjeissä puhutaan usein Pommerista paikkana, josta sitä sai. Tätä taustaa vasten tulee ymmärrettäväksi Ruotsin osallistuminen 1757–1762 käytyyn Pommerin sotaan. Pommerissa oli vielä laajoja tammimetsiä. Kun tammi omasta valtakunnasta oli loppu, sitä oli hankittava ulkomailta. Viaporin komendantti Augustin Ehrensvärd ja laivanrakennusmestari af Chapman olivat kumpikin mukana Pommerin sodassa, jossa he omin silmin näkivät alueen tammimetsiä.
Arkistolähteet
Kansallisarkisto, kartat
Yleiskartat Ia 12/ C. W. Gylden, Karta öfver Finland utvisande skogstillgångarne i landets särskilda delar.
Kungliga örlogsmannasällskapets bibliotek, Karlskrona.
F. H. Af Chapman. Resan genom Finland, Öster och Westerbotn at bese Skogarne.
Riksarkivet, Stockholm
Amiralitetskollegium, Kansliet G IV Register till registratrur
Verkkopalvelut
Nimisampo – Nimistöntutkijan työpöytä
https://nimisampo.fi/fi/(Linkki johtaa ulkoiseen palveluun)
Kirjallisuus
Aalto, Seppo. Helsinki, tervakaupunki. Teoksessa Niklas Jensen-Eriksen ym. (toim.) Kansallinen kapitalismi, kansainvälinen talous. Juhlakirja professori Markku Kuismalle Siltala 7.12. 2012.
Ahvenainen, Jorma. Suomen sahateollisuuden historia. Porvoo 1984.
Cederberg R. ja Alho. K. O. (1939) Läntisen ja itäisen tutkijakunnan asiakirjoja vv. 1725–1727. Suomen historian lähteitä III, Helsinki SHS, 255-256.
Cederberg, A. R. Suomen maaherrojen valtiopäiväkertomukset 1755–1756. Suomen historian lähteitä. SHS Helsinki 1950.
Huhtamies, Mikko. Nordenbergien manufaktuuriutopia Sipoossa hyödyn ajan toiveajattelun ilmentäjänä. Historiallinen Aikakauskirja 3/2014
Kuisma, Markku. Kauppasahojen perustaminen Suomessa 1700-luvulla (1721-1772). Bidrag till kännedom av Finlands natur och folk. Helsingfors 1983.
Rudenschöld, Ulrich. Ulrich Rudenschöldin kertomus taloudellisista y.m. oloista Suomessa 1738–1741. Todistuskappaleita Suomen historiaan VI. Julkaissut Suomen historiallinen seura. Helsinki 1899.
Tasanen, Tapani. Lähti puut ylenemähän: Metsien hoidon historia Suomessa keskiajalta metsäteollisuuden läpimurtoon 1870-luvulla. Metsäntutkimuslaitos 2004.
